5+1 vinkkiä rauhoittumiseen

Tuumailin vuoden ekassa postauksessani, että tämän vuoden teemaksi sopii rauhallisuus. Tässä 5+1juttua, joilla olen käynyt toteutuksen kimppuun. Tuttuja juttuja, joiden muistutteleminen mieleen silloin tällöin tekee terää.

1. VARMISTA VARASTOT

Varsinkin nyt, kun perheessäni mennään vegaanihaastetta, olen hokannut valmistautumisen ja varastojen olennaisuuden ruuanlaitossa. On törkeän paljon helpompaa olla stressaamatta ruuanlaitosta, kun kotoa löytyy koko ajan riittävä peruspaketti tykötarpeita. Kasvisruokien kanssa tämä tuntuu minusta paljon helpommalta kuin silloin, kun mukana on lihaa ja kalaa. Käyttöikä on pidempi ja säilyvyys paljon parempi, joten varastotkin voivat olla isompia.

Omassa varastossani on jatkuvasti ainakin seuraavia juttuja:

Erilaisia valmiiksi keitettyjä, maustamattomia papuja ja papusekoituksia pahvipaketeissa, linssejä, kookosmaitoa, öljyjä, tomaattimurskaa, kaurakermaa, kaura- tai mantelimaitoa, misokeittoainekset, nuudeleita, puurohiutaleita, herne- tai soijarouhetta, pähkinöitä, kypsää maissia, perunoita ja bataattia.

Tyynnyttää huomattavasti, kun ei tarvitse pyyhkäistä väsyneenä kauppaan ennen jokaista ateriaa.

2. POISTA ILMOITUKSET

Yksi omaa rauhaani tuntuvasti häiritsevistä jutuista on jatkuva havahtuminen ruuduille pomppaaviin ilmoituksiin. Myös tarpeettomasta sälästä täyttyvä sähköposti ahdistaa ja tuottaa kiireen tuntua ihan turhaan. Olenkin naksutellut ponnahtelevia ilmoituksia uutterasti pois päältä niin puhelimesta kuin läppäristäkin, ja poistunut varmasti ainakin kymmeneltä mainostajan postituslistalta. Unsubscribe-nappi löytyy yleensä häviävän pienellä sähköpostin viimeisiltä riveiltä, mutta ah mikä vapaus koittaakaan, kun jaksaa kaivaa sen esiin. Miten älyttömän monelle listalle tuleekin huomaamattaan liitetyksi, kun vaikka tilaa jotakin verkosta!

3. LOPETA HÄTÄILY

Yksi alkuvuoteni vakkarihätäilyistä on aina se, riittääkö tulevalle vuodelle töitä. Olen ollut yrittäjänä jo parikymmentä vuotta, mutta aina se tässä kohti vuotta iskee. Aina sitä on riittänyt, mutta aina siihen on yhtä hankala luottaa.

Nykyisin hallitsen jo hermoni ja tunnistan tilanteen. Tiedän, että alallani freehommat hiljenevät joulukuun puolivälin tuntumassa ja käynnistyvät täyteen vauhtiin vasta tammikuun loppua kohden, joskus vasta helmikuun alussa. Tässä kohti on siis vain rauhassa odoteltava, valmisteltava juttuideoita ja ehkä läheteltävä muutama moikkaus ja muikkaus toimituksiin vakkaritilaajille työhaluista. Sitten hommia alkaa kohta taas tulla kiireeksi asti.

Aiempina vuosina tämä oli raastavaa aikaa. En osannut varautua siihen taloudellisesti ja ajoin itseni usein paniikkiin. Nykyisin jopa nautin tästä verkkaisesta alusta vuodelle ja osaan tehdä niitä juttuja, joita ei ehdi hommien taas käynnistyttyä niin tehdäkään. Helpottaa tietysti myös huomattavasti, että tekeillä on kakkoskirja, joten kirjoitettavaa, luettavaa ja tutkittavaa löytyy taatusti muista hommista hiljaisille hetkille.

