Voiko liikajuomista käsittelevän Kosteusvaurioita-kirjan antaa joululahjaksi loukkaamatta?

Olen saanut muutaman ihanan joululahjoihin liittyvän viestin tässä pimeyden alati pimetessä. Jokunen on kertonut hankkineensa Kosteusvaurioita – kasvukertomuksia pullon juurelta -kirjani läheiselleen lahjaksi ja muutama taas miettinyt, onko sellainen sopivaa ollenkaan. Tuleeko tuhottua hauras joulu, jos kääreistä paljastuu näin paineinen paketti?

Olisinpa hassu kirjoittaja, jos toteaisin, että älä anna! Tietenkin toivon, että kirjani löytäisi pukinkontteihin. Myönteiseen vastaukseen löytyy myös perusteluja. Uskon nimittäin ihan vakaasti, että toisen auttaminen alkuun tämän hankalien aiheiden käsittelyssä on rakkauden teko parhaasta päästä.

Kirjan voisi antaa sisarukselle. Kosteusvaurioita on nimittäin saamani lukijapalautteen perusteella kirja, joka on lähentänyt toisistaan etääntyneitä aikuisia sisaruksia. Sen kiertoon laittamisella perhepiirissä on päästy juttelemaan uudella tavalla menneistä kokemuksista ja miettimään rauhassa, mitä kukin sisarusparvessa oikeastaan kokikaan lapsena, ja millaisia liitännäisiä niistä ajoista on kellekin tarttunut mukaan omaan aikuisuuteen. Koska aiheen vetäminen keskusteluun ihan kylmiltään on monissa perheissä tosi vaikeaa, on kirja toiminut jonkinlaisena pehmusteena. Voi ehkä ajatella, että jos kerran muissakin perheissä on koettu tällaisia vaikeita vaiheita, ja erilaisin keinoin päästy niistä eteenpäin, voisi se ehkä olla mahdollista meillekin. Kokeillahan kannattaa ainakin, eikö vain?

Sisarusten välit voivat olla tosi kinkkiset aikuisena esimerkiksi erilaisten lapsuudenperheen roolien vuoksi. Ei ehkä tunnu löytyvän mitään tapaa jutella rauhallisesti teemasta, jota kukin on pyrkinyt pitämään piilossa pitkäänkin. Sisasrusten kokemukset liikaa juoneesta vanhemmasta voivat olla myös ihan oikeasti niin erilaisia keskenään, että moni miettii elettiinkö sitä samassa perheessä ollenkaan. Samalla kokemusten jakaminen repimättä ja rakkaudella voi olla tosi hyvä kokemus, ja siinä toivon todella kirjani voivan auttaa. Onneksi tiedän niin jo käyneenkin monissa perheissä.

Entä sopisiko kirjaa ojentaa lahjaksi ystävälle, jonka taustassa on kosteaa oloa? Onko se loukkaavaa tai tungettelevaa? Tällaisiakin mietteitä olen kuullut nyt joulun alla. Kovasti olen rohkaissut rohkaistumaan. Ajattelen, että myös ystävyyssuhteessa voidaan saavuttaa syviä välittämisen uusia sävyjä, jos näistä pehmeistäkin paikoista on lupa jutella. Ehkä kirjan voisi antaa toteamalla, että se on kirjoitettu lempeydellä rakentamaan, ei hajottamaan lisää. Sillaksi tai astinlaudaksi, lohduksi ja vertaiseksi tueksi. Ehkä asiaa voi katsella saajankin vinkkelistä: pahastuisitko itse, jos rakas ystäväsi haluaisi tarjota sinulle apuja ja tukea pahassa paikassa? Ehkä pahimmassasi. Minä en ainakaan. Voiko kauniimmin välittämisestään edes viestiä?

Jotkut lukijat ovat hommanneet Kosteusvaurioita-kirjan myös vanhemmalleen. Ymmärrän, miten valtavan pelottavalta sellainen voi ajatuksena ensialkuun tuntua, mutta myös tästä on monia hyviä kokemuksia lukijapalautteen perusteella. Taas kerran kirja voi toimia kynnystä madaltavana elementtinä hankalan puheenaiheen esiin nostamiseksi. Hyvin monilla liikaa juoneilla tai juovilla vanhemmilla on myös itsellään ollut kostea koti. Niinpä kirjan sanoma voi itse asiassa puhutella saajaansa paljon monisyisemmin, kuin antaja ehkä ensin ymmärtääkään.

