Lomasta, lehdistöstä ja tiivistyvästä jännityksestä

Terkkuja lomalta! Tai ainakin loman kaltaiselta. Lomaselta? Ihan täyslököltä tämä ei nimittäin tunnu, kahdestakin syystä. Kiistatta isoin on Kosteusvaurioita-kirjan ilmestymisen piinallisen hidas odottelu. On vaikea rauhoittua vain hengailemaan, kun samalla niin jännittelee. Kun laskin kässärin vikaa kertaa käsistäni, kuvittelin fiiliksen helpottavan, mutta on tämä odottelukin ihan omanlaistaan! Haluaisin jo kovasti tietää, minkälaisia tunnelmia kirja nostattaa lukijoissaan.

Elokuista julkkaria odotellessa olen piipahdellut lomatunnelmista lehdistöhommiin. Jotta lomailu onnistuisi kuitenkin vähäsen, olen keskittänyt treffejä samoille päiville. Silloin täytyy piirtää silmäripsetkin surffilookin seasta esiin harvemmin. Tänään kävi kaksi toimittajaa ja kuvaaja. Jäi hyvä mieli kummastakin sessiosta ja innolla odotan juttuja tarkistuskierrokselle. Ainakin kuulosti siltä, että molemmat toimittajat olivat poimineet kirjasta sellaisia sävyjä, joita toivonkin lukijoiden löytävän. On ollut huippukiinostavaa olla poikkeuksellisesti haastatateltavan penkillä. Kukin toimittaja ja kuvaaja laittaa persoonansa niin eri tavalla likoon. Keskustelut ovat olleet erittäin antoisia. Tuntuu, että olen oppinut jokaisesta istunnosta tosi paljon myös oman työni tarpeiksi!

On tavallaan vähän mielenvikaisen tuntuista tehdä tällaista esihaastatteluhommaa, eli puhua kirjasta, jota vielä ei lopullisen valmiina fyysisenä kappaleena ole olemassa. Samalla tuntuu ihan kivalta, ettei kaikki hässäkkä kolahda tehtäväksi sitten ilmestymisen aikaan, kun tavallisetkin työt ovat siinä menollaan samaan aikaan. Odotan ihan kuumeisesti, että kirjan ensimmäinen uunituore lämpimäiskappale kolahtaa postilaatikkoon. Pitäisi olla ihan pian täällä!

Toisella tapaa erikoinen tämä loma, tai lomanen, on siksi, että olen siitä ihan poikkeuksellisesti osan töissä. Kuten jo mainitsinkin aiemmin, teen Visit Hämeenlinnalle tubesarjaa kesän tapahtumista, ja nyt niistä on jo useampi kierrettynä. Olen ihmetellyt esimerkiksi festareita, taidenäyttelyä, linnapakoa ja yösuppailua. Ihan mahtava kesäpesti! Jo nyt tämä kotikaupunki tuntuu entistä tutummalta. On ollut kiva huomata, miten paljon täällä todella onkin meneillään. Voit kurkata sarjan jo ilmestyneet osat halutessassi täältä. Tiedossa on vielä ainakin tatskafestareita, kuumailmapallolla lentämistä ja keskiaikatunnelmia.

Mitä sun kesään kuuluu? Lomailetko, vai huhkitko jo tai vielä töissä?

Kirjan kirjoittamisesta, julkaisemisesta ja ilmaiseksi tekemisestä

Ainakin täällä Hämeenlinnassa melkoisen sateisen juhannuspäivän kunniaksi palaan hetkeksi vapun tunnelmiin. Sain nimittäin ilokseni olla Vappuradion haastateltavana Kosteusvaurioita – kasvukertomuksia pullon juurelta -kirjan kirjoittamisprosessin tiimoilta.

Haastattelussa juttelimme siitä, miten idea kirjaan alunperin syntyi, kustannussopimuksen saamisesta, kirjan kirjoittamisen aiheuttamien tunnelmien käsittelystä ja siitä, miltä tuntuu lähettää oma teos viimein maailmaan. Puhuimme laajemminkin siitä, mitä kirjoittamisesta haaveilevan kannattaa ainakin minun mielestäni tehdä ja siitäkin kannattaako ilmaiseksi kirjoittaa. Mietimme myös montako hylkäävää päätöstä voi vastaanottaa kustantamoilta ennen hanskojen heittämistä tiskiin.

Voit kuunnella koko lähetyksen täältä.  Oma osuuteni on tässä klipissä.

Esikoiskirjan loppuryminät käsillä

”Laitoin sun kirjan varaukseen kirjastossa tänään. Oon nyt ekana jonossa. En malta odottaa!” Ystäväni lähetti eilen viestin. Mahanpohjassa pyörähti. En minäkään malta odottaa!