4. RAIVAA YMPÄRISTÖ

Hassua ehkä, mutta yksi minua eniten rauhoittavista jutuista liittyy ympäristön järjestykseen. En ole luontaisesti mikään huushollaaja ruuanlaittoa lukuunottamatta, ja joku voisi luonnehtia varsinaiseksi huithapeliksi mitä tulee siisteyteen. Joudun vähän potkimaan itseäni siivoushommiin, mutta samalla nautin tosi paljon sitten, kun paikat ovat järjestyksessä. Teen työni kotona, joten omien nurkkien siisteydellä on suora vaikutus duuneihini.

Saan itseni parhaiten siivoustunnelmaan kuuntelemalla äänikirjoja. Juuri nyt luureissa loppui Unfu*k Yourself ja alkoi Braving the Wilderness. Molemmille suositus!

Paikkojen kuntoon laittaminen myös auttaa aina juttujen kirjoittamisessa. Ajatukset jäsentyvät vähitellen ympäristön jäsentyessä.

5. UPPOUDU KIRJOIHIN

Lukeminen rauhoittaa aina, ja sitä harrastan niin paljon kuin suinkin ehdin. Minulla on meneillään aina useampi kirja yhtä aikaa, sekä paperiversiona että kuunneltavana. Parhaiten tunnistan rauhoittumisen tarpeen myös silloin, kun en saa asetuttua kirjan äärelle. Silloin pitää vähän pakottaa, ettei mieli sinkoilisi sinne tänne. Some tekee tässä eniten halaa. Se sirpaloi keskittymiskyvyn täysin, jos koko ajan alitajuisesti kelailee, onko joku jossain kommentoinut jotain. Siksi viimeinen vinkki onkin kertausta.

BONUS: KATOA LANGOILTA

Niin kuin aiemmassa postauksessani jo tuuminkin, paras keinoni rauhoittaa oloani on viettää mahdollisimman vähän aikaa somekanavilla. Se onnistuu vaihtelevalla menestyksellä, koska viihdyn siellä varsin hyvin, mutta muutama helpottava keino siihen löytyy. Yksi on kuvakkeiden poistaminen puhelimesta, tai niiden siirtäminen taaemmille näyttösivuille. Toinen on kolmen päivän ”kylmä kalkkuna”, eli kuuri totaalivieroitusta. Kun saa hetken tauon virran tuijottamiseen, ei sinne hälyyn enää kaipaakaan samaan malliin. Ei enää olekaan ihan pakko olla koko ajan miettiä sitä, mitä entisen luokkakaverin – sen, jota ei koskaan tapaisi tosielämässä, eikä osannut ennen somea kaivata vuosikymmeneen – puoliso on mieltä jostain.

Somehommat olen tältä erää ratkaissut niin, että laittelen näitä blogauksiani automaattisesti jakoon myös Facebookiin, mutta käyn langoilla muuten vain hyvin harvakseltaan. Tuntuu toimivan mainiosti. Jää muutama synttärionnittelu onnittelematta, mutta emmeköhän kaikki selviä tästä hengissä.

Millaisia rauhallisuuden lisäämisen vinkkejä sulla on käytössäsi?

turkoosi-vesi
Rauhallisuuskuvaksi tähän rantaa joulun -17 Dominikaanisen tasavallan reissulta.
Mainokset

Älä panttaa kehuja – esikoiskirjailija notkahtaa imelän puolelle

Tämmöiseen esikoiskirjailijuuteen liittyy tosi paljon uusia tilanteita, ihmisiä ja kohtaamisia. Vähän jännittäviä ja paljon ihania. Usein semmoisia, että vähän höhhöilen mielessäni, että tämmöistäkin sitä nyt sitten! Seikkailen ihan täysillä nautiskellen maastoissa, jotka aukeavat eteen nyt ensimmäistä kertaa. Vedän hulluna kokemuksia sieraimista sisään, koska kaiken yllä leijuu sellainen terveen karsea fiilis, että tämä voi oikein hyvin olla ensimmäisen lisäksi myös viimeinen kerta. Siispä koetaan kunnolla!

