Äitiyttä riittää – pysyvyydestä

taulu.jpgÄitienpäivä oli paahteinen ja ihana. Haahuilin hellemekossa ilman meikkiä ja vailla tarvetta lähteä yhtään mihinkään. Olimme koko päivän kotosalla nelisin. Välillä yhdessä ja välillä omissa hommissamme. Pihalla ja sisätiloissa. 17- ja 15-vuotiaiden äitinä on niin kertakaikkisen kivaa jo pelkästään sekin, että siinä he ovat vielä. Ihan kaikessa rauhassa.

Sain kahvit sänkyyn, tietenkin. Heräsin aikaisimmin, niin kuin kaikkina kahdeksanatoista äitienpäivänä tähänkin asti, mutta osasin kyllä oman osani: olla hiljaa, mutta ehkä pyöriskellä sen verran, että muru kuuli olohuoneeseen, että on aika. Tämä on niitä ainoita aamuja, kun teinit voi vaatia ylös kahdeksalta ja tulevat mukisematta. Vaikka viiden tunnin euroviisu-unilta.

Sain valkovuokkoja omalta pihalta. Kupin kahvia ja kylkeen kömpivät isot vonkaleet. Kokonaiset isot ihmiset. Esikoisen koulultaan pelastaman vanhan opetustaulun ja kuopuksen ihanan kortin.

Kuopus kysyi, että tuleehan tässä nyt se, kun mietitään montako vuotta on asuttu tässä talossa. Tuli tietenkin. Laskettiin vuosia ja mietittiin ajan kulua. 10 vuotta tässä ja mitä olikaan sitä ennen. Tuumattiin, että esikoinen ehtii ensi äitienpäiväksi aikuiseksi, tai täyteen ikään nyt ainakin. Sittenkin vielä äitiyttä riittää.

Mietimme seuraavia vaiheita, kun olemme täällä jokusen vuoden kolmisin. Ja sitten niitä vuosia, kun laittelen sunnuntaipäivällistä pöytään kotona kyläileville juhlavieraille. Riittää, riittää aina vain.

riippumatto.jpgMuru kokkaili ulkona ruuan ja hoiti teinien kanssa kaikki päivän hommat niin, että minä sain vain maata aurinkotuolissa katselemassa, kuinka kaikki ilmestyy eteen. Kömmimme kuopuksen kanssa vierekkäisiin riippumattoihin, omppupuiden alle. Siinä höpöttelimme niitä näitä, kunnes humpsahdin uneen pyristelemättä.

Onko ihanampaa, kuin herätä kahvikutsuun?

Lueskelin lehtiä. Könysin polvet mullassa maahan daaliat, salaatit ja siemenestä mahtavaksi, kiharaiseksi köynnökseksi venyneen spagettikurpitsantaimen. Lopetin heti, kun ei enää tehnyt mieli. Otin esikoisen kanssa kilpikonnan pihalle kesäkauden ensimmäiselle ulkoilulleen, ikiaikainen naama keltaisena voikukkaa nyhtämään. Katselimme, miten odottamattoman vaaleanpunainen kieli vilahtaa, kun ahnas haukkaus on alkamassa.

taavi.jpgIllalla vielä, ihan läkähtyneinä, ajelimme jätskille Joutsenlammelle tuonne takapihalle, Aulangolle. Muistelimme retkiä pikkulasten kanssa siellä ja katselimme, miten nyt toinen pikkulapsiperhe heitteli leipää linnuille.

Yhdestä olen niin valtavan hyvilläni ja ylpeä: että olen ollut tässä, sitkaasti ja sumeilematta äitinä. Pienille ja isoille yhtä lailla, koko ajan ja järkähtämättä. Kaikki vuodet äitienpäivästä äitienpäivään. Juonut nämä 18 kahvia sängyssä, mutta tuhatmäärin arkisestikin. Vähän repaleisesta pohjasta rakentanut tämmöistä ihanaa, tavallisen uskomatonta ja pysyvää.

Mainokset

Taavi, konnista konnin

Tämä on erityisen puuduttava postaus niille, joita kilpikonnat eivät kiinnosta. Mutta mua ne kiinnostavat, ja ihan erityisesti tämä oma tyyppi, Taavi, joka on mitä virkeimmin heräillyt keväthommiin.

