Yksinäisyys on erilaista Central Perkin sohvalla – Miksi se on hyvä tajuta?

Varjomaailman vlogisarjan kolmannessa osassa pohdin yksinäisyyttä. Miksi se voi tuntua samalta kuin läheisen kuolema? Miten kosteissa oloissa kasvaminen voi vaikuttaa kaverisuhteisiin? Millä tavalla televisiosarjoissa valehdellaan ystävyydestä? Onko kaverin kaipuu ripustautumista?

Jos tuttavapiiristäsi löytyy yksinäisiä, olisin iloinen, jos laittaisit jakoon.

Mainokset

En voi – ai niin mutta voinpas sittenkin!

Koska minusta kynttilät ei kuulu vakan alle, vaan enempi sellaisessa Vapaudenpatsas-henkisessä asennossa kirkkaana loistamaan, ovat työpaikalla olleet varsin tietoisia mun derbyhurahduksestani. Se on johtanut kiinnostaviin juttutuokioihin. Harva se päivä syksyn ja talven varrella joku työkavereista pysähtyi sermin reunalle kyselemään ja pohtimaan, ja ihanimmat kommentit olenkin jo jakanut. Paras oli oven suussa ohittaessa todettu ”sulla taitaa olla siellä ihan ihanaa”. Vilpitön, puolestani iloinen kommentti, joka oli ihan totta. Mulla onkin!

Viimeisin juttutuokio koitti ihan tässä tällä viikolla. Siinä puhuttiin kivusta. Sattuminen on puhuttanutkin paljon, koska laji mielletään jotenkin välittömästi tappavaksi. Jäin miettimään kollegan lausetta pitemmäksi aikaa. ”Emmä vois, koska sehän sattuu”, hän sanoi. Tajusin, mutta sitten taas en. Eihän sattuminen sinällään ole kummoinenkaan juttu. Ei nyt ainakaan sellainen, jonka vuoksi kannattaa jättää hyvä juttu tekemättä.

Mietin asiaa vielä seuraavatkin päivät. Koska itse olen luonteeltani superhannari ja lähtökohtaisesti pelkään kaikkea, on tavallaan ihme etten juurikaan pelkää sitä, että pelatessa sattuu. Välillä sattuu ja välillä ei satu. Sattuminen ei ole mitenkään tekemisen tarkoitus tai tärkein osa. Se on sivutuote, riski joka on olemassa, mutta jolle ei kannata sen isompaa roolia antaa. Ja se nyt on ainakin jo hokattu tähän ikään, ettei ihminen särjy niin helpolla.

Ehkä se viimeinen selkävamma jotenkin myös vaikutti tähän. Silloin sattui niin saatanasti ja koko ajan melkein puolen vuoden ajan putkeen, että kai se tuli aika arkipäiväiseksi. Se oli turhauttavaa kipua. Kipua, joka ei vienyt mihinkään eteenpäin. Hautovaa, vaativaa, kahlitsevaa kipua. Mutta sellainen kipu, joka syntyy jotakin kivaa tehdessä, on ihan eri asia. Se sattuu, ja sitten ensin itkettää ja sitten naurattaa, ja sitten se menee ohi – ennemmin tai myöhemmin. Synnyttäminenkin sattui, mutta en sen takia olisi jättänyt lapsiani tekemättä. On kuitenkin saanut tehdä jotain, joka on elämän makuista ja antaa virtaa.

Sattumisen pelkääminen on paljon itse sattumista pahempi homma. Kun alkaa jännittää, niin varmimmin tulee höhläilleeksikin. Ja sitä varmemmin sitten sattuu. Ehkä jos jotenkin sen asian kanssa tulee sinuiksi, että sattumistakin on, mutta ei se niin vakavaa ole. Ettei sille niin isoa merkitystä kannata antaa. Jotenkin sellainen olo mulla kuitenkin kaikkien syöpien ja vammakuntoutusten jälkeen vahvana on, ettei kannata säilöä itseään mitään varten. Varjella kaikelta potentiaalisesti sattuvalta – niin, mitä varten? Vanhuutta? No silloin sattuu jo muutenkin varmuudella. Kuolemaa? Mitä se sitten enää ketään liikuttaa sattuiko tehdessä enemmän vai ehkä vähemmän? Elämässähän täällä ollaan.