Meinaan pökrätä, kun tajuan voivani vaikka tavata suosikkikirjailijani, ja tehdä sen vähän kirjailijana itsekin, tai tämmöisenä kirjailijanpoikasena. Se, että on omissa nimissä muutama sata sivua paperia pahvien välissä, tarjoaa hauskasti jonkinlaisen ohituskaistan jännittämisen viereltä. Voi ainakin larpata kokeneempien keskellä semmoista alustavasti osaavaa.

Eilen juhlittiin kustantamoni (tuntuu yhä ihanalta voida tuotakin sanaa käyttää!) Atenan syysjuhlia. Paikalla kalliolaisessa tilassa oli mittava joukko ihmisiä, jotka laittavat sormensa säännöllisesti näppikselle, takovat, lukevat, herppaavat, deletoivat, leijuvat vuoroin messiaanisissa onnistumisen tunnelmissaan ja vuoroin kokoavat kanttinsa rippeet uudelleen pettymysten jälkeen, oksentelevat sähköposteja odotellessaan ja tarjoilevat sitten vereslihaisen itsensä alttiiksi kaikkien arvostelulle. Ja koko se kustantamon pirunmoisen puurtamisen, ammattitaidon, rauhoittelemisen ja kannustamisen, järjestämisen, kielen suvereniteetin, tiedottamisen ja markkinoinnin, taiteellisen ja tieteellisen näkemyksen huippujoukko, joka hioo ihmeitä aikaan hämmästyttävällä sujuvuudella vuosi toisensa perään.

Siellä me olimme, jotenkin vähän vieraina ja tosi tuttuina samaan aikaan. Saman mankelin läpi myllättyinä. Aina uskaltamassa uudelleen. Atenan kustantaja Ville Rauvola puhui kauniisti kaikesta siitä lukijalle näkymättömiin jäävästä myllerryksestä, joka kirjojen tekemiseen littyy. Niistä näkymättömistä langoista, jotka punovat meitä siinä huoneessa toisiimme.

Olin päättänyt etukäteen, että tuolla tapaamisessa käyn kiittämässä jokaista sellaista kirjailijaa, jonka hengentuotteista olen saanut nauttia. Vaikka hävettäisi niin, että naama meinaa taas irrota. Kun nyt kerrankin olivat loukussa samoissa neliöissä! Ja niinpä toteutinkin suunnitelman. Googlasin salaa pöydässä naamat ja nimet varmasti kohdalleen, supisin paikalla oleville tutuille, että ”tiiätkö kuka näistä on se ja tuo?”, ja sitten suunnistin kohti äkkiä, etten ehtisi hannata.

Koputin olkapäähän, tyrkkäsin käden ojoon ja kerroin kuka olen. Sekoilin vähän sanoissani ja punastelin paljon, ja sitten annoin tulla täydeltä laidalta siekailemattomia kehuja. Kaikki totta ja kaikki aiheellisia. Kiitin ihania kuvaamisen tapoja, mehukkaita sanakäänteitä, loistavaa suomennosta ja tarjoiltua tärkeää tietoa. Käytin tilaisuuden udellakseni, mitä seuraavaksi on työn alla ja miltä sen tekeminen tuntuu.

Vaikka miten kehuttu, palstoilla nostettu, myyntitilastoissa keikkunut ja vuosikausia hommia tahkonnut tyyppi, niin perille meni joka sana, ja tarpeeseen. Se ei ollut yhtään mitään ällöttävää egotrippailua tai keskinäisen kehun kerhostelemista, vaan ihmishommia. On tosi tärkeää saada kuulla niitä, oli sitten missä hommissa hyvänsä. Että juuri joku, kasvokkain siinä, elävänä, lihaisana ihmisenä, luki, koki, näki ja tunsi. Että meni sisuksiin saakka, näissä töissä näytöltä nahkoihin.

