Vuosi Kosteusvaurioita -kirjan kustannussopimuksesta – miten se meni?

”Räjähdän onnesta ja pillitän vähän”, muistuttaa Facebook minun päivittäneen päivälleen vuosi sitten. Olin juuri avannut sähköpostin, jossa Atenan Laura Kuitunen kirjoitti taikasanansa: ”Kyllä me mielellämme tämän ottaisimme ohjelmaamme!”

Ei tuo Atenan viesti suinkaan heti tullut, kun kävin asiaa ehdottamaan, enkä suinkaan käynyt ehdottamaan ennen montaa monituista käännettä käsikirjoituksen äärellä, mutta kylläpä muistan tuon hetken kirkkaasti tässä samassa sohvan mutkassa!

Olin pyörittänyt Kosteusvaurioita -pakettia mielessäni jotakuinkin vuoden verran, ennen tuota viestiä. Se oli liikkunut näppikselläni ainakin neljässä erilaisessa muodossa erilaisin painotuksin ja olin jutellutkin siitä muutaman kustantamon kanssa jokusen sanan verran. Toiveet käsittelytapaa kohtaan olivat kuitenkin suuressa ristiriidassa oman ideani kanssa, enkä halunnut myllätä perusajatusta kokonaan uusiksi. Olin kuumeisesti miettinyt, miten yhdistäisin omaa kokemustani ja minulle lähetettyjä kertomuksia, haastatteluja ja laajempaa yhteiskunnallista näkökulmaa perheissä tapahtuvasta liikajuomisesta toimivimmalla tavalla ja niin, ettei kyseessä olisi sosiaaliporno tai omien haavojen revitteleminen, vaan että kirjalla olisi mahdollisuus tehdä enemmän hyvää kuin pahaa. Sitten kesälomalla 2016 luin Atenan kustantaman Usko, toivo ja raskaus -kirjan ja tajusin heti, että kirjassa käytetty rakenne voisi toimia parhaiten myös minun aineistoni kanssa.

Oltiin pahaksi onnekseni, tai niin silloin ajattelin, keskellä kesälomakautta. Mietin, ettei kukaan missään koskaan lukisi mitään lähettämääni heinäkuussa. Elokuu taas tuntui tosi kaukaiselta nyt, kun kokonaisuus oli viimein kristallisoitunut mieleeni. Malttamattomana tyyppinä pistin viestin matkaan samoin tein, olisi kustantamon väellä sitten loma tai ei. Olisipa ainakin yksi askel otettuna oikeaan suuntaan.

Lähestyin Atenaa ensimmäisellä viestilläni heinäkuun puolivälissä. Yllätyksekseni ja riemukseni kahden viikon sisällä tuli viesti, jossa tuumittiin lähtökohdan ja idean olevan kiinnostava ja kysyttiin lisää luettavaa. Lähetin silloin kaiken sen, mitä kirjasta oli olemassa, vaikka repaleinen kyhäelmä hävettikin melkoisesti (miten se omassa mielessä olikin niin paljon valmiimman oloista ennen kuin lukemispyyntö sitten todella tuli!), ja hahmottelin parhaani mukaan näkyville mihin suuntaan olin käsikirjoitusta viemässä. Huh, miten karsealta tuntuikaan lähettää sitä matkaan! Mietin mitä hittoa olen oikein kuvitellutkaan, tällaista köpöä!

Elokuussa paketti sai kuin saikin viestillisen kannustavia kommentteja ja pyynnön lähettää pidemmälle hiottu versio, käytännössä yksi kolmesta kirjaan suunnittelemistani osiosta katsottavaksi lokakuuhun mennessä.  Alkoi maan perkeleellinen naputtelu! Syyskuun lopussa olin veivannut tekstiäni siihen pisteeseen, etten enää kyennyt istumaan sen äärellä hetkeäkään ja klikkasin kauhu rinta-alassa tiedoston matkaan. Se oli samaan aikaan tolkuttoman vapauttavaa, koska olin ährännyt aineiston äärellä niin tiivisti, että tunsin melkoista inhoa koko väkerrystä kohtaan, ja samalla hirmuisen pelottavaa, koska olin päässyt näin pitkälle juuri sen kustantamon kanssa, jonka kirjailijaksi haluaisin, ja nyt olisi totuuden hetki. Se perimmäinen ”nyt niille paljastuu, etten oikeasti osaakaan ollenkaan tehdä tätä” -fiilis, tiedätte kyllä.