Mutta on kaikenlaisia ihmeellisiä pinttymiä muitakin. Pieniä tyhmiä juttuja. Muistan, miten ennen tanssiaikoja ja niiden alussa vielä ajattelin ihan tosissani, etten voi mennä kyykkyyn kesken rutiinin. Ihan tosi. Siis että minä en voi / osaa / pysty / jaksa mennä kyykkyyn. Olin ollut aina aika iso, ja varsinkin juuri ennen tanssivuosien alkua niillä legendaarisilla kolminumeroisilla, ja saanut sellaisen päähänpinttymän, etten voi mennä kyykkyyn. En ainoastaan etten voi koska se on raskasta eikä kestä hennot sääret, vaan että siis että se on minulle kertakaikkisen mahdotonta. Nyt siis miten sairasta ja kamalaa on, että alle 3-kymppiselle naiselle tulee sellainen päähänpinttymä?

No, opettajani melkoisella rohkaisulla ja ruoskinnalla menin kyllä kyykkyyn ja paljon enemmänkin. Opettelin sisuuksissani lopulta tekemään vielä splitinkin (spagaatin, mikä hitto tämän liikkeen virallinen nimi nyt onkaan). Se vaati kolmen kuukauden päivittäiset pitkät venyttelyt, mutta lopulta tein sen kahdesti saman lyhyen tanssinumeron sisällä, ja tuntui kuulkaa hyvältä. Pystyin, perkele. En tarvinnut sitä taitoa enää koskaan sen jälkeen (näyttää melko ylimitoitetulta esim. tanssilattialla perus disko-olosuhteissa) mutta se venyttikin paljon enemmän henkisesti kuin fyysisesti. Sen jälkeen kyykky tuntui aika iisiltä. Ja moni muukin juttu.

Ensimmäisellä derbykerralla marraskuussa ajattelin, etten voi kaatua maahan. Etten nyt herra isä sentään voi mitenkään syöksyä mahalleni tuonne liukuun! En vain voi. Koska olen 35 ja aika iso ja eka kertaa luistimilla ja äiti ja hämeenlinnalainen ja keskiluokkainen ja veronmaksaja. Ja sitten siellä jo oltiin. Dyykkasin vain (kun en oikein kehdannut jäädä siihen törröttämään yksinäni), ja tajusin että miten niin en? Täällähän sitä nyt silti ollaan. Ja seuraava liuku oli aika paljon helpompi.

Seuraavaksi ajattelin opettaa itselleni, että voin tulla nopeaksi ja kestäväksi. Ei se tule itsestään, mutta ei ole mitään syytä miksen voisi tulla. Jos en koskaan tulekaan superjammeriksi niin sillä ei ole väliä, mutta tahdon opettaa itseni siihen että voin ja pystyn. En ole täysin harhainen. En edes uneksi siitä, että olisin ensi viikolla Florence Griffith-Joyner. Realiteetit on hyvä ihmisen tajuta kyllä. Mutta nopeampi voin olla kuin nyt. Ihan varmasti voin. Nopeaksi tuleminen ei ole minulle sen mahdottomampaa, kuin muillekaan.

Tästä tuli pitkä ja polveileva ja varmaan jotenkin hajanainen ja epäselväkin kirjoitelma. Mutta se ydin oli kai siinä, että on paljon asioita, joita voi itselleen kertoa totuuksina. Kirjoitamme tavallaan koko ajan tarinaa siitä, mitä me olemme ja mihin pystymme. Ne ovat kuitenkin omaa sisäistä shittiä. Mielikuvaa ja muilta poimittuja ideoita. Eikä niitä ole mikään pakko uskoa tai totella. Saatteko kiinni tästä? Että jaaha, sattuu joskus mutta mitäpä sitten? Että kyykkyyn voi mennä siinä missä kontilleenkin. On tosi vähän ihmisiä, jotka eivät oikeasti voi ja pysty vaikka tahtoisivatkin. Ja jos ei ihan oikeasti pysty menemään kyykkyyn (nivelrikko tai yleinen jalattomuus), niin voi tehdä jotain muuta – opetella piirtämään elävästä mallista tosi hyvin tai treenata taloyhtiön kovimmaksi punnertajaksi.

Millaisia tarinoita te olette kertoneet itsellenne siitä, mitä pystytte ja mitä ette sitten yhtään mitenkään? Olette taas lukeneet oikein uutterasti ja runsaslukuisina, mutta kommentoitte yhä vain laiskemmin. Kuulisin teistä toooooosi mieluusti. Kommentoikaa ny, pliide!

