Mitä jos en mittaisi itsessäni mitään? – Puntareista ja pantarangaistuksista

Mitä jos en mittaisi itsessäni mitään? Jos antaisin askelten kertyä ilman kaipuuta kymppitonnista? Jos en tietäisi viikkoon paljonko painan? Jos en mittaisi ympäryksiä ja laskisi indeksejä, enkä katsoisi aamulla näytöltä nukuinko hyvin? Jos energia saisi palaa, niin kuin se palaa, mutten tallentaisi tietoja mihinkään? Jos en kertaakaan päivän aikana katsoisi ranteesta miten minulla menee?

Kun olin alakouluikäinen, opin elämästä muutaman faktan:

Jos kynä pysyy paikallaan rinnan tai pakaran alla, on lihava.

Oikealla naisella näkyvät alas katsoessa ensin tissit, ei vatsa

ja jos varpaat eivät näy ollenkaan, on ihan tuhoon tuomittu. Fläsä. Plösö. Puntsu.

Lukiossa jo tiesin, että aamun aerobinen polttaa parhaiten rasvaa.

Että kolmea kertaa vähempää ei salilla viikossa kannata käydäkään.

Että alle kympin lenkeistä ei huudella.

Osallistuin Painonvartijoihin ja poistin päästä pinnitkin ennen puntaria. Opin, että oikeat patukat löytyvät dieettihyllystä. Kaiken tämän tiesin alle kaksikymppisenä. Ennen raskauksiani. Ennen mitään. Tärkeimmät asiat.

Senkin opin, ettei ole mitään arvoa kävellä tai juosta, jos jälkiä ei jää. Jos näyttö puuttuu. Kävelin siis kaksi tuntia, kolmekymmentä kilometriä, töiden jälkeen, vähän kipeänä ja vaikka väsytti. Enkä kertonut kaverille, vaan kaikille tuhannelle lähimmälle – mutta vain jos oli riittävästi. Jos oli näyttää numeroita, karttakuvaa, hikiselfie.

Opin käyttämään taulukko-ohjelmaa voidakseni kirjata ylös rinnan, vyötärön, lanteen, reiden ja käsivarren, vuosi toisensa perään. Kymmeniä vuosia. Painon, painon muutoksen ja painoindeksin. Saman saatanan viiden kilon sisällä isoja tunteita. Unohdin vähän olla minä samaan aikaan, kun olin koko ajan minä vasta sitten joskus. Minumman kokoisena.

Mitä se arkeologi miettii, joka ne listat joskus löytää?

Otin lankkuhaasteen, kyykkyhaasteen, juoksuhaasteen. Pisimmät portaat jätekasan alta huipulle. Tuhtia symboliikkaa! Eikö tässä elämässä ole haastetta riittävästi? Eikö riittävästi numeroita, tiedettävää, mitattavaa?

Miksi tärkein mitta on navasta selän kautta takaisin napaan?

Ja aina löytyi, jokaiselle iälle, jokaiseen vaiheeseen jostain se toinen nainen, joka sanoi, huomautti, vihjasi, katsoi paljonpuhuvasti. Todensi nämä tiedot naiseudesta ja elämästä. Kaikille se löytyy, ja useampi. 

Laskin muoviset läpykät kaikkien ranteissa, pyöreät, kaitaiset, mustat ja värikkäät. Anturit sydänten ympärillä. Unisormukset ja sovellukset. REM-rytmi ja palautumisajat. Lääkärikäynnille valmiit kotianalyysit.

Kokouksessa, junassa, kauppajonossa mietin näiden tuntemattomien pätevien yksityisiä katseita ruuduillansa illalla. Lukemassa askeleita, palanutta rasvaa, kuljettuja kilometrejä syherönä sinivalossa. Vapaaehtoisesti pantarangaistustaan lusimassa.

Mitä, jos et mittaisi itsessäsi mitään? Millainen silloin olisit? Mahtuisitko tähän maailmaan? Maailmaasi. Siinä vasta olisikin kesäkuntoa!

Mainokset

Nelikymppisyys -Tämän olisin halunnut kuulla nuorempana

Kaverini Facebook-seinällä alkoi hauska ja liikuttavakin keskustelu keski-ikäisyydestä, tai ainakin tästä varhaisesta versiosta, kun tuttavapiiri täyttää lähivuosina 40. Terhi iloitsi siitä, miten helpottavaa ja mahtavaa aikaa juuri tämä on, ja minä pontevasti nyökyttelin monen muun kommentoineen joukossa.