Jännitin aivan mielipuolisen paljon Kosteusvaurioita-kirjan tekemistä. Kaikkea mahdollista siinä, ja vähän lipesi kai mahdottomankin puolelle. Näissä tilanteissa, joissa nyt saan valmiin kimpaleen kanssa kokea uusia juttuja yksi kerrallaan, olen tolkuttoman hyvilläni siitä, että silti uskalsin. Vaikka ensimmäinen jäisi viimeiseksikin, niin sain ainakin piipahtaa. Hetken viivähdellä näissäkin oloissa. Kysellä oman varjolla toisten tunnelmia ja olla niissä näkymättömissä langoissa yhtenä silmukkana. Siinä ei ole kerrassaan mitään arkipäiväistä.

Eilen sain kuulla senkin, että kirjastani otetaan toinen painos. Otin tiedon vastaan koko tyynellä ammattimaisuudellani, eli aloin ensin itkeä ja sitten kiljua yksin täällä kotosalla. Sitten puuskutin, tuhahtelin, vedin nenä lintassa henkeä syvälle ja yritin päästä tilanteen tasalle. Huonosti onnistui. Olen vieläkin aivan äpönä. Tekee mieli sortua latteuksiin ja taisi tuossa muutama jo mennäkin. Mutta menkööt vaan! Tuntuu niin hiton hyvältä tässä nyt!

Laitetaanpas tähän tämä vanha hyvä.

Elokuu oli totisesti täynnä Kosteusvaurioita

Elokuu on takana, huraa! Se oli kiva kuukausi, mutta niin turboahdettuna kaikenlaista säpinää ja sinkoilua, että toivotan syyskuun merkittävästi rauhallisemman kalenterin erittäin tervetulleeksi.

Menneen kuun kiistaton ykkösjuttu minulle oli tietysti Kosteusvaurioita-kirjan ilmestyminen ja siihen liittyvä ihanan aktiivinen mediameininki. Vaikka haastatteluja tehtiin kaukaaviisaasti jo kesä- ja heinäkuiden aikana etukäteen elokuussa julkaistaviksi, ehti viimeisen neljän viikon sisään vielä kuitenkin 10 juttutuokiota. Niistä yksi oli aamutelkkarin vierailu ja neljä suoraa radiolähetystä (YlePuhe, YleX ja radio Nostalgia, sekä eilen ollut, vielä nippanappa samalle kuulle ehättänyt Ylen Ajantasa, jossa vierailin A-klinikkasäätiön Janne Takalan kanssa. Linkit noihin kaikkiin aikaisempiin löytyvät parin postauksen takaa, ja tämän eilisen voit kuunnella halutessasi täältä.)

Syyskuullekin vielä haastatteluhetkiä riittää, mutta uskon tämän olleen kiivain suma kuitenkin.

sadeyle
Sää suosi eilen enemmän radio- kuin tv-hommia! Onneksi olen edes vähän suojautuneena pahimmilta kosteusvaurioilta *padam*

On ollut hauskaa seurailla kirjan elämää oman näppiksen ulkopuolella. Se on löytänyt tiensä monenlaisille yö- ja työpöydille, ja sosiaalisen median vahvuus on tietysti siinä, että ihania tervehdyksiä sen ääreltä ilmestyy oikein kuvien kanssa näkösälle milloin mistäkin. Tuntuu kivalta voida myös huikata kiitokset kirjan hankkineille, tai vaihtaa muutama ajatus sen nostattamista mietteistä. Laita siis ihmeellä jatkossakin esimerkiksi Instagramissa aihetunniste #kosteusvaurioita niin pääsen kurkkimaan!

