Millainen äiti minusta tuli? Perhe vastasi

Olen tämän vuoden aikana saanut tehdä tosi kivaa lasten keskustelusarjaa erääseen lehteen. Sen tiimoilta olen istunut monta monituista tovia kyselemässä 8-12 -vuotiailta lapsilta heidän elämästään. On liikuttavaa, miten samankaltaisina lasten vastaukset toistuivat. Kun kysyn, millaisista jutuista he erityisesti tykkäävät tai tykkäisivät kotona, he puhuvat kuin yhdestä suusta pelihetkistä, iltasadun tärkeydestä ja yleisesti yhteisestä hengailusta vanhempien kanssa.

Näiden haastattelujen jälkeen mietin usein omaa vanhemmuuttani. Miten omat lapseni mahtaisivat hahmotella perhejuttujamme ulkopuoliselle toimittajalle?

Koska haastattelutilannetta ei ollut näköpiirissä, ja lähin toimittaja löytyi peilistä, esitin kysymyksen perheelleni itse. Äitienpäivän kunniaksi kysyin, mikä heidän mielestään on hallitsevin äitiominaisuuteni. (Pyysin pitäytymään positiivisissa.)

18-vuotias esikoiseni vastasin näin: ”Jos asiat menee pieleen, sun reaktio on aina sellainen, että asiat jotenkin järjestyy. Jos oma reaktio on ”voi saaaatana, sun reaktio on usein ”ei hätää”.

16-vuotias kuopus vastasi näin: ”Tää pätee kyllä teihin molempiin. Me saadaan mennä aika vapaasti. Lähtökohtana on se, että meihin luotetaan siihen asti, kunnes jotain sattuu, eikä niin, että pidetään tiukat rajat, ettei vain sattuisi mitään.”

(Tästä vastauksesta tuli hauskasti mieleen se, kun lapsi vastasi alakoulussa koulukyselyyn, ettei meillä ole kotona mitään sääntöjä. Hän oli ilmeisesti kokenut selkeän päivärytmin, toistuvan ruoka-, nukkumaanmeno- ja kotiintuloajan sekä perheenjäsenten huomioivan kohtelun ja käytöstavat ihan itsestään tapahtuviksi asioiksi. Olemme todellisuudessa olleet varsin tiukkojakin kasvattajia, mutta ilmeisesti onnistuneet tekemään sen ihan sujuvalla tavalla. Myös isoilla lapsilla on ollut selvät sopimukset kotitöistä, kotiintuloajoista ja siitä, missä vaiheessa saa olla esimerkiksi yksin kotona, mutta kivaa, että se välittyy lapselle näin mukavassa muodossa. Ja ihan totta onkin, että olemme luottaneet. Ovat sen ansainneetkin.)

Puolisoni vastasi näin: ”Maltti. Olet hirveän hyvä siinä, että sun oma ärsyynnyksesi ei mene lasten kanssa toimimisessa edelle. Ja lasten on hirveän helppo puhua sulle.”

Oman navan ympärillä ei arjessa ehdi juuri pörräillä, mutta tekeepä kyllä hyvää välillä pysähtyä vähän miettimään omaa äitiyttä nimenomaan myönteisen kautta. Nuo perheen palautteet tuntuivat maailman ihanimmilta.

kielomalja.jpg

Jännitin nuorena kovasti sitä, millainen äiti minusta tulisi. Taustastani johtuen pelkäsin roolia aika tavalla ja suhtauduin mahdollisuuksiini kasvaa läsnäolevaksi ja lämpimäksi vanhemmaksi välillä erittäinkin epäluuloisesti. Pamahdin paksuksi 23-vuotiaana, ja siitä se homma sitten alkoi. Vartuin rooliini tilanteiden opettamana. Joka päivä tuo näin 42-vuotiaana edelleen eteen äitiyden saralla uudenlaista mietittävää.

Ihan ihmismäisen keskeneräinen äiti olen ollut, ja olen edelleenkin, mutta verrattoman paljon pelkoja paremmin tässä tuntuu käyneen. Nyt niin kai uskaltaa jo sanoa, kun todistusaineistona on jo yksi aikuinen ja yksi melkein aikuinen. Muutamiin juttuihin olen itseeni äitinä erityisen tyytyväinen. Tärkein on se, että olen ollut oikeasti paikalla, läsnä ja lähellä.