Täytän syksyllä 40. Se tuntuu ihan älyttömän hyvältä! Jäin miettimään, miksi olen ollut siitä niin perin yllättynyt.

Miksi minulle jäi kasvaessani mielikuva, että aikuisuuden rutiinit ovat kamala taakka? Että lapsista on lähinnä riesaa ja ne seisovat esteenä omalle elämälle. Että baarissa yön sydämelle roikkuminen olisi sitä elämän parasta antia, jota sitten julmasti säännöstelee pakko mennä aamulla töihin. Että, saatana, pitää tiskata, pyykätä ja ruokaa laittaa, ja ihminen sellaisessa kerta kaikkiaan nääntyy ja näivettyy. Tai että tavallisessa, rauhallisessa perhearjessa, asuntolainassa ja autossa, olisi jotakin vikaa, halveksittavaa suorastaan.

Miksei kukaan silloin kertonut, miten jumalattoman kivaa on olla nelikymppinen? Että täällä tuntuu viimein siltä, että on oman itsensä tasalla. Teini-ikäisten lasten kanssa on upeaa käydä hienoja keskusteluja elämästä ja seurata, miten he ottavat oman paikkansa maailmassa. Etteivät lapset ensin olekaan vittumaisia, vaativia vauvoja, sitten tahmaisia, terrorisoivia taaperoita ja lopulta hankalia, äyskiviä ja pelottavia, poliisiasemilta alvariinsa lunasteltavia teinejä. Että lapset ovat upeita tyyppejä ja hyvää seuraa, eivätkä vain jokin välttämätön, kaduttava riippa, joka on jotenkin jatkuvasti oman onnen tiellä. Että omassa kropassa on hyvä olla.

Olisin mieluusti kuullut tämänkin, että tässä kohtaa elämää oma ammattitaito on sellaisella asteella, ettei tarvitse häpeillä, väistellä tai jäädä sivusta katselemaan. Että voi avata suunsa ja kertoa oman, fiksun mielipiteensä isoimmistakin asioista. Että tulee kuunnelluksi ja otetuksi kokonaan todesta. Voi kokea tyytyväistä, nöyristelemätöntä onnistumista. Että päivät voivat olla täynnä sellaista jo rutinoitua, miellyttävää ja haastavaa tekemistä, jossa ei tarvitse niin kiivaasti yrittää todistaa omaa pätevyyttään. Ettei tarvitse niin hitosti rimpuilla. Ettei se, että tuntee olevansa salaa ja luvatta tekemässä omaa työtään, ja jää siitä ihan justiinsa kiinni, olekaan pysyvä olotila.

Mietin miksi minulle jäi tästä touhusta ihan toisenlainen kuva. Yksi ilmeinen syy on toki, että oma esimerkkinelikymppiseni kotona oli päihde- ja mielenterveysongelmainen, mutta aika tavalla aikuistumisen ongelmia tuntui olevan monen kaverinkin kotosalla. Isompia ja pienempiä.

Oliko niin, että osalla suuren ikäluokan ihmisistä jäi vähän Woodstock päälle? Oliko omien, sotapolven vanhempien antama esimerkki jättänyt sellaisen jäljen, että Todellisesta Aikuisuudesta tuntui puuttuvan kaikki kiva, kevyt ja vastuuton, ja sitä piti sitten kahmalomäärin annostella vielä pitkälle yli-ikäiseksi? Vai miksi minulle suodattui sellainen maisti tästä ikävaiheesta, että töitä pitää paiskia nääntymykseen asti, mutta vastapainoksi voi sentään dokata, pettää, jättää ja toteuttaa itseään kaikilla mahdollisilla tuhoisilla tavoilla? Ei nyt ihan pelkästään, mutta paljolti. Niin paljon, että jotakin sellaista odottelin väistämättä saapuvan elämään, kun vain tarpeeksi vanhaksi eläisin. Näille main. Että jokin vitutus kyllä laskeutuu.