Blogimaailmaankin kirja on kivasti löytänyt. Kurkkaa esimerkiksi Susanna Kaajan kirjoittama juttu Suomen ASHin blogissa täältä.  Aniko Lehtisen Punavuori Gourmet-blogin juttuhan on täällä. Huurteisessa aihe herätti myös ajatuksia. 

Kirjan elämän seurailun ja vierailujen ohessa arki on koostunut tietysti ihan perustehtävästä, eli perhehommista ja työkirjoittamisesta. Omia lehti-, verkko- ja videojuttuja on syntynyt kuun aikana 11 ja lisäksi yksi yhdistyksen tilaama historiikki. Aiheet ovat perinteiseen malliin vaihdelleet mielenterveyskysymyksistä öljynjalostamon johtamistoimintaan, merikapteenin työkuvioihin ja koulukiusaamisen kautta ammattiliiton etuihin. Vaihtelusta juuri eniten hommissani tykkäänkin!

Uusia hommiakin on tulollansa. Sain nimittäin loppuvuodelle muutaman puhekeikan ja kaksi uutta kirjan teemoja käsittelevää kolumnointipestiä, joista kumpainenkin käynnistyy syyskuun aikana. Koska en tiedä haluavatko asiakastahot vielä pitää tiedon itsellään, vinkkailen niiden äärelle sitten, kun ensimmäiset katkelmat ovat kohta ulkona.

Kolumnointi onkin ihan lempparihommia. Olen naputellut niitä vuosien varrella ainakin Kotivinkkiin, Hämeenlinnan Kaupunkiuutisiin, KG-lehteen ja Osaava Kodinrakentaja-lehteen, ja jos blogimuotoiset jutut lasketaan lukuun, niin tietysti myös A-klinikkasäätiön Varjomaailmaan useammankin setin verran. Tykkään kolumnin napakasta mitasta ja mahdollisuudesta pohtia jotakin kysymystä hetken keskittyneesti. Nyt on tietysti erityisen kivaa päästä jatkamaan tuosta kirjan aiheesta.

Olen kovasti pyöritellyt mielessä kosteissa oloissa kasvaneille tarkoitettujen kirjoituskurssien mahdollisuutta taas kevään pakollisen kirjankirjoitustauon jälkeen. Toimivimmat mahdolliset tilat ovat niille vielä pohdinnassa, mutta muutamia vaihtoehtoja olen jo katsellut sillä silmällä. Aikaisemmat kurssi-illat ovat olleet ihan hirmu mieluisia pidettäviä, joten jatkoa on kyllä saatava taas mieluusti pian. Ehkäpä tuolla syyspimeän hiipiessä pahemmin päälle istutaan taas kynttilän valoon kynäilemään niitäkin!

Mitenkäs siellä loppukesä vaihtuu syksyn puolelle?

PS. Käytä ihmeellä hyödyksesi tuo Atenan tarjous blogin lukijoille!

Rimakauhua kirjoittamisen äärellä? Tässä apuja!

Iskeekö ahdistus tekstiä tehdessä? Onko vaikea päästä alkuun? Eipä hätiä. Neljäs osa kirjoittamista käsittelevää videosarjaani on just sulle! Siinä treenataan suhtautumaan kirjoittamiseen ja omaan tekstiin leppoisammin.

Kirjoittamaan oppii treenaamalla. Tästä 8 harjoitusta!

Kun viimeksi mietin luovassa työssä loppuunpalamista, mietin tänään alkuun pääsemistä. Kirjoittaminen ei ole mitään mystistä mestarointia, jossa taivaista valuu tekstiä sormiin, vaan sitä voi treenata helpoilla harjoituksilla niin kuin muitakin taitoja. Pistin omat suosikkitreenini ja kirjavinkkini jakoon.

Näkyvyyttä tekstiä vastaan? Kiitos mieluusti!