Lisää virtaa, vaikka väkisin!

Sallikaa minun esitellä uusi paras ystäväni:

Hän on TENS, kokonimeltään Transcutaneous electrical nerve stimulation –laite, ja rakastan häntä jo nyt. Otin tänään merkittävän askelen eteenpäin matkallani bionic womaniksi.

Uusi ystäväni ajaa sähkövirtaa selkääni. Sillä härkitään kipusignaalien kulkua. Mikä nirvana koittikaan, kun meidät tänään ensikertaa kytkettiin yhteen!

Mikä siisteintä, sain laitteen kotiin. Kun fyssari kysyi aionko käyttää sitä, minä kysyin takas saanko kytkeä itseni siihen ympärivuorokautisesti. Sen verran ihanaa oli päästä kivuista hetkeksi.

Ei kuulemma kannata soittaa sähköä rankaan ihan kokopäivätoimisesti, mutta paljon sitä saa käyttää. Suites me fine. Olen erittäin paljon mieluummin sähkö- kuin lääkeriippuvainen, joten suhteemme tulee olemaan tiivis.

Laitetta voi käyttää myös arkiaskareissa ja liikkellä (ja meinaankin juontaa viikonlopun tanssitapahtuman surisevin selin), mutta koehoito annettiin pötköllään lavetilla. Se olikin tosi hyvä, sillä pää piilossa hierontapöydän aukossa oli paljon parempi pidätellä naurua fyssarin kehottaessa etsiytymään Selkäliiton sivuille kohtaan selkä, seksuaalisuus ja seksi. Niinpä niin. Liukulakanat, sähköiskulaite ja selkävammaliiton seksisuositukset. Oi oi.

Fyssarini on ihan mahtava! Ja tämä laite on ihan mahtava! Selkäni ei todellakaan ole ihan mahtava, mutta kostan kaiken sähköllä!

BZZZZZZZZZZZZZ

Voulez-vous Chi Kung avec moi (ce soir)?

Nonni, tähän on tultu. Meikäläisen liikuntatottumukset menevät uusiksi ihan rytinällä. Turha haaveilla vielä kuukausiin mistään, mikä sisältää lainkaan tärinää, pomppuja tai isompia taivutuksia. Nitkuttelen kuuliaisesti noita fyssarin urpoiluliikkeitä ja juoksen mummujen kanssa altaassa, mutta sen lisäksi on pakko laajentaa lajikirjoa edes vähäsen. Muuten räjähtää tuo kupoli.

Eilen kävin lasten aikidoseuralla Chi Kung –treeneissä. Pelotti ihan järjettömästi, mutta oli lopulta ihan mahtavaa.

Tästä vähän tunnelmapalaa lajista.

 

 

 

Kovin on harmonista meininkiä. Ja sanomattakin on selvää, että meikä on vähintään yhtä kuuma tuollaisessa pyjamassa (etteikö se muka olisi liikunnassa tärkeintä?). Sellaisen hankinkin jo heti ensi kerralle. Ja tuulikoneen lepattamaan sitä.

Pääsimme onneksi vasta noihin alkupään tiikerihommiin. Ei siis tarvinnut loikkia eikä venkuloida. Parasta liikkeissä olikin just se, että selkä pidettiin koko ajan tosi suorana levynä. Vaikka osa liikkeistä oli aika laajoja, niin hyvä tuki pysyi päällä koko ajan.

Sain oikein kehujakin. Ohjaaja kysyi, olenko todella ensi kertaa asialla. Johtui varmaankin siitä, että keskityin koontiin ja täsmällisiin liikkeisiin niin että melkein sielu pasahti. En suin surminkaan suostu nimittäin ottamaan nyt takapakkia toipumisessa, kun alan kyetä kävelemäänkin jo vähän ihmismäisempiä matkoja.

Alas taivuttelut jätän muille ihan suosiolla vielä pitkäksi aikaa, mutta teki ihan älyttömän hyvää olla jumppasalissa (no se oli kyllä dojo) ja ihmisten parissa tekemässä ihan vähänkin liikuntaa lähenevää hommaa.

Jälkikäteen pelkäsi välilevyn kostoa, mutta olo selässä oli lämmin ja tukeva. Jee!

 

 

Toisaalta, sitten kun alkaa mennä tällaiseksi, niin meitsin saattaa olla aika lähteä takas sohvalle.