En yritä väittää, että kirjani voisi raitistaa akuutisti liikaa juovan vanhemman. Tiedän, että sellaisessa tilanteessa kirjan näkeminen voi aiheuttaa oikein kiukkuisiakin fiiliksiä. On kuitenkin myös mahdollista, että pienestä säröstä vaikenemisen muuriin syntyy tulevaisuudessa hyvää. Taas kerran, miksi ei kannattaisi kokeilla? Jos tilanne on jo huono, ei kai ole paha juttu edes yrittää sitä vähän muuttaa paremmaksi? Jos ei muuta, ainakin voi itse kokea tehneensä rohkean aloitteen hankalassa paikassa.

Kosteusvaurioita on sovinnonhaluinen, lohdullinen kirja. Se ei etsi syyllisiä eikä huuda ketään tilille. Olen joskus todennutkin sen olevan enemmänkin haikea rakkauskirje pulloon hukatuille vanhemmille, ja seison ajatuksen takana edelleen.

Yksi ihan loistava kirjalahjan kohde on liikaa juovan vanhemman lapsena kasvanut oma puoliso. Näistäkin paketeista olen kuullut, ja saanut olla yllättämässä lahjansaajaa vähän omistuskirjoituksen merkeissä itsekin. Todella liikkis rakkauden teko on sekin, että kumppani tunnistaa mahdollisen aiheen läpikäymisen tarpeen rakkaassaan, ja auttaa siinä tällaisella avauksella, rinnalta ja turvallisesti. Keksin heti aika monta paljon tyhmempääkin lahjaideaa.

Jos mietit Kosteusvaurioita-kirjaa lahjakonttiin, saat sen edelleen 19,90 euron hinnalla ja ilman postikuluja klikkaamalla itsesi tänne ja merkkaamalla kuponkiin koodin KOKOVARTALOFIILIS.

Saako fiilistelyn alkaa jo? Alan joka tapauksessa.

 

Mainokset

Joulu ja lasten toiveet kosteassa kodissa

Joulu on rauhoittumisen ja ilon juhla. Liikaa juovan vanhemman lapselle joulu on myös yksi hankalimmista ajankohdista. Siihen liittyy valtavat määrät omia ja ulkoa asetettuja odotuksia ja usein suuria pettymyksiä. Myös juovalle vanhemmalle joulu on paineistavaa aikaa. Joulun ajan tunnelmat nousivatkin Kosteusvaurioita-kirjan haastatteluissa esille moneen kertaan. Siksi särähtikin melkoisesti, kun somen kuvavirrassa tuli kuva joulukuusesta, joka oli koottu skumppapulloista. Näille on kokonainen oma postinsakin näköjään. Taas yksi mainos, jonka hauskuus kiertää meidät kosteikkojen kasvatit kaukaa.

Tänä vuonna saan olla Sininauhaliiton ja -säätiön kutsumana keskustelemassa joulusta ja lapsen kokemuksista kahdessa avoimessa yleisötilaisuudessa.

Ensimmäinen Joulu lapsen silmin -tilaisuuksista on Lohjalla ma 11.12. klo: 18-20. Paikkana on Awake Cafe, Kalevankatu 7.

Toinen tilaisuus pidetään Helsingissä to 14.12. klo: 18-20. Paikkana on Sininauha Oy, Ruusulankatu 10.

Kummassakin tapahtumassa mietitään liikaa juovan vanhemman kanssa elävän lapsen kokemuksia, joulun lapsessa ja vanhemmassa herättämiä ristiriitaisia tunteita, sekä pyhien viettoon liittyviä odotuksia ja tunnelmia ylipäätään. Pohdin myös sitä, millaisin keinoin läheiset ja esimerkiksi naapurit voivat helpottaa kosteassa kodissa elävän lapsen tilannetta. Yksi yleisesti aikuisia kosteusvaurioisia mietityttävä kysymys on se, pitääkö joulua lähteä viettämään juoneen/juovan vanhemman luokse. Jutellaan siitäkin! Puhun tilaisuuksissa sekä omista että Kosteusvaurioita -kirjaan keräämistäni kokemuksista.

Alustukseni jälkeen on hyvin aikaa kysymyksille ja yhteiselle keskustelulle. Olisi Tosi kiva nähdä sinut paikalla jommassakummassa tapahtumassa!