Meillä on tiivis perheyhteys ja tunnemme toisemme erittäin hyvin. Emme vietä laatuaikaa, vaan ihan vain aikaa. Jokapäiväistä, arkista, hyvää ja paljon. Se ei ole sattumaa tai onnenkantamoista, vaan tietoinen valinta, jonka eteen tehdään hommia jatkuvasti.  Tämä on minulle tärkeää, ja sen täytyy myös näkyä. Helppoa se ei aina ole, varsinkaan yrittäjälle.

Olen aina tiennyt, että haluan olla sekä äiti että ammatillisesti kunnianhimoinen tekijä (ja lukuisia muita asioita, mutta nämä kaksi ovat arjessa useimmin kilpailevat alueet). Tiedän senkin, että jos jommasta kummasta täytyy joustaa, ja usein jonkin verran täytyy, joustan työasioista. Ollakseni läsnä perheelleni ihan oikeasti, en ehdi kaikkialle, kaikkiin tarjottuihin juttuihin, enkä olemaan kaikille kaikenlaista juuri nyt. En pysty tarttumaan kaikkiin kiinnostaviin työtehtäviin enkä vaikkapa matkustamaan pitkäksi aikaa kauas keikoille. Vietän myös vapaa-ajastani ehdottomasti suurimman osan perheeni kanssa. Valkkaan tarkasti iltamenoni. Se ei ole mitään patriarkaatin ikeessä paarustamista (eikä perheen työnjaosta johtuvaakaan. Me olemme täällä kotosalla molemmat yhtä aikaa ja toimimme näin kumpainenkin.), enkä yritä maalata itsestäni mitään pyhimysäitikuvaa. Olen halunnut valita näin, se on onnistunut ja olen siitä iloinen ja ylpeä. Olen myös saanut toteuttaa itseäni ammattilaisena hyvin monipuolisilla tavoilla, vaikken olekaan kimpoillut kaikkialle.

Yksi ihanimmista asioista elämässäni on se, että lapseni valitsevat viettää aikaansa meidän kanssamme, vaikkei se iän puolesta ole enää minkäänlainen itsestäänselvyys. Uskon, että se on isolta osalta myös tulosta meidän vanhempien panostuksesta ja selkeästä viestistä, että haluamme oleilla heidän kanssaan. Olemme toki omissakin puuhissamme, mutta päivittäin tosi paljon myös nelisin. Juttelemme, pelaamme, lueskelemme ja löhöilemme.

kimppu

Yksi äitiysjuttu on jäänyt tältä vuodelta erityisesti mieleen. Kun itselläni on ollut usein mielikuva liiasta kiireestä ja työhön uppoutumisesta, ilahduin kuullessani, miten lapseni kaveripiirissä oli nostettu esiin minun ja kuopukseni yhteinen aamuhetki.

Tämä aamuhetki on ihan tavallinen, jokapäiväinen hetki, jota ei ole suunniteltu, vaan joka on muodostunut omaksi, pieneksi rituaalikseen: minä ja kuopukseni olemme usein olohuoneessa kaksin toisten lähdettyä töihin, tai vasta heräillessä hommiinsa. Minulla on kahvia, kuopuksella teetä, ja siinä sohvalla istuskellen  puhelemme tulevan päivän tapahtumista ja erilaisista mielen päällä olevista jutuista. Ei siihen millään tavalla asetuta tietoisesti jotakin hetkeä viettämään, kunhan ollaan vain.

Minusta tuntui ihanalta, että tämä hetki oli noussut kuopukselle erityiseksi meidän hetkeksemme, sillä se on minustakin oleellinen. Yksi sellaisista jutuista, jota ei osaa ehkä erikseen irrottaa päivän kulusta, mutta jonka poisjäämisen huomaisi heti. Isot jutut ovat joskus aika pieniä.