Taavilla oli eilen tapahtumarikas päivä – niin tapahtumarikas, kuin terraarioasukkaalla nyt voi olla. Siihen sisältyi kivoja asioita, kuten idut, ja kamalia asioita, kuten hammasharjapesu. Tässä kuvasarja (saa kilikkaamalla suuremmaksikin).

Mungpavun ituja. Parasta heti voikukan ja mansikan jälkeen. Ja ehkä banaanin, mutta sitä saa tosi harvoin, koska sieraimet menevät siitä helpolla tukkoon.

Sormen ei ole hyvä olla tuossa välissä. Eikä vauvan nenän. Kokemus puhuu.
Taavi ottaa syömiseen kokovartaloasenteen.

Kokaiinia tai vitamiinipulveria. Usein tuntuu, että kokaiinia.
Pölyjamppa joutuu altaaseen.
Ja kiroilisi kuin merimies, jos olisi ne äänijänteet.
Jatkaa vittuilua vielä pyyhkeessä.
Mutta leppyy ruualla, kuten emäntänsäkin. Ja onhan nyt aika kaunis ja kiiltävä.

Senkin vanha konna!

Heräsin heti aamusta Paavon ja Sepon touhuja ihmettelemään. Hysteerisiä tyyppejä! Niillä on täysin epäsuhtaisen oloiset eturaajat, joilla ne hilaavat itseään pintaan happihypylle. Näyttävät pohtivan mielessään tuskaisina, että ”jaksaa, jaksaa”. Sitten jumahtavat minuuteiksi ihan paikalleen kummallisiin räpyläposetuksiin.

Tasapuolisuuden nimissä on syytä laittaa tuoreet kuvat myös vanhemmasta polvestamme. Taavihan on tietty mun ikiaikainen suosikkini, jo toistakymmentä vuotta meillä asustellut konnaherra. Arviolta ikätoverini. Se vetää kesäunet talviunien sijasta, ja siis nukkuu melkein koko heinäkuun helteet. Sitten näin elokuussa, kun sen ruuaksi istutetut krassit ja kehäkukat ovat pihassa kypsyneet, se herää hullun nälkäisenä. Utelias tyyppi. Ihan mahtava.

Himon kourissa

Tiedättekö millainen on kevätkiimainen kilpikonna? Minäpä tiedän. Aivan helvetin ärsyttävä! Tiedän tämän siksi, että sellainen – noin 30-vuotias ja kämmenen kokoinen – on ihan tässä nenäni edessä. Olen evakoitunut alakerran remonttihommista yläkertaan työskentelemään, ja nyt meinaa pää räjähtää tuon otuksen kolatessa terraariossaan hormonihuuruissaan. Joka kevät sama juttu. Poloisen pitäisi todella päästä vähän naisiin (tai vaikka miehiin, mistä minä tiedän?)! Yhtenä keväänä päästin Taavin purkamaan ylimääräistä (seksuaali-)energiaansa vapaana kämpässä. Se ruokoton irstailija yritti astua kaiken kengistä pehmoleluihin. Nyt saa pysyä tuolla lasin takana.

On myös melko järjettömän ärsyttävää, että elikko hinkkaa tuolla kopissaan niin uutterasti ympäriinsä, että kaikki purut ovat jatkuvasti toisessa reunassa. Ja siitäkös kiva saundi vasta syntyykin, kun kova kilpi paukkuu paljaaseen lasiin. Ihan rehellisesti: kuuntelen mieluummin alakerran poraa ja sirkkeliä, kuin tuota hysteeristä ravaamista.

Kuriositeettina kerrottakoon, että maakilpikonnan sukuelin on suhteellisen irvokkaan näköinen melkein kymmensenttinen pinkki uloke. Ei niin kiva ihoa vasten.Kun se ensimmäisen kerran ilmaantui näkösälle, noin 15 vuotta sitten, kiikutin raukan eläinlääkäriin. Luulin sitä suoleksi. olihan konna myyty minulle naaraana. ”Ei kuulkaa, se on sen peeeeenis”, eläinlääkäri totesi. Ja sitä se totta vie on.

Taavi meinaa, että lasia pitkin kiipeämällä niitä naisia löytyy.
Kilpikonnien väitetty hitaus on täyttä myyttiä. Tämä halukas rakastaja suorastaan juoksee.
Jos tuo takajalka vielä vähän venyy, niin se napsahtaa katki. Kuten meikän hermo.
Normaalioloissa niin lempeä lemmikkini muuttuu näin himojensa riivaamana aggressiiviseksi suutelijaksi.

Että silleen.