 

Makuuhuoneen kiistaton kuningatar

Eilen minulle tarjoiltiin mahdollisuuksia tuntea itseni ihan kaikkeuden kuumimmaksi tyypiksi. Kontallaan lattialla. Selällään lattialla. Seisten seinää vasten. Puhuttiin lakanoista ja palloista ja liukumisliikkeistä. Sitten vähän yllättäen sähköstäkin.

Olin sairaalalla fyssarin pakeilla. Viimeinkin, näin kahden ja puolen kuukauden odottelun jälkeen. Haimme rankapololle uutta tapaa olla. Metsästimme minimaalisia lihaksia.

Oli tosi turhauttavaa. Superturhauttavaa. Aivan hel-ve-tin turhauttavaa. Tapaan olla aika suorittajahenkinen ja melkoisen kilpailuviettinen urheilujeni suhteen, ja nyt sitten makasin lattialla nykimässä jotakin solutason jumppaa niin, ettei liikkeitä edes nähnyt ulospäin. Kapinoin äänekkäästi, ja vaadin lisää tehoja, kunnes fyssari selitti jotain jota en todella ollut tullut ajatelleeksi. Jos tehdään isoja liikkeitä, niin isot lihakset ottavat heti vallan, ja ne pienet juuri siellä välilevyjen huudeilla, jonne minun nyt pitäisi ylttää, eivät koskaan pääse hommiin. Kas kehveliä. Onhan siinä ihan järkeä kun noin ajattelee. Tylsää silti.

Sain käskyn olla paljon kärsivällisempi (kas, tuohan oli helppo!) ja nitkuttaa niitä miniliikkeitä nyt viikon verran. Ensi viikolla tulee sitten suoraa sähkövirtaa. (Olen jotenkin varma että tässä on kyseessä sama metodi kuin synnytyksen kamalissa aquarakkuloissa, eli kivun siirtäminen isommalla kivulla, mutta fyssari väitti muuta. Toivotaan.)

Vesijuoksua saisi kuulemma vielä lisätäkin, mutta puntille ei kuulemma ole oikein asiaa. En vissiin ala sitten treenailla kevään kisatanssejakaan ihan näillä seutuvilla. Enkä sen seuraavankaan kevään. Minkään kevään?

Eniten huvitti nukkumajärjestelyjen esittely, siitä tuo provokatorinen alkukin. Nyt olisi ostoslistalla liukulakana. Kuulostaa kivalta, eikö? Kyseessä on lakana, jonka keskellä on 60 sentin suikale jotakin liukasta kangasta (varmaan sitten ihan oman mieltymyksen mukaan pvcstä silkkiin), ja jonka päällä sitten yöllä on kitkattomampi kääntyillä. Hot!

Nauratti ihan järjettömästi. Jos käytän samaan aikaan kaikkia hyvinvoinnikseni suositeltua makuuhuoneasioita, olen kyllä välittömästi kulmakunnan kiehtovin nainen (ja näillä kulmakunnilla on kuulkaa kiehtovia naisia!).

Liukulakanan ohessa pääni alla on jo erikoismuotoiltu niskatyyny, yksi tyyny polvien välissä, suussa purentakiskot ja jalkaan vielä ne villasukat. Paketti alkaa olla kasassa. (Tuohon ehkä vielä viehättävyyttä maksimoimaan kasa niitä kolmiolääkkeitä, joilla saa aikaan sellaisen halvauksenomaisen rentouden ja näppärän kuola poskelle -efektin aamuselle.) Puolisoni, miten onnekas oletkaan!

Talvimummo

Minusta on tullut mummo. Ei tietenkään oikeasti (vaikka yhdestä luokkakokouksessa jo olikin! *) mutta tavoiltani. Syksymummo. Talvimummo melkein jo. Mukavuudenhaluinen, puolipehmeä mummeliini.

Kömmin sänkyyn aikaisin. Laitan villasukat jalkoihin (ja sekin, että olen ne itse kutonut) , laitan tyynyn polvien väliin, että selkä saa toipua. Luen muutaman rivin (Riikka Pulkkista juuri nyt) simahdan ennemmin kuin ajattelin. Kääntyilen ja nukun unia, joita en juuri aamulla muista.

Herään aamulla ensiksi haluamaan kaksi kupillista kahvia. Sitten mietin, otanko vielä kolmannen. Että mieli tekisi mutta kestääkö pakki. Otan useimmiten – hedonistimummo.