Kevät on ollut blogissa ihan luokattoman hiljainen, mutta täällä kotisohvalla on totisesti käynyt kiivas naputus. Kosteusvaurioita:  Kasvukertomuksia pullon juurelta -kirja on materialisoitunut jo näytöltä printtinivaskaksi käsiini. Sen on taitettu, ja miten hienolta se näyttääkään! Fontti, otsikot, jutut. Ihan oikealta kirjalta, viimeinkin.

Olen ollut aikaisemmin mukana kahden kirjan toimittamisessa, mutta tämä on oma esikoisteokseni. En ole koskaan aiemmin saanut olla mukana kirjan tekemisen jokaisessa käänteessä, kaikissa vaiheissa, ja on kyllä ollutkin kiinnostava rupeama! Oma teksti rullaa ensin loputtomalta tuntuvia aikoja ruudulla, lähtee ja palaa sitten kustannustoimittajan ja oman koneeni välillä, rullaa taas muovailtavana, ja ilmestyy kuin ilmestyykin sitten tällaisena ihan, tai melkein, kirjan näköisenä paperipinkkana eteen. Välissä sähköpostiin putoilee kommentoitavaksi kansiehdotuksia, kuvaustekstejä, kaikenlaista markkinointi-ideaa ja kuvausaikatauluja. Niin älyttömän monta osasta raksuttelee projektin taustalla menemään samaan aikaan. Tolkuttoman mielenkiintoista!

Rakastan kirjoja, lukemista, kirjoittamista ja aivan erityisesti kirjastoja, ja siksi tuo ystävän viesti tuntui ihan erityisen mahtavalta. Kirja on jo siellä, tuollaisena ajatuksena, vaikkei ihan vielä konkreettisena kappaleena, ja kohta sen voi poimia sieltä laukkuunsa ja lukea valitsemassaan paikassa! Sitä voi jo varata suorastaan, ja miten kivalta tuntuukaan, että jokin, jota itse odotan tosi paljon, on myös muiden mielessä tällaisena odotuksena! Myös tuolta aikaisemman linkin takaa, kustantamon sivuilta, kirjaa voi kuulemma jo ennakkotilata. Jee!

kosteusvaurioita kirjastossa

Tällainen pitkänmatkanlaji ei ole ollut minulle ollenkaan luontainen, kun päivätyö lehtihommissa koostuu muutaman viikon ja parin päivän rutistuksista. Telkkarinkin puolella mennään aina kausi kerrallaan, käytännössä jokusen hassun kuukauden ajan saman asian äärellä. Siksikin tuntuu tosi hyvältä, että tuolta se nyt todella on tulossa. Tämä kirjapuuha näyttää vielä elävän ihan omanlaistaan ajanlaskua, jossa kokonaisuus vie pitkän tovin, jotkin vaiheet sen sisällä kestävät kauan ja etenevät verkkaan, ja sitten tulee sprinttiosuus ja mennäänkin hurjalla nelillä kohti seuraavaa. Ihan mahtavaa, että olen saanut olla sellaistakin oppimassa. Ja ihan niin kuin taitavat kaikki muutkin esikoisensa jälkeen todeta, tekisin minäkin nyt useita juttuja ihan eri tavalla tällä tiedolla, en toki sisällön, vaan teknisen toteutuksen osalta. Katsotaan sitten toteutuuko ajatus, ja tuleeko seuraava kerta. Muutama ajatus siihen suuntaan muhii kyllä jo.

Kesä vielä pitää välissä malttaa, ja sitten juhlitaan julkkareita!

Perjantaina puhutaan päihteistä suoraan ja sumeilematta

Pääsen tulevana perjantainaklo 17-20 kiinnostaviin hommiin, nimittäin keskustelijaksi Periskooppi-chattiin! Nuorille suunnatussa chatissa mietitään päihteiden käyttöä. Mun kanssa perjantaita on viettämässä iso liuta jutustelijoita, kuten tubestarat Soikku ja naaG, ja artistit Kasmir ja Mercedes Bentso.

Tuota sessiota varten mut haastettiin miettimään omaa päihteiden käytön historiaani videon muodossa. Säntäänkin just nauhoittamaan sitä, kun vielä pieni tovi on valoa tarjolla. Harvinaislaatuisesti sininen taivas pilkottaa! Video vastaa ainakin semmoiseen tosi usein kysyttyyn kysymykseen, kuin ”kai sä nyt sentään ite ees juot?”. Ah, mahdollinen juomattomuus – ihana paniikkiaihe suomalaisille. Mitä siitäkin nyt tulisi, jos vaikka en joisikaan! Saan pätkän huomenna linkattua tänne.

