Nelikymppisyys -Tämän olisin halunnut kuulla nuorempana

Kaverini Facebook-seinällä alkoi hauska ja liikuttavakin keskustelu keski-ikäisyydestä, tai ainakin tästä varhaisesta versiosta, kun tuttavapiiri täyttää lähivuosina 40. Terhi iloitsi siitä, miten helpottavaa ja mahtavaa aikaa juuri tämä on, ja minä pontevasti nyökyttelin monen muun kommentoineen joukossa.

Täytän syksyllä 40. Se tuntuu ihan älyttömän hyvältä! Jäin miettimään, miksi olen ollut siitä niin perin yllättynyt.

Miksi minulle jäi kasvaessani mielikuva, että aikuisuuden rutiinit ovat kamala taakka? Että lapsista on lähinnä riesaa ja ne seisovat esteenä omalle elämälle. Että baarissa yön sydämelle roikkuminen olisi sitä elämän parasta antia, jota sitten julmasti säännöstelee pakko mennä aamulla töihin. Että, saatana, pitää tiskata, pyykätä ja ruokaa laittaa, ja ihminen sellaisessa kerta kaikkiaan nääntyy ja näivettyy. Tai että tavallisessa, rauhallisessa perhearjessa, asuntolainassa ja autossa, olisi jotakin vikaa, halveksittavaa suorastaan.

Miksei kukaan silloin kertonut, miten jumalattoman kivaa on olla nelikymppinen? Että täällä tuntuu viimein siltä, että on oman itsensä tasalla. Teini-ikäisten lasten kanssa on upeaa käydä hienoja keskusteluja elämästä ja seurata, miten he ottavat oman paikkansa maailmassa. Etteivät lapset ensin olekaan vittumaisia, vaativia vauvoja, sitten tahmaisia, terrorisoivia taaperoita ja lopulta hankalia, äyskiviä ja pelottavia, poliisiasemilta alvariinsa lunasteltavia teinejä. Että lapset ovat upeita tyyppejä ja hyvää seuraa, eivätkä vain jokin välttämätön, kaduttava riippa, joka on jotenkin jatkuvasti oman onnen tiellä. Että omassa kropassa on hyvä olla.

Olisin mieluusti kuullut tämänkin, että tässä kohtaa elämää oma ammattitaito on sellaisella asteella, ettei tarvitse häpeillä, väistellä tai jäädä sivusta katselemaan. Että voi avata suunsa ja kertoa oman, fiksun mielipiteensä isoimmistakin asioista. Että tulee kuunnelluksi ja otetuksi kokonaan todesta. Voi kokea tyytyväistä, nöyristelemätöntä onnistumista. Että päivät voivat olla täynnä sellaista jo rutinoitua, miellyttävää ja haastavaa tekemistä, jossa ei tarvitse niin kiivaasti yrittää todistaa omaa pätevyyttään. Ettei tarvitse niin hitosti rimpuilla. Ettei se, että tuntee olevansa salaa ja luvatta tekemässä omaa työtään, ja jää siitä ihan justiinsa kiinni, olekaan pysyvä olotila.

Mietin miksi minulle jäi tästä touhusta ihan toisenlainen kuva. Yksi ilmeinen syy on toki, että oma esimerkkinelikymppiseni kotona oli päihde- ja mielenterveysongelmainen, mutta aika tavalla aikuistumisen ongelmia tuntui olevan monen kaverinkin kotosalla. Isompia ja pienempiä.