En ymmärrä tätä mouhuamista näkyvyyttä vastaan kirjoitetun blogin tms. saatanallisuudesta. Minua ei pätkääkään haitaa, jos joku haluaa pitää blogia tai tehdä muuta kirjoitushommaa ilmaiseksi.  Ei haitaa sekään, että joku taho sellaista haluaa tarjota.

Hyvin moni aloitteleva toimittaja hyötyy siitä, että saa kerättyä ansioluetteloonsa näyttöä tehdyistä hommista. Myöhemmin tulee sitten sitä palkkaakin, jos ala on oma ja kyvyt riittävät. Moni haluaa myös kirjoittaa ihan harrastuksekseen. Kirjoittajalle on tarjolla erilaisia kenttiä harjoittaa hommaansa. Joistakin maksetaan paljon, joistakin vähän ja sitten on niitä, joista ei makseta mitään. Sitten pitää valita mitä haluaa tehdä ja mihin rahkeet riittävät.

Olen itsekin tehnyt uran alkupäässä töitä ilmaiseksi tai naurettavalla minipalkalla siksi, että saan kontakteja ja kokemusta. Nyt se kantaa hedelmää. Tiedän, että se paikallislehteen 20 eurolla (ihan oikeasti, verot vielä pois) kirjoittamani uutispätkä 9 vuotta sitten auttaa tänään saamaan 800 euroa toisesta jutusta. Olen elättänyt itseni vapaana kirjoittajana kymmenkunta vuotta. Sitä ennen tein viitisen vuotta samaa työtä vähemmän tasaisella tulolla. Rakensin uraa. Se on minusta aivan luonteva polku. Melkein kellä tahansa muullakin ammattilaisella, alalla kuin alalla, on vastaava kokemus – erilaisia harjoittelujaksoja, koeaikoja ym. 

Yhä edelleenkin kirjoitan ilmaiseksi tai naurettavalla minipalkalla, jos katson aiheen tai tilaisuuden tärkeäksi, tai vaikka järjestöpuolen ostajalla ei ole mahdollisuuksia maksaa, mutta juttu menee mielestäni hyvään tarkoitukseen. Pidän siitä ajatuksesta, että voin antaa osaamistani hyvään käyttöön. Ehkä siitä tulee joskus jotain takaisin, ehkä ei. Ehkä tulee sellaisella tavalla, jota en just nyt huomaa. Joku kuulee jotain, ja sitten puhelin taas soi. 

Minusta ammatikseen kirjoittavalla ihmisellä pitää olla sen verran kova itseluottamus, että tietää tekemisensä laadun sellaiseksi, että ilmainen kirjoittelu ei sitä uhkaa. Jos ei ole, on varmaan syytä parantaa.

Omat asiakkaani maksavat monesta muustakin jutusta, kuin niistä sanoista näytöllä. He maksavat siitä, että ideoin jutut kekseliäästi, teen taustat huolella ja laitan likoon elämänkokemukseni ja osaamiseni. He tietävät, että teen työni nopeasti ja sovitulla tavalla, ja olen luotettava joka käänteessä. He uskovat laajaan verkostooni ja mielikuvitukseeni. He tietävät, että kirjoitan silloinkin, kun ei ole inspiraatiota tai olisi muutakin tekemistä.

En ajattele, että jokainen näppäimistölle sormieni päistä valuva sana olisi kultakimpale ja keskenään saman arvoinen. Joskus kirjoitan huvikseni, joskus rahasta. Minä valitsen. Se, tuottaako julkiseksi saattamani sana joskus jotakin taloudellista hyötyä, on toisarvoista. Teen erikseen ne työt, joiden tarkoitus on maksaa elantoni. Siihen minulla on asiakaskunta, joka mieluusti maksaa tekemästäni työstä.

Jos minua huvittaa tänään startata blogi huulipunistani, voin sen startata. Ei siitä kukaan halua varmaan ihmeitä maksaa, mutta minua se huvittaa. Saan samalla sormiharjoitusta, opin ehkä käsittelemään kuvia ja muuta hyödyllistä jatkohommia varten. Minulla muuten oli sellainen blogi reilun vuoden verran. Tykkäsin pitää sitä. Jos joku olisi halunnut sen sivustolleen ”näkyvyyttä vastaan”, olisin varmasti ihan ilomielin antanut.