Tilaisuuksissa on tarjolla kahvia ja pientä syötävää. Kumpaankin tapaamiseen on vapaa pääsy, eikä ennakkoon tarvitse ilmoittautua.

Mitä kuuluu kolmikuiselle Kosteusvaurioita-kirjalle? Menneitä ja tulevia tapahtumia ja arvosteluja.

Kosteusvaurioita – Kasvukertomuksia pullon juurelta on varttunut pontevaan reilun kolmikuisen ikään. Ei enää valvota öisin! Tiivis syksy sen kanssa onkin ollut, ja antoisa. Alkuhötinöiden hiukan laannuttua mennään kirjan kanssa nyt mukavaa uutta arkea. Tässä pieni katsaus viimeaikaisiin vaiheiisiimme!

Minusta on aina supermielenkiintoista nähdä, mihin lukijan kiinnostus on erityisesti kirjassani kohdistunut. Huomio kiinnittyy varsin erilaisiin yksityiskohtiin. Tässä muutama poiminta viimeaikaisista kirja-arvosteluista.

Pertti Nybergille kirja oli näyttäytynyt näin. Kiitokset myös Rouva Kiljuselle bloginostosta!  Ilokseni huomasin kirjan päässeen myös ammattikirjallisuuden suosituksiin Sosiaalialan tietopalvelussa (luonnehdinta löytyy s. 12).

Goodreads-sivustolla (suosittelen kaikille lukemisen ystäville!) Marko Suomi toteaa kirjasta seuraavaa:

Tässä on todella tärkeä kirja kaikille niille suomalaisille, joiden elämää alkoholiongelma on jollain tasolla koskettanut. Ja varsinkin jos kyse on perhepiiristä, tuosta tabusta pienestä piiristä, joiden juttuihin täällä ei kukaan ulkopuolinen uskalla puuttua vaikka tietää että ”varmaan pitäisi” mutta ”ehkä se siitä”. Se, jonka kulisseja pidetään hengenkin uhalla ylhäällä ja kannatellaan vaikka voimia ei todellakaan ole. Ja jos selvitään hengissä niin arvet voivat olla syvät ja kipeät aina aikuisuuteen ja omaan vanhemmuuteen asti. Kyseessä on hieno Kosteusvaurioita -kirja, jonka on kirjoittanut Ani Kellomäki. Oli kunnia olla etukäteislukemassa tätä kirjaa ja nyt lukea se valmiina (ja vieläkin parempana) uudelleen, vaikkakin prosessi nostaa paljon ikäviäkin tunteita pintaan. Tämä aihe pitää kuitenkin avata ja tämä kirja tekee sen vaikeasta aiheestaan huolimatta lempeällä ja viisaalla tavalla, ei mässäillen tai repien. LUE HYVÄ IHMINEN! 

ja Aino puolestaan samalla sivustolla näin: Hienosti koottu kirja herkästä ja tärkeästä aiheesta. Teksti ei märehdi menneitä eikä ylipsykologisoi kenestäkään uhria sen enempää kuin syyllistäkään. Oli lohdullista saada oppia, kuinka omat toimintatavat onkin ihan loogisia, lapsuudessa opittuja reaktioita. Oivalluksia tuottava, vapauttava lukukokemus kaikin puolin.

Kiitos! Voiko kauniimpia arvioita mitenkään toivoakaan? Aina joku kesken -blogista puolestaan löytyi juttu Helsingin Kirjamessuilta.  Tosi kivaa, että myös minun Kirjakallion juttutuokioni pääsi blogin nostojen joukkoon:

Loppupäivä lauantaista täyttyi mm. KirjaKallion hienosta haastattelusta, jossa keskusteltiin Ani Kellomäen koskettavan aiheen teoksesta Kosteusvaurioita – kasvukertomuksia pullon juurelta. Nuoret kalliolaiset Stella ja Virpihaastattelivat toimittaja Kellomäkeä ansiokkaasti ja kuin rutiinilla, ja puolivälissä otteen kirjasta esittänyt Valtteri Gutev tulkitsi riipaisevasti sen, mistä Kosteusvaurioissa on kyse: nuoren alituisesta pelosta, epävarmuudesta, riittämättömyydestä ja laskelmoiden elämisestä silloin, kun toinen vanhemmista on piiloutunut pulloon.

