Paljastelua ja juhlahumua

Täällä vietetään taas paljasteluperjantaita ja mietitään eilisen tankkauspäivän skumpanhuuruisia tunnelmia.

IMG_6118

Mainokset

Pettymys on kaunis sana

Harvapa asia sieppaa yhtä paljon, kuin nuo joulukatalogit. Rumat, urpot läpykät. Tämä on niin kaluttu aihe jo, että liitän sen osaksi laajempaa kasvatusfilosofista märinää. Lapselle tuotettavien pettymysten ihanuutta.

Lyhyesti ensin. Kenen henkilöityneen Perkeleen kynästä nuo katalogit oikein syntyvät? Onko joku, jonka mielestä ne ovat ihan jees?

Vihaan niitä pontevasti.

Kersoillemme selvisi vasta muutaman vuoden viiveellä, että meidänkin kotiin ne kannetaan ihan niin kuin Minnan ja Satunkin. Vaikkei niitä koskaan meillä näy. Että äiti se nakkaa ne suoraan postipojan oranssista loorasta ulkoroskikseen, eivätkä ehdi edes kodin ilmatilaan.

Kaikki ne riistetyt mahdollisuudet? Byhyyy!

Jonakin vuonna annoin lasten nähdä ne. Joku jalouden puuska iski, ja kiinnosti nähdä mitä sieltä ruksittaisiin. Ja kylläpä he ruksivatkin! Mikä saa pienen ihmisen ajattelemaan, että pukki kantaa kotiin kaikki kolmekymmentä seitsemän krääsäistä pukettia?

Saatoin olla vähän karu, kun ilmoitin ykskantaan, ettei meidän pukki paljoa noita lueskele. Että pukki kekkaa kyllä jotain ihan itse ja kivempaa. Ja ettei niitä paketteja tarvitse myöskään odottaa neljääkymmentä. Niitä tulee kaksi per tyttö.

Läpi se kuitenkin meni. Ja vuosien avoin vihaaminen tuottaa nyt tulosta. Enää vihkosia selaillaan vähän ylenkatsoisesti ja naureskellen. Lapsihan pyrkii miellyttämään.

Voi indoktrinoinnin ihanaa voimaa!

Jonkun mielestä riistän nyt lapselta jotakin olennaista joulusta. En muuten riistä. Kyllä se joulu ihan tyystin toisenlaisista asioista koostuu.

Vanhempi on olemassa sitä varten, että hän tuottaa lapselle pettymyksiä.

Yksi pettymysharjoitusten ehdoton areena on karkkihylly. Olen vähän ylpeä siitä, ettei lapsistani kumpikaan ole koskaan heittäytynyt hyllyn eteen kirkumaan, niin kuin kaikissa englantilaisissa kauhukasvatusohjelmissa tapahtuu. He tietävät, ettei paljon kande. Siihen saisivat nimittäin jäädä. Lähtisin kotiin.

On toki ihan selvää, että kahdeksanvuotiaan voi ihan erilailla jättää kauppaan mesomaan kuin kolmevuotiaan. Mutta eivät he kyllä sitä kolmevuotiaanakaan tehneet. Perheemme julmat periaatteet olivat jo nujertaneet protestimielialan.

Oma äitini luotti aikanaan valheen voimaan. Hän siekailematta ilmoitti, ettei lähikaupastamme saa myydä karkkia ulos kuin perjantaisin. Oli siihen juoneen suostutellut myyjänkin mukaan (mitkä huonot kauppiastaidot, tai sitten vain helpolla manipuloitavissa!)

Minä lähestyn asiaa raa’alla rehellisyydellä. Karkkia ei tipu kuin viikonloppuisin, ja niin se vain on. Koska minä sanon niin, ja minä olen teidän vanhempanne. Hän, jonka työnkuvaan nämä päätäntähommat kuuluvat.

Kun on selkeät säännöt, on varaa joustaakin. Tytöt tietävät, että viikolla saattaa käydä flaksi, jos vanhempi on sopivalla tuulella. Silloin asiasta puhutaan rehellisesti ja suoraan: annan teille nyt näitä, koska mua huvittaa.