Tuohon chattiin pääsee osallistumaan kuka vain vaikka kotisohvalta, kunhan klikkailee perjantaina itsensä osoitteeseen www.ehytchat.fi

Musta söpöin chattikuva on ehdottomasti tämä!

IG_FB_Tullikoira.jpg

Nelikymppisyys -Tämän olisin halunnut kuulla nuorempana

Kaverini Facebook-seinällä alkoi hauska ja liikuttavakin keskustelu keski-ikäisyydestä, tai ainakin tästä varhaisesta versiosta, kun tuttavapiiri täyttää lähivuosina 40. Terhi iloitsi siitä, miten helpottavaa ja mahtavaa aikaa juuri tämä on, ja minä pontevasti nyökyttelin monen muun kommentoineen joukossa.

Täytän syksyllä 40. Se tuntuu ihan älyttömän hyvältä! Jäin miettimään, miksi olen ollut siitä niin perin yllättynyt.

Miksi minulle jäi kasvaessani mielikuva, että aikuisuuden rutiinit ovat kamala taakka? Että lapsista on lähinnä riesaa ja ne seisovat esteenä omalle elämälle. Että baarissa yön sydämelle roikkuminen olisi sitä elämän parasta antia, jota sitten julmasti säännöstelee pakko mennä aamulla töihin. Että, saatana, pitää tiskata, pyykätä ja ruokaa laittaa, ja ihminen sellaisessa kerta kaikkiaan nääntyy ja näivettyy. Tai että tavallisessa, rauhallisessa perhearjessa, asuntolainassa ja autossa, olisi jotakin vikaa, halveksittavaa suorastaan.

Miksei kukaan silloin kertonut, miten jumalattoman kivaa on olla nelikymppinen? Että täällä tuntuu viimein siltä, että on oman itsensä tasalla. Teini-ikäisten lasten kanssa on upeaa käydä hienoja keskusteluja elämästä ja seurata, miten he ottavat oman paikkansa maailmassa. Etteivät lapset ensin olekaan vittumaisia, vaativia vauvoja, sitten tahmaisia, terrorisoivia taaperoita ja lopulta hankalia, äyskiviä ja pelottavia, poliisiasemilta alvariinsa lunasteltavia teinejä. Että lapset ovat upeita tyyppejä ja hyvää seuraa, eivätkä vain jokin välttämätön, kaduttava riippa, joka on jotenkin jatkuvasti oman onnen tiellä. Että omassa kropassa on hyvä olla.

Olisin mieluusti kuullut tämänkin, että tässä kohtaa elämää oma ammattitaito on sellaisella asteella, ettei tarvitse häpeillä, väistellä tai jäädä sivusta katselemaan. Että voi avata suunsa ja kertoa oman, fiksun mielipiteensä isoimmistakin asioista. Että tulee kuunnelluksi ja otetuksi kokonaan todesta. Voi kokea tyytyväistä, nöyristelemätöntä onnistumista. Että päivät voivat olla täynnä sellaista jo rutinoitua, miellyttävää ja haastavaa tekemistä, jossa ei tarvitse niin kiivaasti yrittää todistaa omaa pätevyyttään. Ettei tarvitse niin hitosti rimpuilla. Ettei se, että tuntee olevansa salaa ja luvatta tekemässä omaa työtään, ja jää siitä ihan justiinsa kiinni, olekaan pysyvä olotila.

Mietin miksi minulle jäi tästä touhusta ihan toisenlainen kuva. Yksi ilmeinen syy on toki, että oma esimerkkinelikymppiseni kotona oli päihde- ja mielenterveysongelmainen, mutta aika tavalla aikuistumisen ongelmia tuntui olevan monen kaverinkin kotosalla. Isompia ja pienempiä.

Oliko niin, että osalla suuren ikäluokan ihmisistä jäi vähän Woodstock päälle? Oliko omien, sotapolven vanhempien antama esimerkki jättänyt sellaisen jäljen, että Todellisesta Aikuisuudesta tuntui puuttuvan kaikki kiva, kevyt ja vastuuton, ja sitä piti sitten kahmalomäärin annostella vielä pitkälle yli-ikäiseksi? Vai miksi minulle suodattui sellainen maisti tästä ikävaiheesta, että töitä pitää paiskia nääntymykseen asti, mutta vastapainoksi voi sentään dokata, pettää, jättää ja toteuttaa itseään kaikilla mahdollisilla tuhoisilla tavoilla? Ei nyt ihan pelkästään, mutta paljolti. Niin paljon, että jotakin sellaista odottelin väistämättä saapuvan elämään, kun vain tarpeeksi vanhaksi eläisin. Näille main. Että jokin vitutus kyllä laskeutuu.