Oliko niin, että osalla suuren ikäluokan ihmisistä jäi vähän Woodstock päälle? Oliko omien, sotapolven vanhempien antama esimerkki jättänyt sellaisen jäljen, että Todellisesta Aikuisuudesta tuntui puuttuvan kaikki kiva, kevyt ja vastuuton, ja sitä piti sitten kahmalomäärin annostella vielä pitkälle yli-ikäiseksi? Vai miksi minulle suodattui sellainen maisti tästä ikävaiheesta, että töitä pitää paiskia nääntymykseen asti, mutta vastapainoksi voi sentään dokata, pettää, jättää ja toteuttaa itseään kaikilla mahdollisilla tuhoisilla tavoilla? Ei nyt ihan pelkästään, mutta paljolti. Niin paljon, että jotakin sellaista odottelin väistämättä saapuvan elämään, kun vain tarpeeksi vanhaksi eläisin. Näille main. Että jokin vitutus kyllä laskeutuu.

Olisin mielelläni kuullut vähän alle parikymppisenä, että täällä on näin kivaa. En tiedä, olisinko sitä uskonut tietenkään, mutta kuullut kumminkin. Sen sijaan kuulin lauseita, kuten ”älä koskaan tee lapsia. Niistä ei ole kuin harmia!” Tai ”toivon, että bussi ajaisi minut kuoliaaksi työmatkalla.” Aikuisuus ei näyttäytynyt kovin haluttavana ja viehättävänä aikana. Näytti pahasti siltä, että kaikki kolmenkympin jälkeen on silkkaa selviytymistä.

Onneksi olin ihan hiton väärässä. Onneksi voi itse kokeilla, ja sitten vasta päättää. Onneksi ei tarvitsekaan antaa kotiesimerkin sanella, mihin pystyy, mistä nauttii ja millaisia ratkaisuja elämässään tekee. Onneksi ketjuja saa katki. Siihen ketjun katkaisemiseen kuuluu sekin, että muistaa näyttää ja kertoa omalle jälkikasvulleen, että aikuisuudesta voi myös täysin palkein nauttia. Että tavallinen, vakaa ja kiva on todella jees ja arjesta voi tehdä niin mukavaa, ettei sitä tarvitse paeta sumeisiin eskapistisiin hetkiin. Että kotona voi olla niin kivaa, ettei tarvitse alvariinsa miettiä keinoja päästä sieltä karkuun.

Eivät kosteissa oloissa tai muuten toimintahäiriöisissä perheissä varttuneet ole tässä ihan yksin. Aikuisuus voi näyttäytyä kamalana ikävaiheena muistakin syistä. Ihan silkkaa kiirettä tai ajattelemattomuuttakin. Lapsi poimii jänniä juttuja.

Eräs nuortenpsykiatri sanoi kerran tekemässäni haastattelussa, että osa lapsista ja nuorista näkee vanhempansa ainoastaan stressaantuneina ja kireinä. Että vanhemmat tulevat töistä nääntyneinä ja alkavat sitten siivota tai pestä pyykkiä, ja rentoutuvat sohvalla jäätelöineen  vasta sitten, kun lapset ovat menneet jo nukkumaan, eivätkä ole todistamassa sitä. Tai lähtevät aina kodin ulkopuolelle nauttimaan. Että lapset eivät sillä tavalla ehkä koskaan opi, että aikuisetkin nauttivat, relaavat ja ottavat ihan iisisti. Ettei koti ole jatkuva maanisen puuhaamisen paikka. Se jäi mietityttämään. No, nyt me olemme tässä, nelikymppisyydessä. On meidän vuoromme näyttää seuraaville tulokkaille, että täällä on kivaa.

Toivon omien lasteni hokaavaan, ettei kiva mystisesti lopu jonkin kymppiluvun vaihtuessa synttärikortissa. Että ei ole niin valtava kiire polttaa itseään loppuun parikymppisenä, koska elämä on – jos hyvin käy – pitkänmatkanlaji. Ettei teinihommiin tai parikymppisyyteen tarvitse jäädä roikkumaan, koska tulossa on muuta hyvää, kun uskaltaa siirtyä sinne. Että lapset ovat mahtavia ja on valtavasti muitakin upeita tapoja nauttia elämästä ihan aikuisena. Että vaikka iän karttuessa vastuut ja erilaiset elämään kuuluvat yllättävätkin stressitekijät ehkä lisääntyvät ja painavatkin, on toisessa vaakakupissa vuosien mukana kertynyttä rohkeutta, taitoa, viisautta ja kokemuksen tuomaa perspektiiviä ammennettavaksi.