Yksi toinenkin sivulauseesta poimittu äitiyspalaute tuntui tosi hyvältä. Lapseni totesi eräänä päivänä, että en ole vielä kysynyt, miten päivä meni, joten hän kertoisi sen nyt. Lause ei ollut moite, vaan keskustelun avaus, ja kantoi mukanaan palan arvokasta: huomion siitä, että hän on tottunut siihen, että kysyn joka päivä, miten päivä on mennyt. Taas jotakin sellaista, jota ei itse huomaa ennen kuin se jää pois. Tuonakin päivänä kysymykseni oli tulossa kyllä, mutta selvästi vähän viiveellä. Sellaisella, jonka huomasi, jos oli odottanut sitä palavalla halulla kertoa meneillään olevista mietteistä. Hetki järjestyi siihen paikkaan.

Kun nyt käyn miettimään onnistumisiani, nousee mieleen ainakin tällaisia. Tiedän olevani ainakin äiti, joka:

  • sanoo joka päivä ”huomenta”, ”hyvää koulu- ja työpäivää”, ”miten meni koulussa/töissä” ja ”hyvää yötä”. Usein käytettyjä lauseita ovat myös ”oot rakas”, ”mitä muru?” ja ”oon susta ylpeä”. Lauseita ei lausuta ohjelmallisesti siksi, että niitä kuuluisi lausua, vaan koska ne ovat tärkeitä osia keskinäisiä suhteittamme. Saan samoja myös takaisin joka päivä. Yleisin hymiö perheviestinnässä lienee naurunaaman lisäksi iso sydän.
  • kokkailee päivittäin. Ruoka on välillä nopsaa ja helppoa ja välillä perusteellisemmin veivattua, mutta sitä on joka päivä, ja yhteiselle päivälliselle myös istutaan joka päivä. Poikkeuksia saattaa mahtua kiireiseen viikkoon 1-2. Jos joku puuttuu pöydästä, koko porukka tietää aina missä hän on päivällistään syömässä. Ei siksi, että kyttäilisimme, vaan siksi, että kuuluu perheen rutiineihin, niin aikuisten kuin lastenkin, ilmoittaa asiasta ja tietää toistensa päivien kulusta.
  • on nähnyt lastensa kanssa lukemattoman määrän suoratoistosarjoja viimeisen vuosikymmenen aikana. Katsomme yhdessä telkkaria joka päivä, eikä mikään mahti maailmassa saisi minua sanomaan pahaa sanaa liiallisesta ruutuajasta. Tämä ruutuaika on meidän yhteinen, ihana juttumme. Kun päivällinen on syöty joskus klo: 18-19 maissa, kukin vetäytyy usein omiin oloihinsa. Noin yhdeksän aikaan alkaa ”aletaanko kattella?” -huhuilu, ja sitten seuraa 30-120 minuuttia yhteistä sarjan katselua. Juuri nyt menee Game of Thrones. Myös tämä on niin vakiintunut iltarutiini, että jos siitä poiketaan, se sovitaan erikseen. Jos joku meinaa olla pois, alkaa yleensä pienimuotoinen jupina tai monipolvinen selvitys siitä, minkä verran yhteistä sarjaa  toiset saavat jonkun poissa ollessa katsoa.
  • ei päästä tai itse mene nukkumaan vihaisena. Kukaan ei painu pehkuihin ennen kuin meneillään olevat melskeet on ainakin säällisellä tavalla selvitetty. Tämän olen aikoinaan oppinut ihanalta puolisoltani. Minä yritin tämän 27-vuotisen suhteemme alkuaikoina tehdä marttyyrimaisia itkien nukahduksia, mutta muru opetti, ettei se tee hyvää. Eikä ikinä teekään. Meillä voi paiskoa ovia, mutta paiskonnan syy ei jää puhumatta auki.

IMG_20180819_154936__01

Millainen äiti sinusta tuli? Kysy vaikka lapsiltasi ja jätä ihmeessä kommentti.

Hyvää huomista äitienpäivää!