Olisin mielelläni kuullut vähän alle parikymppisenä, että täällä on näin kivaa. En tiedä, olisinko sitä uskonut tietenkään, mutta kuullut kumminkin. Sen sijaan kuulin lauseita, kuten ”älä koskaan tee lapsia. Niistä ei ole kuin harmia!” Tai ”toivon, että bussi ajaisi minut kuoliaaksi työmatkalla.” Aikuisuus ei näyttäytynyt kovin haluttavana ja viehättävänä aikana. Näytti pahasti siltä, että kaikki kolmenkympin jälkeen on silkkaa selviytymistä.

Onneksi olin ihan hiton väärässä. Onneksi voi itse kokeilla, ja sitten vasta päättää. Onneksi ei tarvitsekaan antaa kotiesimerkin sanella, mihin pystyy, mistä nauttii ja millaisia ratkaisuja elämässään tekee. Onneksi ketjuja saa katki. Siihen ketjun katkaisemiseen kuuluu sekin, että muistaa näyttää ja kertoa omalle jälkikasvulleen, että aikuisuudesta voi myös täysin palkein nauttia. Että tavallinen, vakaa ja kiva on todella jees ja arjesta voi tehdä niin mukavaa, ettei sitä tarvitse paeta sumeisiin eskapistisiin hetkiin. Että kotona voi olla niin kivaa, ettei tarvitse alvariinsa miettiä keinoja päästä sieltä karkuun.

Eivät kosteissa oloissa tai muuten toimintahäiriöisissä perheissä varttuneet ole tässä ihan yksin. Aikuisuus voi näyttäytyä kamalana ikävaiheena muistakin syistä. Ihan silkkaa kiirettä tai ajattelemattomuuttakin. Lapsi poimii jänniä juttuja.

Eräs nuortenpsykiatri sanoi kerran tekemässäni haastattelussa, että osa lapsista ja nuorista näkee vanhempansa ainoastaan stressaantuneina ja kireinä. Että vanhemmat tulevat töistä nääntyneinä ja alkavat sitten siivota tai pestä pyykkiä, ja rentoutuvat sohvalla jäätelöineen  vasta sitten, kun lapset ovat menneet jo nukkumaan, eivätkä ole todistamassa sitä. Tai lähtevät aina kodin ulkopuolelle nauttimaan. Että lapset eivät sillä tavalla ehkä koskaan opi, että aikuisetkin nauttivat, relaavat ja ottavat ihan iisisti. Ettei koti ole jatkuva maanisen puuhaamisen paikka. Se jäi mietityttämään. No, nyt me olemme tässä, nelikymppisyydessä. On meidän vuoromme näyttää seuraaville tulokkaille, että täällä on kivaa.

Toivon omien lasteni hokaavaan, ettei kiva mystisesti lopu jonkin kymppiluvun vaihtuessa synttärikortissa. Että ei ole niin valtava kiire polttaa itseään loppuun parikymppisenä, koska elämä on – jos hyvin käy – pitkänmatkanlaji. Ettei teinihommiin tai parikymppisyyteen tarvitse jäädä roikkumaan, koska tulossa on muuta hyvää, kun uskaltaa siirtyä sinne. Että lapset ovat mahtavia ja on valtavasti muitakin upeita tapoja nauttia elämästä ihan aikuisena. Että vaikka iän karttuessa vastuut ja erilaiset elämään kuuluvat yllättävätkin stressitekijät ehkä lisääntyvät ja painavatkin, on toisessa vaakakupissa vuosien mukana kertynyttä rohkeutta, taitoa, viisautta ja kokemuksen tuomaa perspektiiviä ammennettavaksi.

Että täällä ihan oikeassa aikuisuudessa on, hitto soikoon, ihan älyttömän kivaa! Ettei tämä olekaan mikään luovuttaneiden uupeloiden jäähdyttelyjakso, jota pitää yrittää jotenkin sietää, vaan tosi hyvää, nautinnollista elämää. Ettei tätä tarvitse yrittää kynsin hampain välttää, koska tänne suorastaan kannattaa tulla.

Ohhoh, mikä aikuisuuden ylistys! Mitäs sinä tuumit, kanssanelikymppinen? Entä muun ikäiset lukijat? Millaista sinä ajattelit/ajattelet olevan aikuisuudessa? Kenen/keiden antamaan esimerkkiin sinun kuvasi perustuvat?