Vajaan kahden viikon kuluttua, 6.10. sähköpostin äärellä mahasta väänsi tolkuttoman paljon. Istuin pitkään avaamattoman viestin äärellä ja keräsin kanttia. Hoin mielessäni, että hylsy tulee, jotta palleapotku tuntuisi helpommalta kestää, ja kun sitten avasin viestin, pillahdin heti itkuun. Klo: 12.35. tulleessa viestissä luki paljon muutakin, ja sitten: ”Kyllä me mielellämme tämän ottaisimme ohjelmaamme!”. Ja klo: 12.57. lähettämässäni vastauksessa viileän ammattimaisesti: ”Voi miten mahtavaa ja upeaa ja ihanaa!”.

Ja sitten kaikki lähtikin melkoiseen kiitoon! Jo samassa kyllä-viestissä oli mukana ehdotus julkaisuaikatauluksi ja jo klo: 14.36. sähköpostiin kilahti Atenan Ville Rauvolan viesti, jossa oli liitteenä ehdotus kustannussopimukseksi. Tuijotin sitä nauraen ja höhhötellen hyvän tovin. Mielessä oli samaan aikaan kaikilla ihmiselämän tunnesävyillä ladattu ajatus, että SE OIKEASTI TAPAHTUU!

On jännää muistella noita tunnelmia nyt. Olin etukäteen ajatellut koko prosessin ihan erilaiseksi. Siis ihan ensinnäkin sellaiseksi, ettei se minun kohdallani edes käynnistyisi, mutta jos sentään käynnistyisikin, niin menisi ihan muilla tavoilla. Ensinnäkin ajattelin päätöksenteon kestävän tajuttomasti kauemmin. Luulin myös, että käsikirjoitukset pitää lähettää aina printattuna nivaskana ja odottaa niiden hautautuvan pinoihin kustantamojen pöydille ja lattioille. Yhtä lailla ajattelin, että kustannussopimuksia solmitaan joissakin pönöttämistilaisuuksissa, joissa poksautellaan pulloja ja seremoniallisesti riivitään kaunokirjaimia papereihin. Todellisuus oli paljon tehokkaampi, nopeampi ja suoraviivaisempi. Arkisempikin. Mutta se tarkoitti kaikkein tärkeintäkin: minun oli mahdollista tulostaa paperi, kirjoittaa se alle ja tuikata se postiin alta aikayksikön, niin että kustantamolla olisi mahdollisimman vähän aikaa perua ajattelematon päätöksensä (todellinen ajatus, uskokaa vain).

Näin se sitten tapahtuukin, tuumailin, ja yritin sulatella lukemaani. Sen verran kylmähermoiseksi pakotin itseni sentään, että pyöräytin sopimuspaperin luettavana itseäni skarpimmalla ja rutkasti kokeneemmalla ystävälläni, joka osasi minun onnenhuuruisan höpömeininkini sijasta katsella, että asiat olivat paperissa niin kuin hyvä on. Ja olivathan ne. Ja sitten olinkin yhtäkkiä sellainen, jolla on kustantamo, sopimus ja julkaisuaikataulu! Ja vähän hitosti tehtävää!

Lokakuun loppupuolelle päästessä sain viestin myös Kanerva Eskolalta, joka oli valittuKosteusvaurioille kustannustoimittajaksi. Että minulla yhtäkkiä oli sellainenkin upea ihminen käytössä, puhtaasti tekemässä kirjastani paremman, oli ihan huikeaa ja tuntui koko lailla hemmottelulta!