Että täällä ihan oikeassa aikuisuudessa on, hitto soikoon, ihan älyttömän kivaa! Ettei tämä olekaan mikään luovuttaneiden uupeloiden jäähdyttelyjakso, jota pitää yrittää jotenkin sietää, vaan tosi hyvää, nautinnollista elämää. Ettei tätä tarvitse yrittää kynsin hampain välttää, koska tänne suorastaan kannattaa tulla.

Ohhoh, mikä aikuisuuden ylistys! Mitäs sinä tuumit, kanssanelikymppinen? Entä muun ikäiset lukijat? Millaista sinä ajattelit/ajattelet olevan aikuisuudessa? Kenen/keiden antamaan esimerkkiin sinun kuvasi perustuvat?

 

Mainokset

Kosteusvaurioita: Veneen keikuttamisesta, draamasta ja tyynemmille vesille pääsemisestä

Huomaan, että kohta tasan vuosi sitten kirjoittamani Pakko saada draamaa -postaus nousee nyt kiihtyvällä tahdilla luentaan. Sitä on luettu vuoden varrella tosi taajaan muutenkin, mutta nyt se on taas ollut se kaikkein isoimmat lukijavirrat tänne ohjaava teksti.

Luin sen itsekin pitkästä aikaa uudelleen. Oli kiinnostavaa katsoa, missä menin mietteineni vuosi sitten. Tämä kulunut on ollut tosi merkityksellinen näiden ajatusten osalta. Aloin loppusyksystä 2014 ensimmäistä kertaa kirjoittaa alkoholismin äärellä elämisestä ja sen jättämistä jäljistä. Silloin tosi arkaillen ja siinä luulossa, että olisin mietteineni yksin. Nyt, vuoden jälkeen, se ajatus vähän naurattaa. Koskaan ei Kokovartalofiiliksessä ole käynyt sellainen huiske, kuin noiden Alkoholistin aikuinen lapsi -sarjan kirjoitusten alettua. Tarve lukea niistä näyttää olevan jättimäinen.

Vähän ennen aiheesta kirjoittamista olin alkanut työskennellä sen kanssa tiiviisti itsekseni. Luin ja kuuntelin äänikirjoina vinon pinon alan teoksia. Aloin käydä AAL-kokouksissa. Mitä enemmän opin, sitä vähemmälle häpeä jäi. Sitä helpommalle tuntui puhua ja kirjoittaa aiheesta, joka aikaisemmin tuntui murskaavan ahdistavalta. Kirja kirjalta ja kokous kokoukselta aloin saada kiinni siitä, miten yleisestä kokemuksesta on kyse, ja miten jännän samankaltaisilla tavoilla lapsuuden kokemukset meissä aikuisina voivatkin näyttäytyä. Ja mitä enemmän te täällä kommentoitte ja luitte, sitä helpottavammalta vielä tuntui. Tuli taju siitä, että näistä ajatuksista on ihan ok puhua ääneen, jopa suotavaakin.

Kävin draamapostia lukiessani miettimään, mitä vuoden aikana on tapahtunut noille ajatuksilleni. Olisi älytöntä ajatella, että lyhyessä ajassa ehtisi tapahtua jokin totaalinen ”parantuminen”. Että mikään menneestä ei enää tuntuisi miltään. En tiedä onko siihen edes syytä pyrkiä tai mitenkään mahdollista koskaan ulottaakaan. Siellä se oli ja tapahtui, ja se kuuluu tähän pakettiin. Paljon on kuitenkin mennyt sielussa suoremmaksi, siltä tuntuu nyt.

