Tule joulu kultainen

Olen vähän laiskanlainen blogikirjoittaja just nyt, pahoitteluni. Reissun jälkeisen työsuman purkaminen on tässä meneillään. Ikuinen tosiasiahan on se, että voidakseen napata viikon loman levätäkseen, on ensin huhkittava hulluna ainakin kaksi viikkoa etukäteen, ja sitten reissulta palattuaan toinen mokoma paikatakseen vaurioita. Ainakin näin yrittäjähommissa siis.

Kivoja töitä riittää, joten enpä todellakaan valita. Tänään lähden kurkkaamaan lastenohjelmamme kuvauspaikaa. Ekat kuvaukset ovat jo heti maaliskuun alussa. Niinpä minä täällä etsin, tutkin, kirjoitan, testileivon ja koeaskartelen kahdeksaa ekaa jaksoa kuvauskuntoon. On niin älyttömän kivaa tehdä tällaista vaihtelun vuoksi!

Samaan aikaan lehtihommat tietysti pyörivät, ja aika vauhdikkaasti nekin. Ihan vielä ei tehdä kesäjuttuja varastoon, mutta kohta alkaa niitäkin tulla kasaksi asti. Olen itse asiassa juuri saanut ensimmäiset joulutoimeksiannot, ja laitellut haastattelupyyntöjä eteenpäin. Hassultahan se tuntuu, kun vasta just päästiin joulusta, mutta niin ne vain täytyy aika ajoissa tehdä. Kivaa puuhaa. Tämä työ on aina vaan niin mieluista!

Kaunokirjoitteluhommia en ole ehtinyt nyt tehdä ollenkaan, mutta kyllä niillekin taas jostain aikaa löytyy joskus. Reissun aikana tuli sitä pakkaa pöyhittyä sen verran tarmokkaasti, ettei kauheasti suoni pulppuakaan juuri nyt.

Kotioloissa on remppatouhuja taas kahmalokaupalla. Eteinen saadaan nyt viikonloppuna valmiiksi (jihuu!) ja sitten hiihtolomalla rysäytämme parit seinät kumoon ja käymme keittiön kimppuun. Laajennusosahan on toki jo olemassa, mutta nyt laitetaan kaapit, seinät lattia ja katto kondikseen.  Lapset on tarvis lähettää alta pois anoppilaan. Täällä ei taas muutamaan viikkoon voi laittaa ruokaa eikä oikein tehdä muutakaan fiksua (ai niin, siispä ne ohjelmareseptit on syytä ponnistaa valmiiksi ennen tuota!). Hiihtoloma on siis samanlainen kuin meidän lomamme yleensä, puuhakas. (Eikä minulla noin ylipäänsä ole mitään lomaa. Olen nyt tämän talven lomat jo pitänytkin).

Mainokset

Parhaat puoleni – suhteellisuusteoria

Haastatin taannoin erästä psykiatria. Hänen puheistaan varsinkin yksi asia on mietityttänyt paljon jälkeenpäin. Psykiatri totesi, että lapsille muodostuu karu kuva aikuisen elämästä, jos he aina näkevät vanhemman vain stressaantuneena töiden jälkeen. Jotenkin niin, että kotiin tulee väsynyt ja ärtyisä tyyppi, joka kaatuu sohvalle vielä selailemaan duunipaperit loppuun. Sitten tiskataan, pyykätään ja siivotaan raivoisasti torppa kuntoon. Vasta kun lapsi on mennyt nukkumaan, alkaa vanhempien rento oma aika. Sitä lapsi ei koskaan näe, joten sitä ei lapsen maailmassa ole. Aikuinen ei oikein koskaan ole rento. Tai joo on, muutaman hetken loma-aikaan ja ehkä puolet viikonlopusta. Leijonanosa ajasta menee kuitenkin työarjessa tampaten.

Tuumin, että tämä tapahtuu kyllä aikuistenkin välillä helposti. Jäin yhden erityisen kiivasrytmisen työrupeaman jälkeen miettimään, näkikö puolisoni sen aikana minua kertaakaan kivoissa vaatteissa, rentona ja hauskana. Tulin kotiin, vedin jalkaan lököhousut, pesin meikin ja painuin nukkumaan. Ehkä ärhentelin siinä matkalla vessasta sänkyyn  jotakin laskuista ja stressistä. Sama tapahtui toisessa suunnassa. Puoliso toimi täsmälleen samoin. Näimme toisiamme vain rättiväsyneinä ja mehut imettyinä. Läheisimmän silmissähän uskaltaa olla millainen hyvänsä. Useammin pahassa kuin hyvässä.  Kiva kumppanukset!

Kontrasti on silloin suurimmillaan, jos töissä on kivaa ja siellä viihtyy. Työkavereiden edessä tulee oltua hauskimmillaan ja nokkelimmillaan, nättinäkin varmaan, tai ainakin jotenkuten siivona. Työpaikalla harvalle tulee mieleen tiuskia ja räksyttää. Siellä neuvotellaan ja joustetaan. Pulputellaan ideoita ja ruokitaan toistenkin luovuutta.

Kotona kaiken voi sitten kostaa.

Eihän se ole tietoista toimintaa. Ei kukaan kai kamala halustaan ole. Väsymystään vain tulee teutaroitua, ja unohdettua se, että nämä vikat tunnit tässä ovat sinun ja minun aikaa. Perheaikaa. Suhdeaikaa. Laatuaikaa nyt ei ainakaan.

Mitenhän tuon aina muistaisi tässä mutapainissa. Ettei tarvitsisi olla käärmeissään puolison työkavereille siitä, että he niistävät rakkaasta kaiken parhaan ja näkevät hänet kivoimmillaan, tai että kersatkin saisivat palan siitä rennosta tyypistä.  Koska onhan se melkoinen sääli.

Resonoiko?