Paperia rintsikoissa – eli ensimmäistä kertaa kirjailijana kirjamessuilla

Eilen kävin ekaa kertaa Turun Kirjamessuilla. Jännitti, niin kuin tapaavat aina uudet jutut jännitellä, ja samaan aikaan olin tosi innoissani. Ennakkomielikuvani oli jotenkin sellainen, että kivaa, vaikka vähän absurdiakin mennä kirjamessuille kirjailijan ominaisuudessa. Ehkä siellä voisi käydä huikkaamassa kiitoksensa sellaisille kirjailijoille, joiden tuotannosta on nauttinut, ja kuulemassa hyviä puheenvuoroja. Ostaa kirjoja ja pyöriä sellaisissa kulttuurifiiliksissä. Nuohan ovat just mun pitoni, ajattelin. Rakastan kirjoja! Ja sellaisenkin ajatuksen uskalsin ajatella, että voisin tavata ehkä jonkun, joka on lukenut juuri minun kirjani. Huimaa!

Todellisuudessa olin ihan pihalla käytännössä koko ajan. Kävin kuuntelemassa yhden puheenvuoron, Hanna-Reetta Schreckin hienon tuokion Minä maalaan kuin jumala-teoksestaan, ja lopun aikaa pyörin hämmennyksen vallassa keskellä ihmispaljoutta jotenkin ihan irrallani itsestäni.

Näin ihmisvilinässä tuttuja naamoja, mutta ne olivatkin nyt sillä tavalla tuttuja, että olin nähnyt heitä kirjojen selkämyksissä ja telkkariohjelmissa, ja kun siinä sitten satuttiin vieretysten, en saanutkaan sanaa suustani kiittääkseni. Minä, puhumisen ja ihmisten kohtaamisten ammattilainen, menin vain hämilleni ja kuljin ohi.

Omaa puheenvuoroani odotellessa pyörin itsekseni messualueella osaamatta rauhoittua oikein millekään. Kuuntelin muutamia sanoja sieltä täältä ja lähinnä pälyilin ympärilleni ihmeissäni. Tunsin itseni todella vaivautuneeksi nimilappu rintapielessäni vessajonoissa, kahvilla ja kaikkialla. Se tunnelma jotenkin pääsi ruokkimaan kaikkein huonoimpia puolia itsessäni. Kyseenalaistin, vaivaannuin ja häkellyin vähän kaikesta. Hikoilin ja mietin näyttääkö tukka likaiselta, menikö liian kiharalle, näytänkö sopivalla tavalla kirjailijalta ja miltä ne nyt oikein näyttävät edes, tuleeko kukaan kuulemaan puheenvuoroani.

Kävin tosi monta kertaa vessassa, että sain olla vähän aikaa jossain lukkojen takana.

Kun vuoroni puhua Kosteusvaurioita-kirjastani tuli, jännitin taas. Sessio oli mukava ja kuulijoita oli tosi kivasti paikalla, mutta taas oli kumma fiilis. Eksyin hermostuksissani ylipitkien virkkeiden hetteikköihin ja päässä löi tyhjää. Mietin saanko tarjottua kuulijoille sellaista, jota he ovat tulleet kuulemaan, kun ovat valinneet juuri minut näiden 700 esiintyjän joukosta. Mittakaava oli jotenkin niin pimeä. Täällä minä höngin mikkiin messuhallissa.

Kiinnityin välillä turvaan muutamiin kannustaviin kasvoihin – kiitos, te tuntemattomat, jotka hymyilitte, reagoitte ja otitte vastaan. Arvostin sitä enemmän kuin arvaatte! Ja, kirsikkana kaiken hämmennyskakun päällä, kun sitten kesken jonkun tosi pitkän ja polveilevan virkkeen käänsin katseeni takariviin, näin siellä jotenkin tutun oloisen hahmon, ja se tuntui kivalta, turvalliselta jotenkin, kunnes pian tajusin mistä tunnen henkilön. Hän oli presidentti Sauli Niinistö. Miten täydellisen, omituisen epätodellinen hetki! Vuoristoratatunnelma.

Siinä hetkessä jotenkin salamana kirkastui taas mieleen, että kun omassa kammiossa yksin nakuteltu kirja on viimein valmis ja tuolla maailmassa, se todella on siellä. Ihan kaikkien edessä. Siis ihan kaikkien. Se on tosi hieno ja tosi hurja tunne yhtä aikaa, eikä siihen taida oikein mikään valmistaa (vaikka minä sentään olen kosteikon kasvattina ennaltavalmistautumisen raskaan sarjan ammattilainen!). Siinä hulahtaa aika nakuksi ihmisten eteen.