Eniten eteenpäin mennyt juttu liittyy varmasti tunnistamiseen. En usko toipumisen tapahtuvan niin, että mikään ei enää tuntuisi miltään, vaan enemmän sitä kautta, että alamme hokata miksi ja miten reagoimme joissakin tilanteissa. Millaiset ihmiset ja tilanteet, joskus pelkät äänenpainot tai hiljaisuudetkin, toimivat sinä sukkulana menneisiin muistoihin. Tiedostan nykyisin hyvin, milloin ihon alla alkaa lepattaa, ja osaan asennoitua siihen. En tule tempaistuksi tunteeseen ja toimintaan itseltäni varkain.

Mitä sitten pitäisi tehdä silloin, kun draamapostin veneenkeikutustunne tai pakokauhu meinaa tulla päälle? Osaan puhua vain omasta puolestani. Minä kohdistan silloin huomioni hyvin vahvasti siihen tunteeseen. Joskus ihan ääneen puhumalla, jos ei meinaa mennä jakeluun. (Sen ei tarvitse olla kovin kaunosieluista. Esimerkiksi ”hei pöljä, mitäs nyt vouhkaat?” toimii ihan hyvin.) Käyn homman läpi. Järki siinä kai puhelee tunteelle.  Vähän niin kuin hyvälle kaverille voi sanoa, jos hän on tekemässä virhearviota: ”Huomasitko, mitä taas tapahtui? Älä mene tuohon vanhaan halpaan”.

Kiinnitän huomiota siihen, mitä oikeasti tapahtui, mitä sanottiin tai tehtiin, ja millaisen tulkinnan minä siitä sain kehitettyä kiihtyäkseni. Puran jännitelankoja, jotka syntyvät rivien välistä lukemisesta. Tämän nimittäin olen oppinut ainakin: älä tulkitse, koska tapaat tulkita päin hittoja, itsellesi kielteisellä tavalla. Katso värittelemättä, mitä oikeasti tapahtui.

Se, että käy tapahtuneen ja sen herättämän tunteen läpi, vie pois sellaista magiaa, joka saa käyrät kimpoilemaan. Vähän, kuin päästäisi simasta pihinät tai puhkaisis jonkun rakon. Ajattelen, että tällainen tunteen pilkkominen ja yksinkertainen kohtaaminen on olennaista siksi, että meille on usein niin vaikea tunnistaa tunteitamme, siis niitä hienovireisempiä kuin raivarit. Ei meille opetettu sitä lapsena, joten pitää opetella aikuisena.

Opettelen tulemaan tutuksi koko kirjon kanssa. Se vaatii joskus aika simppeleitä keinoja. Ihan niin kuin pienelle lapselle osoitetaan kirjasta – kato lehmä, kukka, perhonen, aikuinen voi osoitella itselleen ihan hyvin – kato kateus, mustasukkaisuus, haikeus, yksinäisyys, tarvitsevuus, onni, ilo, pelko. Ahaaaaa tästä siis olikin kyse!

Ihan turha muuten tuntea itseään maailmanluokan pälliksi niin tehdessään. Kaikki me täällä opettelemme elämään ekaa kertaa. Sitä paitsi, ei kukaan huomaa sitä, jos teet sen hiljaa pääsi sisällä. Minusta ehkä huomaa, kun kirjoitan sen tähän, mutta en enää suostu näitä tälläisiä ihmismäisiä juttuja häpeämään. Tälläistähän tämä on, puljaamista ja hokailua.

Draaman tarpeeni on vähentynyt kokolailla olemattomiin. Se on tosi helpottava ja ihana juttu. Suhtautumisistani on poistunut valtavasti painetta aiheen käsittelyn myötä. Eniten se ehkä näkyy ihmissuhteissani. En ripustele itseäni niihin, kuten ennen. Sellainen katastrofiskenaarioiden kehittely on myös kaikonnut hyvällä lailla.