Kallion lukiolaiset tekivät myös minuun lähtemättömän vaikutuksen upeasti kootulla esityksellään. Suuri kunnia saada olla niin paneutuneissa käsissä, ja todella mielenkiintoista kuulla, miten kirja oli näyttäytynyt lukijoille, jotka olivat nyt samassa iässä kuin minä olin silloin kotihommien ollessa meillä vaikeimmillaan. Ja tietysti olin tosi hyvilläni myös tästä:  Kellomäen aurinkoisuus ja hyväntahtoisuus lavalla oli myös silmiinpistävän vahvaa.

Pari viikkoa sitten kävin myös puhumassa Ehkäisevän päihdetyön järjestöverkoston viestintäkoulutuksessa. Aiheena oli vaikeista kokemuksista viestiminen. Viestinnän ammattilaiselle tietysti todella mieluisa aihe ja tilaisuus. Oikein mieluusti kouluttaisin aiheesta lisää tulevaisuudessakin, joten jos tarpeita ilmenee, ole ihmeellä yhteyksissä!

Anna-lehdessä mietittiin ylisukupolvisten ketjujen katkaisemista. Olin tosi iloinen myös tästä Raittiuden ystävien hiljattain osoittamasta huomiosta.

Aikaisemmin vinkkasin, että sain kirjan tiimoilta kaksi uutta kolumnipestiä. Nyt löytyy jo luettavaakin! Kirjoitan toista Sininauhaliiton Uusi Toivo -lehteen (löydät kirjani arvostelun täältä sivulta 24  ja uusimman kolumni sivulta 15). Ja Mielenterveyden keskusliiton Tunne & Mieli -sivuston tuorein kolumnini taas löytyy täältä. Löytyvät kumpainenkin myös Facebookista, jos haluat napata sivut seurantaan tulevia kolumneja silmälläpitäen. Ihan pian julkaistaan Sininauhaliiton puolella uusin, jonka aiheena on autettavaksi suostumisen vaikeus. Joulun alla on tulossa myös puhetilaisuuksia kirjan aiheesta. Huhuilen niistä sitten lähempänä lisää. Olisi todella kiva nähdä teitä taas kasvokkain!

(Lisäys 16.11.) Myös Maininki-lehti oli tehnyt kivan arvostelun s.29, kiitos!

Huomasithan myös loppuvuodelle saadut kaksi vertaistuellisen kirjoittamisen iltaani täällä Hämeenlinnassa? Laitahan viestiä, jos haluat mukaan! 

Jos kurkataan jo ensi vuoden puolelle, niin tammikuussa saan vierailla Kuopiossa, Päihdepalvelu Hemman 10-vuotisseminaarin puhujana. Kaikille avoin tilaisuus, jonka teemana on vanhempien päihteiden käyttö lapsen silmin, on perjantaina 26.1. klo: 12-15 ja mukaan voi ilmoittautua osoitteessa vilma.iso-ilomaki (ät) paihdepalveluhemma.fi.

Mukavasti porskuttaa siis kirja maailmassa. Kun joku välillä aina kysyy, liittyykö kirjan valmistumiseen haikeutta, voin kaikella rehellisyydellä todeta, että ei vähääkään. On todella helpottavaa, erittäin mielenkiintoista ja melkoisen jännääkin seurailla sen löytämistä ihmisten käsiin! On upeaa nähdä, että kirjastot tilaavat sitä kokoelmiinsa lisää kovan kysynnän myötä, ja että se killuu myynti- ja suosituslistoilla niin paperi- kuin sähköisenä versionakin. Olen tietysti ylpeä ja iloinen omastakin osuudestani, mutta ihan erityisen hyvilläni siitä, että tästä hankalasta ja herkästä aiheesta puhutaan nyt koko ajan avoimemmin. Uskon nimittäin vilpittömästi sen tietävän parempia aikoja tuleville polville. 

Muikkaan vielä lopuksi, että blogin lukijathan saavat Kosteusvaurioita-kirjan edelleen edullisesti suoraan Atenalta ilman postimaksuja. Klikkaa tiesi tänne ja muista käyttää koodia KOKOVARTALOFIILIS, niin teos matkaa luoksesi hintaan 19.90 e. 

Ja jos jaat somessa lukukokemuksesi, muista merkata se aihetunnisteella #kosteusvaurioita, niin minäkin löydän sen nähtäväkseni!