Istun koneen äärelle lukemaan aamun otsikot ja lempiblogit. Syön vatsaystävällistä jugurttia vähän väkisin. Olen opettelemassa aamiaisen syöntiä. Kunnon ihmiset syövät aamiaista. Valmistaudun kuukauden sairauslomalta taas ihmisten tahtiin. Kunnon ihmisten tosielämätahtiin.

Laittelen lapset kouluun ja koitan muistaa mitä pitikään olla mukana: onko liikkapäivä, onko iltapäivällä teoriatunti, pitikö muistaa joku kuskaus. Useimmiten lapset muistavat paremmin. Katsovat minuun, nauravat vähän (ihan hyväntahtoisesti vielä!)  ja toteavat: ei se mitään äiti, ne on ne sun lääkkeet.

Niin, lääkepaketissa lukee Tradolan Retard. Se jaksaa huvittaa joka päivä.

Retard: viive, hidaste, myöhästyminen, viivästyminen, idiootti, henkisesti jälkeenjäänyt, jälkeenjäänyt, kehitysvammainen, hidas oppija, vähä-älyinen

Ja on ihan täyttä totta.

Arvatkaa miten haluan noista eroon! Hyvin vähän haluaisin, että tämä kummallinen jakso tänä syksynä painuisi tyttöjen muistiin jonkinlaisena ”niin, sellainen hän aina oli. Mummo jo kolmikymppisenä” -mielikuvana. Tai omaan. Tai yhtään kenenkään. Koska sellainen en aina, todellakaan herra paratkoon, ole.

Mietin, miten monenlaisia minuja minuun mahtuukaan. Yhteen minuun. Kaikkiin minuihin. Sinuihinkin.

Olen myös pirteä ja reipas ja iloinen. Aktiivinen ja kiinni elämässä. Touhukas. Innostuvainen. Työteliäs ja toimiva. Jaksavainen ja aika usein ihan hyvää seuraa. Niin paljon minuja saman nahan alla.

Entäs siellä? Millaisia minuja juuri tänään?

*) Teknisesti puolikas mummo. Hän on liitossa vanhempaan mieheen saanut miehen lapsenlapset joukkoihinsa. Minä en kuitenkaan usko ihmisenpuolikkaisiin. Omat puolikkaani ovat kokonaisia, ja enemmänkin.

 

 

 

Totuus (mun) elämästä vol.2

Tämänkertainen Totuus (mun) elämästä käsittelee naamaa. Nudemeikki käsitteenä viehättää minua. Uusinta meikkivoidettani markkinoidaan lupaamalla, että iho näyttää siltä, kuin siinä ei olisi lainkaan meikkiä. Ylipäänsä meikkaamattoman näköinen meikki on kovasti suosittua.

Sanakirja tietää kertoa että nude tarkoittaa alaston, paljas, naku.

Eräänä aamuna, kun oli jälleen kerran ulkoistanut ehostuksen junamatkalle, sain vastapäätä istuvan miehen kiinni uutterasta vilkuilusta. Hän kakisti lopulta, miten kiinnostavaa on nähdä, kuinka nainen meikkaa. Kehotin häntä katsomaankin tarkkaan, sillä nyt paljastuisi, miten tehdään luonnollinen, meikkaamattomalta näyttävä lopputulos. Vain puolessa tunnissa!

Niinpä niin. Hän teki työtä käskettyä, ja kiitti lähtiessään.

Tätähän meille nudena tarjoillaan.

 

Ja kuitenkin suunnilleen tältä se nude oikeasti näyttää (niin, arvasitkin jo, ilman sitä uutta meikkivoidetta).

 

Ymmärrän, miehet, että totuus saattaa vähän sattua. Sattuu se meitä naisiakin.

Mitä osaa mainostajat eivät ole tosielämästä tajunneet? Miksi haluaisin meikkivoiteen, jonka levittämisen jälkeen näyttäisin meikkaamattomalta? Miksi kerään voivotteluita ja pikaisen paranemisen toivotuksia mennessäni töihin todellisen aamunudenaamani kanssa, mutta meikatessani minun tulisi kuitenkin tavoitella tuota toisenlaista nudea?

 

(ja nyt kiinnostaakin, paljonko lukijamäärät kasvavat, kun ihan rehellisesti saan laittaa avainsanaksi nude!)