Huimauksen välitilinpäätöstä

Kävin eilen taas keskarilla korvapolilla huimausta ihmettelemässä. Oli vähän turhauttava reissu, niin kuin ovat tässä nyt tavanneet olla. Sairaalalle on meiltä kävelymatkaa yhteen suuntaan n. 1 h 15 min. Se on tietysti  edes-takas käveltynä ihan kiva reipas lenkki, mutta 5 min vastaanottoa varten aavistuksen turhauttava napata pois yrittäjän työpäivästä. Eilen nousi kapinamieli. Vastaanotto meni just niin kuin on mennyt tähänkin  asti.

– Mitenkäs huimaus?

– Vielä huimaa.

– Mitenkäs kuulo?

– Edelleen kuuluu hyvin.

– Onko muita korvaoireita?

– Eipä taida edelleenkään olla.

– Pitäisi pysyä liikkeellä.

– Liikun todella paljon.

– Niin. Ei meillä ole sulle oikein enää mitään tarjottavaa…

No eipä ole ei. Kerroin lääkärille, että lopetan mieluummin  kontrollikäynnit kokonaan, kuin hilaudun maksamaan poliklinikkamaksun siitä, että aina käydään tuo sama keskustelu, eikä ole mitään tietoa muutoksesta. Ihan ystävällisesti, tietenkin. Olimme samoilla linjoilla. Jos kerran pitää vain odotella, niin odotella voi ilman 3 h kävelyä ja neljänkympin laskuakin. Nyt siis odotellaan.

Taas sanottiin myös se klassinen loppulause. Oireita ei kuulemma kannata kuunnella, ne siitä pahenevat. Eipä ole tarvinnut toistaiseksi käydä kuuntelemaankaan. Ihan ovat sieltä kiltisti esille kuuntelematta tulleet, milloin missäkin tilanteessa – eilen viimeksi hierontapöydällä meni maailma mullin mallin.

Varmaa diagnoosia ei saatu nytkään, eikä varmaan saada koskaan. Selkeimmin ilmaistuna se on ollut ”jotakin korvaperäistä”. Ja kuitenkin kaikki lääkärit ovat olleet yksimielisiä siitä, että sellaisten vaihtoehtojen (vestibulaarineuroniitti ja hyvänlaatuinen asentohuimaus) olisi pitänyt mennä ohi viikoissa, vähintäänkin kuukausissa, ja ainakin ihan viimeistään puolen vuoden rajapyykin kohdalla. No, ei mennyt.

Paljon helpompi tilanne ilman muuta jo on. Kesästä pitkälle syksyynhän meno päässä oli ihan mielipuolista manaajaa. Nyt ei heitä kuin muutaman kerran päivässä enää, ja kohtaukset ovat lyhyitä. Ne eivät pääse enää yllättämään, joten alussa vaivannut pelko on poissa. Illat ovat pahimpia, kun väsymys ilmeisesti vaikuttaa kompensointimekanismeja höllentävästi. Sama vaikutus on flunssalla, kiihtymisellä ja muilla häiriötekijöillä. Osaan kuitenkin operoida niiden kanssa jo sillä tavoin, että jos tiedän, että pitää päivän aikana saada tehtyä jotakin eritysesti keskittymistä tai kehonhallintaa vaativaa, otan siihen asti iisimmin. Hyvin toimii, ja elän kyllä kokolailla täyttä elämää töineen ja harrastuksineen. En usko, että moni ulkopuolinen edes millään tavalla huomaa, että välillä vintti pimenee. Olen myös haka pitämään sen peitossa, korkeintaan hetkeksi hiljenen.

Reseptinä on yhä liikkua ja tehdä huimalevia asioita. Liikun onneksi paljon käskemättäkin. Olen viikon aikana salilla 3-4 kertaa ja  tanssimassa ja rullaluistimilla kumpaistakin kerran. Sen päälle pitkiä kävelyitä tulee kerta-pari viikkoon, ja vesijuoksua silloin tällöin. Enempiä ei oikein mahdu kalenteriinkaan. Roller derbyä en lääkärin mukaan saa mennä pelaamaan, mutta muita juttuja runsaasti kyllä. Derbystäkin on löytynyt kivoja juttuja valmennuspuolen hommista, joten ei hätää.

Maalaismutsi kysyi, miten uskallan tehdä juttuja, jotka heittävät päässä. Tuumin, että on pakko. Olen viettänyt lähivuosina kuukausikaupalla sohvanpohjalla sairauslomilla, enkä ikinä halua siihen tahdottomaan ja toimimattomaan tilaan enää. Jos tämä tulee olemaan tällaista heiluntaa pysyvästi, niin en halua antaa sen leikata pois selaisia tekemisiä, joista nautin. Jos aivot kerran ovat kovia adaptoitumaan, niin haluan tarjoilla niille reippaasti mahdollisuuksia siihen.

Alussa tekeminen oli paljon pelottavampaa, kun kohtaukset veivät mukanaan niin pitkäksi aikaa, ja huone saattoi jäädä koko päiväksi pyörimään. Nyt tiedän, että hetken heittää, ja sitten taas kirkastuu. Hankalammistakin kohtauksista selviän, kun nappaan seinästä kiinni ja seison hetken tasaamassa tunnetta.

Kiva fiilis, että tuo lekureissa ramppaaminen on nyt ohi. Kuluneen 7 kk aikana sitä iloa on ollut tosi riittämiin. On otettu sydänkäyrää, verta, paineita, TT:tä, magneettikuvaa ja erilaista sokkotestiä. On tiputettu korviin kylmää ja kuumaa vettä, puhallettu niihin kovilla tehoilla ilmaa ja laitettu kieppumaan deprivaatiolasit päässä. On kuunneltu piippauksia, seurattu liikkuvia valoja, kaadetu sivuille, taakse ja eteen. On vastailtu samoihin kysymyksiin näännyttävän monta kertaa. On koitettu fyssarilla, hierojalla ja osteopaatilla, ja juostu aika monenlaisilla poliklinikoilla, ensiapuasemalla, kolmella eri lekuriasemalla ja yhdessä sairaalassa. Nyt odotellaan ja ollaan vaan, ja se tuntuu aika paljon mukavammalta, ja tulee halvemmaksi myös.

Tämä on kuulemma tyypillisesti elämän varrella uusiva vaiva. Naureskelen mielessäni sille, että ei se ainakaan vielä voi käydä uusimaan, kun ei ole vielä loppunutkaan. Ihan hyvä tilanne siis! Jos tällaisena säilyy, niin pärjäilen kyllä. Ei mikään optimaali tilanne, mutta eipä tämä ole optimaali kroppa koskaan ollut muutenkaan. Tähän kai se hyvin sopii, se vanha toteamus, että näillä mennään! Maalaismutsille ja muille huippaileville lukijoille toivotan pitkää pinnaa ja helpottavia oloja. Kyllä se sieltä taas kirkastuu!

Mainokset