Välipäivähuokailua haalarin uumenista

Tästä tykkään kaikkein eniten – arjesta, joka ei kuitenkaan sisällä vielä töitä. Vielä viisi ihanaa päivää haalarissa (ostin koko perheelle joululahjaksi tälläiset, ja niissä on nyt oltu kokolailla 24/7)  ja sohvalla, salilla ja rullaluistimilla, lautapelien äärellä ja kirjan uumenissa. Ihan vaan kotona ja kavereita moikkaamassa.

Joulu oli kiva, sillä lailla kun joulut ovat. Oltiin siskon perheen luona ja sitten kotiin pötköttelemään. Saatiin kivoja lahjoja ja nautittiin tunnelmasta. Kaikkein ihanimpia kuitenkin ovat juuri nämä päivät, kun voi olla normaalien lempijuttujensa äärellä kerrankin ajan kanssa.

Sokeriton joulu meni niin helpolla, että tuntuu hassulta, että sitä niin etukäteen edes mietin. Siinä ei ollut minkäänlaisia sankaritarinan aineksia, eikä ”jäätävää itsekuria”, jonka eräs ystäväni tuumi ominaisuudekseni, tarvittu laisinkaan. Syömiset ovat kai sitten jo niin tolallaan, ettei tullut vastaan mitään kommervenkkejä. Ei tehnyt mieli, ei tarvinnut kilvoitella.

Olisin toki voinut syödä sokeria jouluna. Mikään ei siihen olisi kaatunut. En halunnut. En siksi syönyt. Se ei ollut mielenosoitus tai mikään kannanotto. Ei vain huvittanut rikkoa päivän vuoksi viiden kuukauden hyvin sujunutta putkea ilman, siksi että jotenkin pitäisi. Koska eihän sitä pidä. Ihan itse saa aikuinen sellaisesta päättää. Oli myös kiinnostava kokeilla, miten se menisi. Helpolla. Kukaan hiippalakki ei kaada sulaa suklaata avuttoman pyristelijän suuhun, vaikka yleinen ilmapiiri tuntuu sellaista mielikuvaa välillä viljelevän.

Sen verran olin varautunut, että tein itselleni pienen oman lanttulaatikon ilman siirappia. Se maistui, muistakin kuin minusta, melkein identtiseltä sen virallisen version rinnalla. Muut laatikot olivatkin ihan vapaata riistaa ilman versiointejakin, ja niiden ohella nautin kalasta, mädistä ja sienisalaatista. Alunalkujaan otti päähän tajuta, että kinkkuun pumpataan glukoosia, mutta olin tuuminut ottavani sitä kyllä, jos mieli tekisi. Ei tehnyt, kun oli niin paljon kaikkea muuta hyvää ympärillä. Jälkkäriksi tein ihanaa luumu-tähtianiskermavaahtoa, jonka myös sokerilliset juhlavieraat kaapivat viimeisiä lusikallisia myöden isolla ilolla suihinsa.

Konvehteja – entisen minäni ehdottomia superhimokkeja – on täällä talossa syöty nyt jotakuinkin kuusi rasiallista pyhien saatossa. Minua ne eivät ole (vähän ihmeekseni jopa) puhutelleet lainkaan, joten en kokenut kieltäytyneeni mistään niidenkään kohdalla. En tehnyt edes raakasuklaata pakkaseen, kun ei kerta mieli tehnyt. Pipareista tein ennen joulua taatelilla makeutetut raakaversiot, jotka maistuivat kaikille muillekin mainiosti, ja torttuja ei tehnyt mieli lainkaan, joten kersat leipoivat niitä omiksi iloikseen muutamia kertoja. Glögin sijasta join hyvää, mausteista teetä.

En koskaan jaksa jouluruokia juuri aattoa kauempaa, ja niin tänäkin vuonna tehtiin. Emme lämmittäneet laatikonjämiä tai kinkkuparkaa kertaakaan varsinaisen jouluaterian jälkeen. Kerta riitti mainiosti, ensi vuonna uudestaan. Eilen söimme isolla halulla pitsaa, ja tänään tuli ihana ystäväperhe kunnon pihvi-aterialle.

Kivaa elämää tämä.

