Älä panttaa kehuja – esikoiskirjailija notkahtaa imelän puolelle

Tämmöiseen esikoiskirjailijuuteen liittyy tosi paljon uusia tilanteita, ihmisiä ja kohtaamisia. Vähän jännittäviä ja paljon ihania. Usein semmoisia, että vähän höhhöilen mielessäni, että tämmöistäkin sitä nyt sitten! Seikkailen ihan täysillä nautiskellen maastoissa, jotka aukeavat eteen nyt ensimmäistä kertaa. Vedän hulluna kokemuksia sieraimista sisään, koska kaiken yllä leijuu sellainen terveen karsea fiilis, että tämä voi oikein hyvin olla ensimmäisen lisäksi myös viimeinen kerta. Siispä koetaan kunnolla!

Meinaan pökrätä, kun tajuan voivani vaikka tavata suosikkikirjailijani, ja tehdä sen vähän kirjailijana itsekin, tai tämmöisenä kirjailijanpoikasena. Se, että on omissa nimissä muutama sata sivua paperia pahvien välissä, tarjoaa hauskasti jonkinlaisen ohituskaistan jännittämisen viereltä. Voi ainakin larpata kokeneempien keskellä semmoista alustavasti osaavaa.

Eilen juhlittiin kustantamoni (tuntuu yhä ihanalta voida tuotakin sanaa käyttää!) Atenan syysjuhlia. Paikalla kalliolaisessa tilassa oli mittava joukko ihmisiä, jotka laittavat sormensa säännöllisesti näppikselle, takovat, lukevat, herppaavat, deletoivat, leijuvat vuoroin messiaanisissa onnistumisen tunnelmissaan ja vuoroin kokoavat kanttinsa rippeet uudelleen pettymysten jälkeen, oksentelevat sähköposteja odotellessaan ja tarjoilevat sitten vereslihaisen itsensä alttiiksi kaikkien arvostelulle. Ja koko se kustantamon pirunmoisen puurtamisen, ammattitaidon, rauhoittelemisen ja kannustamisen, järjestämisen, kielen suvereniteetin, tiedottamisen ja markkinoinnin, taiteellisen ja tieteellisen näkemyksen huippujoukko, joka hioo ihmeitä aikaan hämmästyttävällä sujuvuudella vuosi toisensa perään.

Siellä me olimme, jotenkin vähän vieraina ja tosi tuttuina samaan aikaan. Saman mankelin läpi myllättyinä. Aina uskaltamassa uudelleen. Atenan kustantaja Ville Rauvola puhui kauniisti kaikesta siitä lukijalle näkymättömiin jäävästä myllerryksestä, joka kirjojen tekemiseen littyy. Niistä näkymättömistä langoista, jotka punovat meitä siinä huoneessa toisiimme.

Olin päättänyt etukäteen, että tuolla tapaamisessa käyn kiittämässä jokaista sellaista kirjailijaa, jonka hengentuotteista olen saanut nauttia. Vaikka hävettäisi niin, että naama meinaa taas irrota. Kun nyt kerrankin olivat loukussa samoissa neliöissä! Ja niinpä toteutinkin suunnitelman. Googlasin salaa pöydässä naamat ja nimet varmasti kohdalleen, supisin paikalla oleville tutuille, että ”tiiätkö kuka näistä on se ja tuo?”, ja sitten suunnistin kohti äkkiä, etten ehtisi hannata.

Koputin olkapäähän, tyrkkäsin käden ojoon ja kerroin kuka olen. Sekoilin vähän sanoissani ja punastelin paljon, ja sitten annoin tulla täydeltä laidalta siekailemattomia kehuja. Kaikki totta ja kaikki aiheellisia. Kiitin ihania kuvaamisen tapoja, mehukkaita sanakäänteitä, loistavaa suomennosta ja tarjoiltua tärkeää tietoa. Käytin tilaisuuden udellakseni, mitä seuraavaksi on työn alla ja miltä sen tekeminen tuntuu.

Vaikka miten kehuttu, palstoilla nostettu, myyntitilastoissa keikkunut ja vuosikausia hommia tahkonnut tyyppi, niin perille meni joka sana, ja tarpeeseen. Se ei ollut yhtään mitään ällöttävää egotrippailua tai keskinäisen kehun kerhostelemista, vaan ihmishommia. On tosi tärkeää saada kuulla niitä, oli sitten missä hommissa hyvänsä. Että juuri joku, kasvokkain siinä, elävänä, lihaisana ihmisenä, luki, koki, näki ja tunsi. Että meni sisuksiin saakka, näissä töissä näytöltä nahkoihin.

Jännitin aivan mielipuolisen paljon Kosteusvaurioita-kirjan tekemistä. Kaikkea mahdollista siinä, ja vähän lipesi kai mahdottomankin puolelle. Näissä tilanteissa, joissa nyt saan valmiin kimpaleen kanssa kokea uusia juttuja yksi kerrallaan, olen tolkuttoman hyvilläni siitä, että silti uskalsin. Vaikka ensimmäinen jäisi viimeiseksikin, niin sain ainakin piipahtaa. Hetken viivähdellä näissäkin oloissa. Kysellä oman varjolla toisten tunnelmia ja olla niissä näkymättömissä langoissa yhtenä silmukkana. Siinä ei ole kerrassaan mitään arkipäiväistä.

Eilen sain kuulla senkin, että kirjastani otetaan toinen painos. Otin tiedon vastaan koko tyynellä ammattimaisuudellani, eli aloin ensin itkeä ja sitten kiljua yksin täällä kotosalla. Sitten puuskutin, tuhahtelin, vedin nenä lintassa henkeä syvälle ja yritin päästä tilanteen tasalle. Huonosti onnistui. Olen vieläkin aivan äpönä. Tekee mieli sortua latteuksiin ja taisi tuossa muutama jo mennäkin. Mutta menkööt vaan! Tuntuu niin hiton hyvältä tässä nyt!

Laitetaanpas tähän tämä vanha hyvä.

Mainokset