Vinkkeli on nyt vaihtunut myös. Tajuan lunkiudella, että en juuri lainkaan kykene vaikuttamaan toisten ihmisten ajatuksiin tai tunteisiin, edes tai varsinkaan minua koskeviin. Jos joku päättäisi lähteä elämästäni, hän tekee niin minun toiveistani huolimatta, ja sitten oli varmasti ihan hyvä niin. Minun on tyystin tarpeetonta hassata voimiani kiihkeällä rimpuilemisella. Koettamalla ajatusten voimin saada ketään soittamaan, viestimään, pysymään.

Annan paljon enemmän arvoa itselleni. Ei tartte roikuskella turhissa jutuissa, tai mittauttaa itseään toisten tekemisillä.

awesome

Edelleen havahdun kyllä helposti huomaamaan, jos on ns. tavallista. Minua vähän huvittaakin, kun tajuan ajan kuluneen iisin perusarjen puitteissa. Se on vieläkin vähän vieras olotila, mutta siitä on selvästi mahdollista nauttia. Ihan erityisesti olen vuoden varrella tajunnut sen, että juuri se olotila kielii muutoksesta lapsuuden melskeiden ja aikuisuuden välillä. Juuri se, tasainen rauhallinen fiilis on todistusaineisto siitä, että olen osannut luoda ympärilleni hyvän, turvallisen, normaalin, terveen elämänpiirin.  Tyyni vesi nykyisin tuntuu arvokkaalta ja vaalimisen arvoiselta, suoranaista ylpeyttä aiheuttavalta. Annan ilolla siitä itselleni kiitokset, että osasin katkaista ketjun. Tein muutoksen tietoisesti ja työskentelin itseni kanssa. Nyt nautin sen hedelmistä.

Toisten draamat eivät myöskään enää kelpaa minulle polttoaineeksi. Olen karistanut tarpeeni pelastella ihmisiä tai syöksyä mukaan heidän epäterveisiin kuvioihinsa. Se ei tarkoita sitä – ja tämä on tärkeää – että jättäisin läheiseni pyristelemään tuskissaan yksin, etten välittäisi mitä heille kuuluu. Välitän kyllä yhtä paljon edelleen, mutta tajuan, minkä verran voin osallistua heidän surujensa selvittelyyn ja missä terveet rajat kulkevat. En ole ensimmäisenä hyppäämässä lentokoneeseen, jos joku maailman äärellä kohottaa kulmakarvaansa tarvitsevan oloisena. En tarjoudu hoitamaan asioita toisten puolesta tilanteissa, joissa heidän olisi tärkeää voida ne itse hoitaa. Koetan toimintaohjeita mieluummin tarjota kuuntelemista ja läsnäoloa ilman korjaamistarkoitusta.

Ja erityisesti tiedän nyt, että jos joku on pälli ja päästään pahasti pipi, minä voin poistaa itseni kuviosta. Aikuinen valitsee itse, keiden kanssa viettää vähän aikansa.

Nykyisin muuten myöhästynkin vähän vähemmällä paineella. Tämä herättää huumoria kaveripiirissä. Ei ehkä ole vieläkään ollenkaan tavallista, että tulen paikalle viittä yli, mutta siihen suhtaudutaan joka kerta enemmän hyvillään kuin huonona. Olen harjoitellut tätäkin. Alussa oli vastustamaton kiusaus alkaa ennakoida mahdollista viivettä viestein, mutta nykyisin saalin itselleni samat löysät kuin muutkin ihmiset tekevät. Ei ole niin justiinsa.

Vuosi tuntuu siis lunkistaneen aika lailla. Se on kiva huomata. Ei tästä nyt valmista tullut vielä tietenkään. Mutta mikäpä kiire, kun suunta on hyvä. Jännä nähdä, mitä seuraava tuo tullessaan!

Mitä teidän vuoteenne on kuulunut, jotka hyppäsitte lukemaan alkoholiaiheisia kirjoituksia vuosi sitten?  Huomaan ainakin monikymmenpäisen joukon klikkailleen vuoden varrella täältä itsensä AAL-ryhmien sivulle. Muutaman kerran olen ihan kasvokkainkin tavannut jokusen blogin myötä ryhmään lähteneen, ja kuullut muista ryhmistä runsain mitoin samoja kaikuja. Hitto, että olen niistä hyvilläni!