Kelit ovat vielä olleet mitä mainioimmat liikkumiseen. Kävin siskon laatuisassa seurassa reippaalla kävelyllä ja hiihdinkin kunnon pätkän, vaikka olen perinteisesti ollut hiihdon suurin vihaaja. Tänään, kun meni plussalle ja räntäisäksi, pakenin salille. Siellä saikin ähkiä ihan ylhäisessä yksinäisyydessä. Taisi olla meitä yhteensä viisi koko paikassa. Huomenna derbyillään taas. Jihuu!

Ei joulukiloja, ei ähkyjä, ei muuta kuin kiva tyytyväinen mieli. Ja vielä nämä ihanat viisi päivää lomaa. Aika tosi jees.

Tule joulu kultainen

Olen vähän laiskanlainen blogikirjoittaja just nyt, pahoitteluni. Reissun jälkeisen työsuman purkaminen on tässä meneillään. Ikuinen tosiasiahan on se, että voidakseen napata viikon loman levätäkseen, on ensin huhkittava hulluna ainakin kaksi viikkoa etukäteen, ja sitten reissulta palattuaan toinen mokoma paikatakseen vaurioita. Ainakin näin yrittäjähommissa siis.

Kivoja töitä riittää, joten enpä todellakaan valita. Tänään lähden kurkkaamaan lastenohjelmamme kuvauspaikaa. Ekat kuvaukset ovat jo heti maaliskuun alussa. Niinpä minä täällä etsin, tutkin, kirjoitan, testileivon ja koeaskartelen kahdeksaa ekaa jaksoa kuvauskuntoon. On niin älyttömän kivaa tehdä tällaista vaihtelun vuoksi!

Samaan aikaan lehtihommat tietysti pyörivät, ja aika vauhdikkaasti nekin. Ihan vielä ei tehdä kesäjuttuja varastoon, mutta kohta alkaa niitäkin tulla kasaksi asti. Olen itse asiassa juuri saanut ensimmäiset joulutoimeksiannot, ja laitellut haastattelupyyntöjä eteenpäin. Hassultahan se tuntuu, kun vasta just päästiin joulusta, mutta niin ne vain täytyy aika ajoissa tehdä. Kivaa puuhaa. Tämä työ on aina vaan niin mieluista!

Kaunokirjoitteluhommia en ole ehtinyt nyt tehdä ollenkaan, mutta kyllä niillekin taas jostain aikaa löytyy joskus. Reissun aikana tuli sitä pakkaa pöyhittyä sen verran tarmokkaasti, ettei kauheasti suoni pulppuakaan juuri nyt.

Kotioloissa on remppatouhuja taas kahmalokaupalla. Eteinen saadaan nyt viikonloppuna valmiiksi (jihuu!) ja sitten hiihtolomalla rysäytämme parit seinät kumoon ja käymme keittiön kimppuun. Laajennusosahan on toki jo olemassa, mutta nyt laitetaan kaapit, seinät lattia ja katto kondikseen.  Lapset on tarvis lähettää alta pois anoppilaan. Täällä ei taas muutamaan viikkoon voi laittaa ruokaa eikä oikein tehdä muutakaan fiksua (ai niin, siispä ne ohjelmareseptit on syytä ponnistaa valmiiksi ennen tuota!). Hiihtoloma on siis samanlainen kuin meidän lomamme yleensä, puuhakas. (Eikä minulla noin ylipäänsä ole mitään lomaa. Olen nyt tämän talven lomat jo pitänytkin).

Vuosittainen joulukusetus tapahtui jälleen

Jokavuotinen illuusionsärkymiskohta on tässä. Kuopus itkee, kun joulupukille kirjoitettu lista on hukassa.

Taas pitää pikana päättää, miten reagoisi. Joka hiton vuosi sama juttu!

Yritän ympäripyöreitä. Sanon, että joulupukki kenties saa lahjatoiveet muutakin reittiä. Että ehken ne toiveet voisi varovasti kertoa vaikka minulle. Että kyllä tästä kuule selvitään.

En osaa tulkita lapsen ilmeitä. Meneekö läpi? Uskooko tuo vielä oikeasti joulupukkiin, vai leikimmekö yhteisen leikin?

Olemmeko jo vuosia leikkineet, vai uppoaako tämä vielä ihan täydelleen? Ja missä vaiheessa lapsen mielikuvat pitää rikkoa, jos hän ei itse ala hokata realiteetteja?