 

Mainokset

5 vinkkiä lukuinnon tartuttamiseksi kaikenikäisiin lapsiin

Tässä lasten lukemista käsittelevässä jutussa oli paljon asiaa, vaikka onhan myös niin, että ”tietokoneen takana” oleva ihminen voi mainiosti olla myös lukemassa e-kirjaa. Omat suosikkivinkkini vanhemmalle, joka haluaa rohkaista lasta lukemaan, ovat tässä:
1. Lähde lapsen mukaan kirjastoon. Lapsi tarkoittaa myös isoja lapsia, vaikka jostain syystä meillä helposti ajatellaan, ettei teinien kanssa enää juuri hengailla. Miksi? Meidän perheessämme esim. 17 v teinin kanssa kirjastokoluamiset kuuluvat oleellisesti yhteiseksi jutuksi. Reissuilla vertaillaan saalista, bongaillaan uutuuksia ja fiilistellään kirjaston mahtavuutta yleisesti.
2. Juttele lukemistasi hyvistä kirjoista, vinkkaile ja pohdi. Kirjoista on kiva puhella ruokapöydässä. Kun katseluun tulee kirjaan perustuva elokuva, voi miettiä mikä on ero alkuperäiseen ja näyttivätkö esim. hahmot erilaisilta, kuin oli itse kuvitellut. Kirjat kannattaa pitää puheissa. Ja kun lapsi tai nuori on lukemassa jotakin, osoita kiinnostusta. Mitä luet? Mistä se kertoo? Mikä siinä on susta kiinnostavaa?
3. Kuuntele mistä jälkikasvu itse voisi tykätä, eli suosittele yli genrerajojen oman rakkaan lempparin tuputtamisen sijasta. Meillä esim. tehtiin taannoin vanhempien virhearvio, kun suositeltiin vimmaisesti omaa suosikkia, Taru sormusten herrasta -settiä. Ei innostanut yhtään. Sitten suositeltiin vimmaisesti chick litiä (josko toisesta ääripäästä osuisi!). Ei innostanut yhtään. Sitten koulusta laitettiin luettavaksi Tuntematon sotilas, ja koukku yhtäkkiä syntyi. Älä siis oleta, vaan kokeile niin kauan, että tärppää.
Ei kannata myöskään aliarvioida nuoren kirjamakua, vaan tarjota rohkeasti myös ”vaikeampaa”. Pohtiminenhan on siistiä, ja kirjojen kautta aukeaa ihan uudenlaisia mahdollisuuksia jäsentää maailmaa. Kun joku kirja on napannut otteeseen, vinkkaa jotakin saman tyyppistä. ja jos ei omasta repertoaarista löydy, menkää yhdessä kysymään kirjastosta. Siellä tiedetään kaikki!
4. Sponssaa tai lahjo. Vie kersa kirjakauppaan ja anna valita mitä haluaa (talouden sallimissa rajoissa, tietty). Älä vaadi ottamaan ”jotain parempaa”, vaan rohkaise etsimään jotakin juuri hänelle kivaa ja kiinnostavaa. Luota porttiteoriaan! Anna lahjaksi kirjoja ja/tai kirjakaupan lahjakortti.
5. Kuuntele yhdessä. Äänikirjat ovat ihan yhtä kirjoja kuin paperikirjatkin. Äänikirja on mainio koko perheen hommeli pitkillä autoreissuilla tai vaikka mökkiviikonlopun aikaan. Niitä ei tarvitse sulkeutua kuuntelemaan omien luurien taakse, vaan koko perhe voi tehdä sitä yhdessä. Kirjastossa on valtavat valikoimat hyviä!
Ja jos lapsi kuuntelee mieluummin itse omista luureista, hommaa hänelle puhelimeen äänikirjasovellus ja ilmoittaudu maksamaan hänen tilaamansa teokset. Meillä on käytössä Audible ja kokoelmaa karttuu jatkuvasti.  Kotihommat siivoilusta lähtien sujuvat kivemmin kirja korvilla.
Älä silti korvaa yhteistä iltasatuhetkeä äänikirjalla. Yhdessä lukeminen on ihanaa!
Bonusvinkki: Älä koskaan päätä lapsen puolesta onko hän ”lukija”. Jos et itse ole, lapsi voi silti olla. Jos hän ei vielä ole, hänestä voi tulla. Vältä vimmatusti käyttämästä negatiivisia sanoja tai lauseita, kuten ”meidän suvussa ei ole tota lukupäätä”. Se ei ole mikään sukupiirre, vaan asiaan voi aina vaikuttaa. Vaikuta!