Mutta se on aina ja absoluuttisesti vanhemman päätös. Tyystin tarpeetonta on ruinia lisäkarkkipäiviä omin päin. Ei riittää silloin vastaukseksi ilman perusteluja.

En ole oikein ikinä tajunnut niitä vanhempia, jotka syövät karkkia lapsiltaan salaa. Siis miksi ihmeessä? Saavathan aikuiset tehdä muutakin lapsilta kiellettyä ihan lainkin suomin valtuuksin. Ja siksihän tässä ollaan käyty läpi koko kivulloinen lapsuus ja nuoruus, että nyt päästään itse kylvämään (koston?) hedelmää. Tulee mieleen tarina jonkun vuoden takaa.

Neuvolalääkäri jututti lasta herkuttelusta. Kyseli karkeista. ”Perjantaista sunnuntaihin”, vastaa lapsi. Hampaiden pesusta. ”Aina illalla ja aamulla jos ehditään” ja sitten vielä jäätelöstä. ”No sitä meillä ei syyä oikeen koskaan”.

Nyt taustalla tukehtuu toppatakkiinsa eräs äiti. Anteeksi kuinka? Meilläkö, jossa jäätelöä menee kokolailla viikoittain? Paljon, paljon enemmän kuin karkkia konsanaan. Älähdän ääneenkin. Virhe. Sitten käy ilmeiseksi, että meillä syödään aika paljon jäätelöä, vanhempien voimin. Tyttöjen mentyä nukkumaan. Tämä tieto uhkaa musertaa lapsen. Mikä petos! Mikä vääryys!

Lapsi toteaa saaneensa jäätelöä edellisen kerran joskus noin puoli vuotta sitten. Nyt jo vähän äidilläkin omatunto vihloo. Kurvaamme kotiin kaupan kautta, ja muistamme siitä lähtien edes kerran kuussa päästä jädepuntuille myös piltit.

On kuitenkin yhä lukuisia päiviä, jolloin jäätelö on vain aikuisille. Lapset ovat tottuneet tähän touhuun. Kun he nukkumaan muka mentyään nousevat vielä vessakierrokselle, niin aika usein siellä telkkarin ääressä jompikumpi tai kumpainenkin vanhemmista viihtyy jonkin herkun äärellä. Lapset saattavat luoda sellaisen Etiopian nälkäänäkevä –katseen, mutta tietävät paremmin. Suorivat siitä sänkyyn hissun kissun.

Aikuisten aika on aikuisten aikaa, ja sillä ajallaan he tekevät mitä ikinä mielivät. Because they’re worth it.

Kohtuuta voi toki noudattaa. Autossa matkalla mummolaan voisi olla järkeä vailla lappaa karkkia naamaan takapenkin katsellessa peruutuspeilin kautta. (Lapan kyllä, jos he nukkuvat). Enkä menisi yhteiseen iltapalapöytään jäätelöannokseni kanssa katselemaan heidän näkkileipäsulkeisiaan. Mutta en kyllä aikuisen oikeuksiani salailekaan. Ihan käyttökelpoinen on edelleen se lapsena ihan järjettömästi vituttanut:

Sitten kun sinulla on omia lapsia…

Ajattelen niin, että lapsen perusoikeus on saada kokea pettymyksiä ja harjoitella niistä selviämistä mahdollisimman turvallisessa ympäristössä. Se on oleellinen ihmisyyden taito. Vanhemman duuni on tuottaa pettymyksiä ja auttaa pääsemään niistä yli. Että homma toimisi, uskon että on välttämätöntä luoda toimiva, selkeä ja ehdottoman johdonmukainen raamisto kielloille ja myöntymisille. Säännöt on hyvä voida perustella, mutta neuvotella niistä ei tarvitse. Ei ainakaan pienen lapsen kanssa.

Saatan kuulostaa jyrkältä tyypiltä, ja kasvatushommissa olen juuri sitä. Noudatan viisaan isäni ohjetta siitä, että jos alusta pitää vähän tiukempaa liekaa, voi sitten myöhemmin antaa löysiä. Toisinpäin toimittaessa käsissä on murrosikäinen katastrofi.

Kuins muut? Löytyykö muita, jotka nauttivat pettymysten tuottamisesta?