Tavallaan ajattelen, ettei 8-vuotias mitenkään enää voi uskoa. Että vaikka omani olisikin niin naiivi, ovat koulukaverit varmasti jo kertoneet karmean totuuden. Paljastaneet vuosien kusetuksen. Mutta kuitenkin. Aika vakavasti tuo näyttää asian ottavan.

Lapsella ei ole mitään syytä olla uskomatta. Meille on tullut pukki joka ainut vuosi (myös oman lapsuuteni ja omien lasteni välissä). Hän on myös aina tuonut lahjoja, ja joskus jopa kuunnellut niitä toiveitakin.

Toisaalta hänellä ei ole mitään aihetta uskoakaan. Pukki on joka vuosi näyttänyt ihan erilaiselta, ja välillä varsin robustit viritykset ovat aiheuttaneet aikuisväessä erittäin vähäjouluisen spontaanin joukkorepeämisen kriittisellä hetkellä.

Mutta onhan mahdollista, että aatto on niin latautunut ja jännittynyt ilta lapselle (minulle ainakin oli, olin kroonisessa panarissa) että muistikuvat hämärtyvät ja yhteiseen illuusioon mennään aina vain mukaan.

Sitä paitsi uskominen on kivaa. Ja tietäähän sen lahjanhimoinen aikuinenkin, että parempi on uskoa vain, tai uskotella uskovansa. Tuloksellisempaa se on, kuin kriittinen jupina.

Lapsi nielee lohdutteluni. Mennään nyt näillä vain. Vuosisatainen keskinäisen linssiinviilaamisen traditio jatkukoot.

 

 

 

Ps. Sama lapsi lähti äsken kouluun. Oli eilen ollut hiihtämässä, ja vaihtanut monot jalkaan pihalla. Ainoat oikeankokoiset talvikenkänsä jättänyt yöksi sinne lumisateeseen.

Kopistelin sisuksista muutaman kymmentä senttiä pakkaslunta.

Pohdin, voiko kakaran kostoksi laittaa kouluun hiihtomonoissa. En ilennyt kuitenkaan. Jos vaikka tontut näkevät.

OMG it’s Jesus!

Hihitän vähän vieläkin kuopuksen eiliselle kysymykselle ”entä, jos sun siskon mahassa onkin Jeesus? ” Siskoni saa kohta vauvan, ja villit arvaukset mahan sisällöstä ja vauvan ominaisuuksista käyvät näemmä yhä villimmiksi. Tätä en osannut odottaa.

Vietimme eilen isäni 60-vuotispäiviä, ja juhlavieraiden joukossa oli yksi mainio piispashenkilö. Esitimme hänenkin pohdittavakseen tämän mahdollisuuden. Kirkon opetusten valossahan tämä ei ole täysin mahdoton ajatus.

Sisko mietti asiaa, eikä ollut ihan varma olisiko se kiva tilanne vai ei. Piispa tuumi, ettei se Mariallekaan kai ihan läpihuutojuttuja ollut. Eikä Joosefille ainakaan. Siskon mies komppasi pontevasti tässä.

Tuumimme sitten, että jos tämä on se Jeesuksen toinen tuleminen, niin tavallaan aika siistiä, että sattuu perhepiiriin! Toimittajalle melkoinen onnenkantamoinen, jos ei nyt muutenkin aika kiinnostava skenaario.

Jatkokysymyksinä heräsi, millaisia perhejuhlista sitten tulee, jos siellä todella on Jeesus?

Jos sisko tuo Jeesuksen ensin vauvana kekkereihin, ja entä sitten isompana? Onko tylsää pönötystä, vai voidaanko viinit jatkossa hoitaa edukkaammin? Millä tavalla Jeesuksen noinkin konkreettinen läsnäolo vaikuttaisi elämään?

Nyt on vielä odotettava muutama viikko, ennen kuin asiaan saadaan selvyys. Ja niin, missä vaiheessa se mahdollinen jeesuisuus sitten selviää? Heti syntymän hetkellä? Sädekehiä? Enkelparvi? Tuikkiiko tähti taas (Kanta-Hämeen keskussairaalan yllä, toivottavasti siellä muuten on sijaa)? Alkaako lappaa tietäjiä ovesta (jos, niin toivotaan myös kultaa ja mirhamia)?

Lapsen odotukseen tuli äkkiä kokolailla uutta jännitettävää!