Ja kun haastatteluni jälkeen sitten kävelimme toistemme ohi, presidentti ja minä, olin niin kertakaikkisen pihalla kaikesta, että en edes iljennyt katsoa päin, hymyillä tai nyökätä vaikka. Minä, ihmisten kohtaamisen ammattilainen, painoin katseen alas ja luikahdin äkkiä ohi. Häh? Miten karkuun itseltään sitä oikein pääseekään?

Olin messuilta kotiin matkatessani jotenkin piripinnassa risteileviä tunteita. Päätä särki kaikesta jännittämisestä ja hälystä, oma epävarmuus ja pälyily vähän hävetti ja samalla oli tietysti upeaa, että olin saanut kokea tuollaisenkin jutun: kirjamessut kirjan kirjoittaneen perspektiivistä. Olin iloinen siitäkin, että menin tilanteeseen niin kuin menen, eli ihan raakana, vaikka jännitinkin, enkä vaikka käynyt rohkaisulasillisella. Tilaisuus totisesti olisi ollut, kun viereisessä hallissa vietettiin Ruoka ja viini -messuja. Nämä kai niitä hetkiä ovat, kun kynnys on erityisen matalalla, mutta haluan kokea nämäkin olot dumppailematta. Olen sen verran monta vuotta elämästäni yrittänyt olla tuntematta aitoja tunteitani, että en tahdo siihen enää.

Jotenkin vaikea integroida näitä kaikkia tunnelmia samoihin nahkoihin. Ei yhtäkkiä olekaan mitään totuttua sapluunaa, jolla tilanteet etenevät, vaan kerta toisensa jälkeen uusia, outoja, jännittäviäkin tapahtumia. Haluisin olla se tyyppi, joka suvereenina kosmopoliittina risteilee ihmispaljoudessa, tervehtii, minglaa ja verkostoituu. Puhuu itsestään ja muista ja tuntee ja tietää juuri oikean tason reagoida. Se, joka tulee kotiin ja on tyytyväinen itseensä ja – hitto soikoon vähintään! – tervehtii presidentin, kun semmoinen kohdalle osuu. Mutta tällainen näköjään olen.

Mitähän muut kirjamessujen esiintyjät mahtoivat tahoillaan miettiä? Oliko joku muukin tunkenut linja-auton heiluvassa vessassa jossain Forssan kohdalla paperia rintsikoihin, ettei hermostuneisuuttaan hikoilisi mekkoaan länteille? Miettikö joku muukin näyttääkö tarpeeksi joltain tai liikaa joltain muulta? Sekosiko joku toinenkin vastauksissaan ja kuunteli itseään ulkoapäin, että tuonnekin se vielä kaarsi ja tuonne, ja miten sieltä mahtaa löytää takaisin vastaukseensa? Entä häkeltyikö joku messuvieras kenties laillani nähdessään minut, eikä siksi tullutkaan moikkaamaan, vaikka oli niin ajatellut? Ei taatusti tiennyt, että olisin ollut niin tolkuttoman helpottunut sellaisesta pakotiestä!

Tulikohan jollekin toisellekin, joka tavallisessa arjessaan on ihan rento ja kiva ja normaali, sellainen olo, että äkkiä pois täältä? Tottuukohan tuollaiseen joskus? Miten tässä hommassa onkin niin monia sellaisia öitä, jolloin uni ei tule, koska seuraavana aamuna taas hypätään jääkylmään, pimeään veteen?

Katselin joitakin rutinoituneen oloisia pitkän uran tehneitä kirjailijoita heidän puheenvuorojensa aikana. Miten he nojautuivat rentoina taaksepäin jalat harallaan ja puhuivat itsestään niin luottavaisin mielin. Ovatko nämä sellaiset kinkerit, joissa he ovat ihan arkisesti, omimmillaan, rennosti? Vai onko tämä heillekin kupla ja leikki, joku rinnakkainen todellisuus, larppi ja läpiselvittävä homma? Riemun, hämmennyksen ja jännityksen paikka?

Nyt kävi niin, että koin nämä messut ihan eri tavalla kuin olin ajatellut. Sekin on ihan ok, vaikka vähän hassua.

Mitä lämpimin kiitos sinulle messuvieras, blogini lukija, joka tulit puheenvuoroni jälkeen tapaamaan ja kertomaan ajatuksistasi. Siinä punastelimme molemmat yhtä jännittyneinä. Se oli minulle tosi oleellinen hetki kaiken sen ihonalaisen hepuloinnin keskellä!

Kuun lopussa on Helsingin messujen vuoro. Onkohan se samanlaista?