Mutta näkyykö se? – Vanhempana Pridesta

Mennään Pride-viikkoa. Tänä vuonna joudun jättämään kulkueen väliin, ja se harmittaa. Haluaisin todella olla siellä. Kulkue on paitsi tosi kiva tapahtuma, myös oleellisen tärkeä näytön paikka. Somepeukuttelun aikana on välttämätöntä seistä myös ihan konkreettisesti arvojensa takana. Nähtävillä. Paikalla. Tukena ja joukkona. Ihmismassana ihmisten asialla.

Jäin eilen miettimään erästä vuosikausia sitten tekemääni haastattelua, joka liittyi vanhempien vapaa-aikaan ja rentoutumiseen. Kaarran tämän takaisin Prideen, älä huoli. Tämä liittyy kyllä. Tuossa jutussa haastattelin viisasta asiantuntijaa, joka totesi, että lapset eivät välttämättä koskaan näe vanhempiaan rentoina. Ajatus pysäytti kunnolla.

Aluksi tyrmäsin ajatuksen. No tietenkin näkevät! Onhan… hetkinen. Voi paska! Niinpä niin! Aika monesti varsinkin pikkulapsiaikaan meni juuri niin, että oma rento hetki koitti lasten nukkumaanmenon jälkeen. Sitä ennen mentiin ja mentiin vain.  Minulle tämä konkretisoitui kerran neuvolassa, kun täti kysyi kuinka usein meillä syödään jäätelöä. ”Melkein joka päivä!”, minä naurahdin, ja lapsi katsoi minua tyrmistyneenä. ”Ei melkein ikinä!”, hän vastasi. Ja silloin sen tajusin: me vanhemmat korkkaamme jädepurkkimme silloin, kun lötkähdämme sohvaan kaksin. Lapset näkevät töistä palaavan kireän kiireisen. Ruokakauppaan juoksevan hikisen hoitavan. Laskupinon ääressä kiroavan kireän. Iltasatuhetkellä pinnistävän uupuneen.

Tajusin, että vanhemmalla voi olla ihan erilainen ajatus itsestään tyyppinä, kuin mitä lapsen ja nuoren silmiin välittyy. Monet aikuisten omat jutut tapahtuvat aikuisten ajalla, jonne lapsi ei ehkä näe juuri lainkaan.

Tuo juttu sai miettimään niin paljon, että aloin tietoisesti raivata joka päivään leppoista ja rentoa jo ennen lasten nukkumaanmenoa. Halusin näyttää, että olen sellainen. Sellainenkin. Nykyisin on tietysti ihan eri meininki, kun nuo ovat isoja ja menossa mukana iltaisin paljon pidempään. He eivät tietenkään myöskään väsytä läheskään samassa mittakaavassa, joten on merkittävästi helpompaa ollakin lunki ja mukava, ja jätskiä ostetaan nyt tuplasti enemmän. Rentoilemme yhdessä.

Tästä se kaarros Prideen. Jäin nimittäin miettimään, mikä muu voi vahingossa jäädä lapsilta näkemättä, kun vanhemmat tekevät asioita lasten ollessa nukkumassa/mummolassa/muualla. Rennon ja hauskan vanhemman lisäksi lapselta voi hujahtaa ohi myös erilaisia arvoihin liittyviä asioita. Kuten vaikka se, mitä mieltä vanhempi on ihmisoikeuksista, rakkaudesta ja tasavertaisuudesta. En tarkoita, etteivätkö arvot (toivottavasti!) tihkuisi jatkuvasti esiin myös arjen lomassa, mutta joskus niitä on syytä ihan kunnolla teroittaa. Etenkin, jos on kyse sellaisia epävarmuuksia helposti herättelevästä aihepiiristä, kuin sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvät teemat lasten ja nuorten mielissä ovat.