Antakaahan vähän kuulua kuulumisistanne! Keikkuuko vene yhtään vähemmän? Mitä teet silloin, kun olisi pakko saada draamaa?

Mitä meistä tuli?

Huomenna on ylä-asteen luokkakokous. Jännittää vähän. Okei. Jännittää paljon. Mietin mitä meistä tuli ja mihin suuntaan kukin lähti. Miten paljon toiveista vielä elää, ja kuinka paljon on kariutunut arjen alle.

Jännittää monella tapaa. Mennä kohdakkain itsenikin kanssa. Olin yläasteikäisenä melkoisen keskeneräinen. Kukapa niistä niin valmis olisikaan. En tiedä haluanko palata niihin tunnelmiin. Epävarmuuksiin, heittelyihin ja myllerryksiin. Mietin reggressoidummeko illan ehtiessä sinne takaisin. Otammeko luontevasti ne 20 vuoden  takaiset roolit, vai osataanko kohdata näine hyvinemme? Tällaisina ja tässä juuri.

Lukion luokkakokoukseen oli ihan erilaista mennä. Menin miehen kanssa yhdessä. Niin, olemme rakastuneet 16-vuotiaina luokkatovereina, 18 vuotta sitten. Hyvä ydinjoukko lukiokavereita on myös pysynyt mukana elämässä noista vuosista. Vaikkei nyt niin usein nähdäkään, niin vuosittain nyt vähimmillään. Siinä on jotakin voimaa. On ihmisiä, jotka tunsivat minut jo sellaisena, raakileena. Ja ovat jatkaneet mukana näihin päiviin. Tykkäävät silti ja siksi.

Ja ylipäätään, onhan ihminen ylä-asteiässä aika eri kuin heti sen jälkeen.  Lukiossa sitä oli jotenkin vähän ihmisempikin jo, vaikka sillä lailla hassusti täynnä omaa viisauttaan ja ylväänä. Yläasteella oli vasta ihan raaka. Kaikki ihan nupullaan. Iso osa minuutta vasta muotoutumassa.

Melkoisesti armollisuutta itseä ja muita kohtaan on sittemmin kertynyt nahan alle. Vaikka aika kesken sitä kai edelleen on

Olen miettinyt tätä kolmikymppisyyttä. Se on samaan aikaan aika kivaa ja karua. Kivaa silloin, jos hommat ovat menneet suunnilleen niin kuin halutti. Jos on saanut elämästä irti niitä asioita, joista nuorempana haaveili. Edes suurin piirtein. Eivät ne kaikille ole samoja. Mutta että niistä omistaan olisi saanut kiinni edes vähän.

Ja sitten jos ei, niin aika alkaa näyttää armottomuutensa. Toki vielä ehtii kouluja käydä, ammattia vaihtaa ja sitä perhettäkin laitella – jos siis sellaisista asioista ylipäänsä on kiinnostunut – mutta ihan eri tavalla se ponnisteluja vaatii. Kokolailla uudet realiteetit raamittavat olemista nyt.

On ehtinyt tulla sitä taakkaa. Ihan jokaiselle. On eroja ja pettymyksiä. Pulmia lasten kanssa tai niiden saamisessa. Työjuttuja ja kaikenlaista tunkkaista lastia. Törmäilyjä ja harha-askeleita. Peruuttamattomiakin päätöksiä.

Teini-ikäinen on ehkä ahdistunut ja näppylöillä, mutta elämä aukeaa eteen melkoisen leveänä. On valtavasti asioita vielä tulollaan ja mahdollisena. Ihan niin ei ole enää koskaan.

Jännittää nähdä, mitä ihmisille kuuluu. Samalla tulee peilattua omaakin olemista. Hui.