Kaamoksenkarkoituspäivä

Eilen oli kyllä erinomaisen hyvä synkkyyden karkoittelupäivä. Ensin oli vähän asiaosuutta. Naputin aamun alkutunteina päivän työt tarkistuskierrokselle ja sitten kävin hoitamassa työterveyslääkärin treffit. Oli ensimmäinen kerta ja oikein tosi kivan tuntuinen lääkäri vastassa. Tarkastelimme minut ja sovimme työterveyden asioista. Tuntuu ihanalta, että minulla on nyt tuollainen – yksi tuttu kasvo pallottelemassa melkoisen sekalaista kokoelmaa terveysasioitani. Tuikkasivat influenssapiikin samalla. Jos tänä vuonna vaikka onnistuisin välttämään se homman!

Sitten kävelin bussille ja kävin hakemassa hyvän salaatin ja ison kahvin matkaevääksi. Mielijohteesta poikkesin myös Wetterhoffin lankakaupassa bussia odotellessa, ja nappasin mukaan ihanan pehmoista, ohutta alpakkalankaa ja 2,5-kokoisen bambukoukun. Tuli huivifiilis.

Söin ja virkkailin äänikirja korvissani tunnin verran Helsinkiin, ja siellä odotti kampaajareissu. Sain uuden, ihanan tukan ja samalla tietysti kivan juttutuokion maailman mukavimman Jonnan kanssa.

Kampaajalta suuntasin Töölön urheilutalolle, jossa odotti ensin hikinen salitreeni ja sitten pitkä, rauhallinen (joskin melkoisen ruuhkainen) vesijuoksu ja syvälötköyttävä sauna ihanan Suvin seurassa.

huiviKotimatkalla sielu ja ruumis olivat autuaan rennossa tilassa ja tukkakin nätisti. Virkkailin, kuuntelin kirjaa ja nautiskelin olostani. Aah!

Tätä tarvitsen marraskuuhun enemmän kuin varmaan koskaan muulloin: sopivan määrän liikuntaa, pieniä arkipäivän lepo- ja nautintohetkiä ja höpöttelyä ystävän kanssa. Parhaat aseet kaamosmasennusta vastaan!

Mitkä on sun aseet?

PS. Täällä on muuten tarjolla taas reseptiä.

Mainokset

Ja sekin synkkää ja ikävää

Tilasin kirkasvalolampun. Sellaisen edullisen. Takuukorjatun pikkuisen pintaviallisen. Niin kuin minä.

Odotan siltä ihmeitä. Kohtuuttomuuksia suorastaan. Odotan sen pelastavan minut tämänhetkisiltä kaamosoirelääkityksiltäni. Munkeilta, irtokarkeilta ja suklaalta. Odotan sen kuivattavan kokojoukon kipukyyneleitä ja pyyhkivän pois turhaumaa. Odotan sen parantavan selkäni.

En ole kaamosmasentuja. En masentuja noin ylipäätään. (Kas näin sanoo ihminen, jolla on oikein kirjalliset todisteet sairastetusta masennuksesta, joskin melkein parinkymmenen vuoden takaa – valehtelee itselleen, mutta on sentään rehellinen teille). Olen suoraan sanoen vähän halveksinut ihmisiä, jotka vetoavat kaamosmasennukseen. Ryhdistäytyisivät, surkimukset! Kuinka se nyt suomalainen talvi noin muka synkäksi vetää? Lötköksi ja saamattomaksi? Laiskuutta se on, sanoin ennen.

Nyt jotenkin tajuan tätä hommaa. Pimeys tulee päälle yhdistelmärekan intensiteetillä. Sitä ei suinkaan paranna remontti, joka peittää ikkunat. Vie ne vähäisimmätkin valon hetket. Taidan olla jo vähän vanha.

Pauliinakin siitä puhui. Olisi nyt saatava tämä humppa kuntoon ennen pahimman sysiyön laskeutumista. Lamppu, tule pian!

Älkää sanoko minulle, että ne eivät toimi. Että ovat muotijuttuja ja turhakkeita. Sanokaa vain: Ani, se lamppu tekee sen kaiken. Ja minä heti uskomaan. Lumeellakin on tutkitut tulokset.