Loppu olikin vimmaista naputtelua ja tiedostojen sinkoilua Kanervan ja minun välillä. Ja myös tämä prosessi oli kovasti erilainen kuin kuvitelmani ennakkoon. Ei esimerkiksi ollut mitään totaalisia hermoromahdusten hetkiä, joiden aikana itken kustannustoimittajani sylissä öiseen aikaan elämäni synkimpiä hetkiä, ei edes niiskuttavia puhelinsoittoja. Itse asiassa tapasin kustannustoimittajani ensimmäistä kertaa kasvokkain vasta kirjan oltua vähän aikaa kauppojen hyllyillä! Hoitelimme yhteydenpidon sähköpostilla ja se toimi mainiosti. En tiedä, onko jossakin lauma hermoparantolavalmiita kaunokirjailijoita, jotka oikeasti lyyhistyvät kustannustoimittajiensa poville, mutta sellaista mielikuvaa kirjan kirjoittamisesta meille jostain syystä markkinoidaan. Olen niistä lukiessani aina syvästi säälinyt kustannustoimittajia ja samalla vähän pelännyt, että kirjaprosessi ajaa ihan tolkun tyyppejäkin jotenkin vääjäämättä hulluuteen. Ei niin välttämättä kuitenkaan näköjään käy. Ainakaan täällä tietokirjapuolella. Helpottavaa!

Lakoamisten sijasta tapahtui limittäin monenlaisia kiihkeärytmisiä kirjoitusvaiheita ja pitkää muhittelua ja odottelua. Yhtäkkiä eteen ilmestyviä päätöksiä lukujen nimistä, kirjan nimestä ja kansikuvasta. Piinallista puhtaaksikirjoittamista ja omien ajatusten muovaamista selkeämmiksi kokonaisuuksiksi. Taustojen maanista tarkastusta ja tuskittelua siitä, selviääkö se nyt tässä kohti sitten, etten oikeasti osaa tehdä tätä ollenkaan.

Sama kirjoitusprosessi onnistui vuorotellen olemaan aivan sietämättömän tylsää kertaamista ja nysväämistä, jonka aikana olin ihan varma, etten onnistu sanomaan yhtään tuoretta asiaa ensimmäisestäkään kiinnostavasta jutusta, sekä riemullista oman henkilökohtaisen merkittävyyden ja etenkin kirjallisen ensiluokkaisuuden, nokkeluuden ja pontevuuden suitsuttelua, kammottavaa pullistelua, joka lienee kuitenkin tarpeen työlään projektin läpiviemisen jaksamiseksi. All the feels, kuten sanotaan. Koko pitkän jakson ajan mielen perukoilla istui kuitenkin tukevasti aloillaan myös tunne siitä, että olen juuri nyt tekemässä juuri sitä, mitä juuri mun tulee tässä tehdäkin.

Sitten posti ilmoitti saapuneesta paketista, ja pahviloodassa oli 20 kappaletta tuikituoretta Kosteusvaurioita-kirjaa. Taas piti itkeä, höhhöillä, nauraa ja käyttäytyä viileän ammattimaisesti. Ja sitten, kuukausi kirjan julkaisusta, posti toi pienemmän laatikollisen: viisi kappaletta kirjan toista painosta! Piti taas nauraa ja pillitellä.

Huomenna matkaan Turun kirjamessuille esikoiskirjailijana. On tosi hankala uskoa, että on vasta vuosi tuon sopparin saamisesta. Ihan hirmuisesti tapahtui tämän vuoden aikana! Ville Rauvolan vetämä juttutuokioni on lauantaina klo: 12.40-13 B-hallin Kuisti-tilassa ja sen jälkeen höpöttelen mielläni kirjan herättämistä mietteistä Atenan osastolla A52. Toivottavasti nähdään siellä! Lupaan olla tosi viileän ammattilainen!

mainos

Mainokset