Sitä ei näissä hommissa aina tiedä mistä palkaa tulee lopultakin. En esim. koko viisivuotisen Kokovartalofiilis -bloggaamisen aikana ole koskaan saanut näistä teksteistä penniäkään, mutta olen tosiaalta saanut niiden kautta ihan huikeita työjuttuja – kirjoitustöitä, kolumnipyyntöjä, luentokeikkoja yms. Näkyvyydestä on ollut hyötyä.

Miten edes suoraan lasketaan palkka tehdylle työlle tällaisella alalla? Annan esimerkin. Eräs iso, nyt jo kuopattu lehti maksoi minulle aikanaan blogin pitämisestä 100 e kuussa miinus verot ja muut yrittäjän kulut. Jäi käteen noin 45 e / kk. LOL. Kirjoitin monta kertaa viikossa, tuntipalkoille ei siis päästy edes ekana kuukauden päivänä. Sain senkin blogin juttujen kautta tosi paljon uusia työtilaisuuksia. Kun neuvottelin seuraavista kolumni- ja blogijutuista, oli hyvä näyttää, että tuollaista teen tuonne tällä hetkellä. Rahanarvoisia juttuja nekin, ei mitään ”pelkkää näkyvyyttä”.

Yrittäjätoimittaja hyötyy näkyvyydestä. Olisi ihanaa, jos kaikesta maksettaisiin ihan hirveitä liksoja. Ilman muuta olisi. Mutta ei se ansaintalogiikka mene tällä alalla sillä tavalla suoraviivaisesti. Onko minusta törkeää tarjota kirjoituspaikka, kokemuksen keräämisen mahdollisuus tai harrastustilaisuus jollekin, joka haluaa kirjoittaa? Ei ole. Sitä pestiähän ei ole pakko ottaa, jos vituttaa. Minä kyllä usein mielelläni otan.

Suosittelenko alkavalle kirjoittajalle tai toimittajan urasta haaveilevalle ilmaisen työn tekemistä? Todellakin suosittelen, jos kannuksia ei palkalla tunnu irtoavan. Suosittelen toki myös, että lehtitalot alkaisivat hommata vähän parempia verkkobudjetteja, että voisivat käydä korvaamaan tehdystä työstä muullakin kuin näkyvyydellä, mutta saatanallisena en paikan tarjoamista tai vastaanottamista pidä.

Oodi kirjoille – miksi lukea kirjoittamisesta?

Olen aika innoissani. Aloitan tänään puolivuotisen luovan kirjoittamisen verkkokurssin Oriveden opistolla. Opiskelijan ominaisuudessa siis. Tuumasin, että on ihan liian kauan aikaa siitä, kun viimeksi sain ohjausta omaan kirjoittamiseeni. Tuollainen on työkseen kirjoittavalle parasta työnohjausta, uusien ajatusten herättelyä ja nitkauttelua pois luutuneilta urilta.

Lehtikirjoittaminen on kivaa ja mieluisaa, mutta päteehän siinä tietyt, varsin fakkiintuneetkin lainalaisuutensa. Artikkelit noudattelevat pitkälti samoja muotoja, vaikka aiheet vaihtelevatkin downshiftaamisesta rannekanavaoireyhtymään (tällä viikolla näppiksellä ovat esimerkiksi juuri nuo). Lehdestä vähän riippuu, miten juttu muotoillaan, mutta peruskuvio on aika sama. Kaunokirjalliset hommat antavat ihan eri tavalla vapauksia, vaativatkin suorastaan. Olisi karmaisevaa lukea lehtimuotoon pakattua satua.