Mainokset

Pelosta ja häpeästä, vähän skumpastakin

Finlandia-palkittu Mikko Rimminen puhui minusta ihanasti Hämeen Sanomissa. Hän kertoi jännittävänsä ensin kaksi päivää unettomana palkintojuhlallisuuksia, ja häpeävänsä valveilla seuraavat kaksi. Niin hermostuttavalta tuntuu ihmisten edessä pönöttäminen.

Miten rehellisesti, suoraan ja kivasti sanottu. Miten totta.

En tunne yhtään edes ammatikseen esillä olevaa ihmistä, joka ei jännittäisi. Itse asiassa useimmat kohtaamani julkisuuden ammattilaiset miltä tahansa saralta jännittävät niin paljon, että meinaavat joka kerta sekä pyörtyä että oksentaa ennen esilläoloa. Tai sitten sekä pyörtyvät että oksentavatkin, siinä kulisssissa juuri ennen esiintuloa. Eikä siinä valoissa sitten näy jälkeäkään jännityksestä. Kukaan ei huomaa mitään hetki sitten hulluna myllänneistä tunteista. Korkeintaan ne terävöittävät ja parantavat suoritusta.

Se on rutiinia ja harjoitusta, ja pokkaa. Hermojen hallintaa. Se ei ole yli-ihmisyyttä eikä suvereniteettia. Koska sellaisia ihmisiä löytyy vain sarjakuvista.

Minä en todellakaan ole yhtään julkkis, mutta työni on usein jonkin verran julkista. Se vaatii uusien ihmisten tapaamista ja työntymistä sellaisiin paikkoihin ja tilanteisiin, joissa en ole lainkaan luontevimmillani. Myös harrastushommissa olen joskus päätynyt esille. Tykkäänkin siitä useimmiten. Aina kuitenkin pelottaa.

Pelkään useimpia niistä tilanteista niin paljon, että uni ei tule silmään. Jos en nyt ehkä kahta kokonaista yötä valvokaan, niin ainakin yhden puolikkaan ihan joka kerta. (Ja hei, varmasti kaksi ainakin, jos saisin Finlandian!)

Työtilaisuuksia jännitän vähemmän (vaikka jännitän silti). Niihin meneminen on helpompaa siksi, että menen paikalle ammattiroolissa. Olen Ani the toimittaja, ja hoidan hommani aika harjaantuneesti. Uskallan enemmän.

Kun menen paikalle Ani the yksityishenkilönä, olen melkoinen vellihousu. Ei ole maskia eikä roolia. On tämä. Tavallinen tyyppi. Perusihminen. Ani vaan.

Aamulla vaikka ennen tanssikisasuoritusta, ja joskus juontopäiviäkin, tai vaikka kun olen menossa johonkin vieraampien ihmisten keskuuteen niin, että minun on jotenkin erotuttava joukosta,  en juuri pysty syömään enkä puhumaan. Itken ehkä ja käyn oksentamassa. Tärisen. Meinaan joka kerta juosta karkuun. Kädet hikoavat ja kaikki se klassinen.

Sitten suoritus – tanssi, juonto, muu outo kohtaaminen, on ohi. Aika harvoin se on mennyt kamalan huonosti. Useimmiten ihan hyvin. Joskus tosikin hyvin. Ja silloinkin kun huonosti, ei kukaan ole kuollut. En siis ole kylvänyt mitään varsinaista tuhoa.

Rimmisen jälkihäpeätkin tunnistan. Pohdin ja pähkin, analysoin olemistani ja sanomistani. Hassua ja turhaa. Mutta sellaisia ihmiset ovat. Ihmismäisiä.

Nykyisin tappelen jännitystä vastaan uudella menetelmällä. Katson sitä suoraan päin pläsiä. Peili auttaa. Tunnustan jännitykseni myös ääneen ihmisille, joiden seurassa olen. Viime viikolla kerroin ihan uudelle ihmiselle vaikkapa, että jännitän jo nyt ensi viikon keskiviikon Kaikki muuttuu paremmaksi -kirjan julkkarijuhlaan menemistä. Paljon. Vaikka minusta on superkivaa mennä sinne, ja tiedän että siellä on kivaa. Vastaus kuului, että niin hänkin, tosi paljon. Helpotti heti!

Saman huomaan joka kerta, kun otan jännittämisen puheeksi. Juttukumppanin olkapäät laskevat vähän, ja ilme hellittää rennommaksi. Joka kerta kannattaa.

Jokainen meistä luulee olevansa se ainut. Kukaan meistä ei ole.

Ehkäpä näistäkin pitäisi vain puhua enemmän.

Jos tulet keskiviikkona kaikki muuttuu paremmaksi –juhliin (ja toivon että tulet – tämä on samalla mainos, kyllä) niin tapaa minut siellä, ja kerro jos sinuakin jännittää, Mennään vaikka helpottavalle skumpalle!

Kuis on, pelottaako?