Ei riitä, että olettaa lapsen kyllä tietävän, että rakkaus kuuluu kaikille.

Lapseni jakoi eilen kivan kuvan meistä kaksin Prideilla viime vuonna. Tuli tosi hyvä mieli. Hänen sanoistaan ymmärsin yhteisen menemisen merkittävyyden. Hän kyllä tiesi ennenkin, että olen asian takana, mutta konkreettinen toimiminen sen eteen yhdessä oli myös tärkeää. Ajan ottaminen. Lähteminen. Viettäminen.

Haastoin eilen Facebook-kaverini ja haastan nyt teidät lukijatkin pyytämään omaa lasta kaveriksi Pride-kulkueeseen tänä lauantaina. Se on kiva tapa viettää yhdessä aikaa ja samalla varmistaa, että omat ajatukset rakkaudesta, tasavertaisuudesta ja toisten kunnioittamisesta menevät varmasti jakeluun. Me vanhemmat alleviivaamme hyviä ruokatapoja, kohteliasta tervehtimistä ja muuta tärkeää lapsillemme alvariinsa. Alleviivataan myös jokaisen ihmisen tasavertaista oikeutta rakkauteen. Ei oleteta, vaan varmistetaan, että se näkyy.

Ihanaa Pride-viikkoa ihan jokaiselle!

 

 

Ole tukena transnuorelle – omalle ja kaikille muille myös.

Saimme olla mukana tärkeän viestin välittämisessä Yle Kioskin kanssa. Oo kunnolla, rohkeasti ja täysillä vanhempi. Oo kokonaan lapsen puolella, joka päivä ja näkyvästi. Olit sitten vanhempi, ukki, mummu, muu sukulainen, naapuri, kylänmies, kummi, kaima, ope tai säbävalkku.  Se ei ole mitään erityistä, vaan ihmisyyden tehdasasetus.

Sillä on elintärkeä merkitys.

 

Lupa olla minä – koulusta ja sukupuolesta

LUPA OLLA MINÄ (Kolumnini Hämeen Sanomissa 19.8.2015)

Olipa kerran nuori. Yläkoulua aloittaessa hänelle jaettiin kielivalintoja varten vaaleanpunainen lappu, vaikka osalle jaettiin vaaleansininen. Wilman Istumajärjestyksessä hänen kohdalleen ilmestyi liehuvalettinen ikoni, vaikka osalle ilmestyi lyhythiuksinen. Wilma myös käytti hänestä ahdistusta aiheuttavaa nimeä, koska se on virallista. Systeemi.

Koulupäivän aikana nuoren piti käyttää vessaa, johon liehulettiset menivät, vaikka hän tiesi olevansa lyhyttukka. Jumppatunnilla oli mentävä liehulettien telinevoikkaan, koska niin nyt vain on. Nuori kuunteli totuuksia, kuten “liehuletit eivät ole kiinnostuneita jalkapallosta”.

Kun terveyskasvatuksen kirjassa puhuttiin parisuhteista ja seksistä, ei mikään koskenut nuorta. Hänellekö ei ollut tulossa parisuhdetta? Hänkö ei koskaan harrastaisi seksiä? Hänkö oli niin marginaalinen, ettei tarvinnut ottaa lukuun? Vaikka tässähän hän oli, ihan verta ja lihaa.  

Koululääkäriltä nuori palasi täristen. Lääkäri oli kehottanut olemaan “hyvin varovainen tuon tuollaisen kanssa” ja todennut, että “tuo tuollainen voi vielä muuttua”. Vaikka nuori oli merkinnyt pohdituttavien asioiden kohtaan haluavansa puhua, ei “tuosta tuollaisesta”, vaan syntymässä määritellyn ja koetun sukupuolen ristiriidasta. Että se, mitä synnytyslaitoksella ensin arveltiin, ei pidä paikkaansa. Että kaikkea ei voi nähdä jalkoväliin kurkistamalla. Koululääkäri halusi puhua astmasta. Kerta sellaista riittää.