Olisin mielelläni kuullut vähän alle parikymppisenä, että täällä on näin kivaa. En tiedä, olisinko sitä uskonut tietenkään, mutta kuullut kumminkin. Sen sijaan kuulin lauseita, kuten ”älä koskaan tee lapsia. Niistä ei ole kuin harmia!” Tai ”toivon, että bussi ajaisi minut kuoliaaksi työmatkalla.” Aikuisuus ei näyttäytynyt kovin haluttavana ja viehättävänä aikana. Näytti pahasti siltä, että kaikki kolmenkympin jälkeen on silkkaa selviytymistä.

Onneksi olin ihan hiton väärässä. Onneksi voi itse kokeilla, ja sitten vasta päättää. Onneksi ei tarvitsekaan antaa kotiesimerkin sanella, mihin pystyy, mistä nauttii ja millaisia ratkaisuja elämässään tekee. Onneksi ketjuja saa katki. Siihen ketjun katkaisemiseen kuuluu sekin, että muistaa näyttää ja kertoa omalle jälkikasvulleen, että aikuisuudesta voi myös täysin palkein nauttia. Että tavallinen, vakaa ja kiva on todella jees ja arjesta voi tehdä niin mukavaa, ettei sitä tarvitse paeta sumeisiin eskapistisiin hetkiin. Että kotona voi olla niin kivaa, ettei tarvitse alvariinsa miettiä keinoja päästä sieltä karkuun.

Eivät kosteissa oloissa tai muuten toimintahäiriöisissä perheissä varttuneet ole tässä ihan yksin. Aikuisuus voi näyttäytyä kamalana ikävaiheena muistakin syistä. Ihan silkkaa kiirettä tai ajattelemattomuuttakin. Lapsi poimii jänniä juttuja.

Eräs nuortenpsykiatri sanoi kerran tekemässäni haastattelussa, että osa lapsista ja nuorista näkee vanhempansa ainoastaan stressaantuneina ja kireinä. Että vanhemmat tulevat töistä nääntyneinä ja alkavat sitten siivota tai pestä pyykkiä, ja rentoutuvat sohvalla jäätelöineen  vasta sitten, kun lapset ovat menneet jo nukkumaan, eivätkä ole todistamassa sitä. Tai lähtevät aina kodin ulkopuolelle nauttimaan. Että lapset eivät sillä tavalla ehkä koskaan opi, että aikuisetkin nauttivat, relaavat ja ottavat ihan iisisti. Ettei koti ole jatkuva maanisen puuhaamisen paikka. Se jäi mietityttämään. No, nyt me olemme tässä, nelikymppisyydessä. On meidän vuoromme näyttää seuraaville tulokkaille, että täällä on kivaa.

Toivon omien lasteni hokaavaan, ettei kiva mystisesti lopu jonkin kymppiluvun vaihtuessa synttärikortissa. Että ei ole niin valtava kiire polttaa itseään loppuun parikymppisenä, koska elämä on – jos hyvin käy – pitkänmatkanlaji. Ettei teinihommiin tai parikymppisyyteen tarvitse jäädä roikkumaan, koska tulossa on muuta hyvää, kun uskaltaa siirtyä sinne. Että lapset ovat mahtavia ja on valtavasti muitakin upeita tapoja nauttia elämästä ihan aikuisena. Että vaikka iän karttuessa vastuut ja erilaiset elämään kuuluvat yllättävätkin stressitekijät ehkä lisääntyvät ja painavatkin, on toisessa vaakakupissa vuosien mukana kertynyttä rohkeutta, taitoa, viisautta ja kokemuksen tuomaa perspektiiviä ammennettavaksi.

Että täällä ihan oikeassa aikuisuudessa on, hitto soikoon, ihan älyttömän kivaa! Ettei tämä olekaan mikään luovuttaneiden uupeloiden jäähdyttelyjakso, jota pitää yrittää jotenkin sietää, vaan tosi hyvää, nautinnollista elämää. Ettei tätä tarvitse yrittää kynsin hampain välttää, koska tänne suorastaan kannattaa tulla.

Ohhoh, mikä aikuisuuden ylistys! Mitäs sinä tuumit, kanssanelikymppinen? Entä muun ikäiset lukijat? Millaista sinä ajattelit/ajattelet olevan aikuisuudessa? Kenen/keiden antamaan esimerkkiin sinun kuvasi perustuvat?