Uusi tasa-arvolaki velvoittaa koulutuksen ja opetuksen järjestäjät ehkäisemään sukupuoli-identiteettiin ja sukupuolen ilmaisuun perustuvaa syrjintää. Kyse ei ole vain esimerkiksi nimittelystä. Paljon pahaa tehdään myös tahattomasti, vanhentuneita käytänteitä ylläpitämällä.

Tuli iloisiakin yllätyksiä. Koulun terveydenhoitaja kohtasi ihmisen, ei “tuollaista”. Liikunnanopettaja antoi paritanssitunnilla koetun sukupuolen mukaiset askelet ja luvan suorittaa uinnin omalla ajalla. Terveystiedon opettaja paikkasi kirjan puutteita monipuolisemmaksi keskustellen. Ne opettajat, joille nuori uskaltautui puhumaan, alkoivat käyttää koulussa hänen uutta nimeään. Ja juuri niin helppoa se oikeasti on.

Sukupuolessa ei ole kysymys vain geeneistä.

Muutos tapahtuu yllättävän helposti. Tänä kesänä nuoren perheessä jännitettiin rippikoulua, turhaan. Papit pitivät päivän selvänä, ettei kukaan leirillä joudu kokemaan olevansa mitään muuta, kuin Luojan luoma, tärkeä ja täydellinen. Nuori kävi leirin koetun sukupuolen mukaisesti majoittuen ja sai todistuksen käyttämällään nimellä. No big deal. Ja kuitenkin jättimäinen juttu!

On hienoa, että Hämeenlinna sai ensimmäisen Pridensa tänä kesänä. Pidetään huolta, että sama tasa-arvoisuuden henki välittyy myös arjessa. Jos työskentelet lasten ja nuorten kanssa, ota se asiaksesi erityisellä tarkkuudella. Niin toimimalla voit pelastaa hengen.

Uutta luettavaa

Nyt löytyy lisää luettavaa niille teistä, jotka olette erityisesti tykänneet seurailla kellomäkeläisiä arjen absurditeetteja, ihmissuhdepohdintoja ja perhe-elämän merkillisyyksiä. Vierailkaa ja kommentoikaa sielläkin yhtä uutterasti kuin täällä!

Loveboat

Nautin äsken meriaamiaisen omassa keittiössäni. Naputtelin omia juttujani konella, kun kajareista alkoi kaikua tämä laulu

Sitten kuulin puolisoni risteilyisäntätyyppisen kuulutuksen ”Hyvät risteilyvieraat, meriaamiainen on katettuna aurinkokannella” ja keittiössä toden totta odotti paistettuja munia, sipulia ja pekonia kahvin kanssa. Hahaa. Parasta. Mua pidetään kyllä hyvin.

Koska huomenna lähden työkeikalle Turkuun, ja joudun siis tavoistani tyysti poiketen uhraamaan kallisarvoisen viikonloppupäivän ansainnalle, vietän tänään maksimaalisen rentouttavaa lauantaita. Siihen kuuluu meriaamiaisen lisäksi nukketeatteria ja yritys murtomaahiihtää. Vähän jännittää. Kävi alkuviikosta selväksi, ettei se tanssiminen vielä onnistu vaikka aluksi siltä näyttikin. Olen loppuviikon nuollut haavojani, mutta nyt lähestyn lempeämpää lajia. Vihaan hiihtoa, mutta lääkäri on todennut sen suositeltavaksi. Annan mahdollisuuden (koska ulkoilumajalta saa sen jälkeen kahvia ja nuotiolta makkaraa).

Osallistuiko kukaan muu lopulta tuohon novellikuukauteen? Olisi tosi kiva lukea toistenkin tuotoksia. Tuollaisen työtekstien ulkopuolisen kirjoituksen esille laittaminen oli moninverroin jännittävämpää kuin olin osannut ajatellakaan.

Työkirjoittamisesta sen verran, että ihan kohta aukeaa Kotivinkin sivuilla uusi blogini. Siellä mietitään tässä tutussa hengessä kasvatukseen ja perhe-elämän absurdeihin käänteisiin liittyviä arkitörmäyksiä. Toivottavasti löydätte sitten sinnekin lukemaan ja kommentoimaan.