En malttanut odottaa kurssin alkamista, vaan kävin kolmisen viikkoa sitten kirjastossa vähän katselemassa millaisia kirjoitusoppaita sieltä löytyisi. Ihastuin runoilija-kuvataiteilija-kirjoittamisen opettaja-zenbuddisti Natalie Goldbergin Luihin ja ytimiin -kirjaan niin paljon, että tempaisin heti perään kirjan Avoin mieli. Sen jälkeen rakkauteni oli vielä syvempi, joten nyt meneillään on Hyvä kaukainen ystävä, ja yöpöydällä odottamassa vielä Lukeva mieli.

Sitten tuumin katsastaa kotimaista tarjontaa, ja ahmin Taija Tuomisen,  Minusta tulee kirjailija -oppaan, sekä Claes Anderssonin Luova mieli -teoksen. (Onko mieli  kirjoitusoppaiden kirjoittajien lempparisana?). Seuraavaksi käsiin tarttui Merete Mazzarellan Elämä sanoiksi. Tykkäsin kovasti. Myös Elina Hirvosen ja Anu Silfverbergin Sata sivua – tekstintekijän harjoituskirja on oikein kiva. Lähti siis aavistuksen käsistä, mutta voisi kai huonompaankin hurahtaa?

Vähän aiemmin keväällä kuuntelin äänikirjana Stephen Kingin On writing: a memoir of the craft -kirjan. Sitä suosittelen myös erinomaisen lämpimästi!

Onpa ihan kiehtova maailma! En oikein edes hoksaa, miksen ole aikaisemmin lukenut kirjoittamisesta kuin silloin tällöin. Olen kyllä käynyt kirjoituskursseilla ja seurannut alaa kiinnostuksella, tehnyt erilaisia kirjoitusharjoituksia ohjatusti ja itsenäisesti ja sillä tavoin ollut kiinni myös kirjoittamisen teoreettisessa puolessa, mutta nyt näyttää ahmituttavan näitä kirjoja oikein kunnolla. Koska yksi lempigenreistäni on elämäkerta, nautin ihan erityisesti niistä kirjoittamiskirjoista, joissa kirjailija kertoo omasta suhteestaan kirjoittamiseen, uransa vaiheista ja niistä keinoista, joilla hän selättää kauhun hetket valkoisen paperin äärellä.

Melkein jokainen kirjoittaja antaa saman ohjeen kirjoittamisesta haaveileville. On luettava paljon voidakseen kirjoittaa hyvin. Olen aina allekirjoittanut väitteen, ja lukenut intohimolla hyvin kaikkiruokaisesti. Esimerkiksi näiden kirjoituskirjojen väleissä lukaisin syyskuussa Grégoire Dalecourtin varsin kepeän Onnen koukkuja -kirjan, hauskan kotoutumista käsittelevän Marjaneh Bakhtiarin Toista maata -teoksen ja sitten töiden vaatimuksesta todella kiinnostavan Suomi – Suomaa -kirjan soiden synnystä, myyteistä ja käytöstä. Lukeminen on ihanaa! Lisäksi olen nauttinut jo aiemminkin monesti hehkuttamiani äänikirjoja työmatkoilla ja vaika kävelylenkeillä. Just nyt menossa on uusintakierrokselle päässyt Gretchen Rubinin The Happiness Project ja Sarah Watersin Tipping Velvet.

Minua ei lainkaan haittaa lukea ja kuunnella 2-4 kirjaa samaan aikaan limittäin ja lomittain. Tartun kulloiseenkin mielialan ja tilanteen mukaan. Joku kirja nappaa niin mukaansa, että se on imaistava putkeen ilman keskeytyksiä, ja joku toinen taas tarjoilee ihanaa viipyilyä palan kerrallaan. Jos joku kirja on ihan paska, jätän sen surutta kesken. Elämä on liian lyhyt huonoille tuherruksille.

Lukemisen arkkivihollinen on Facebook. Ainakin minulle kaavio on vesiselvä: mitä enemmän roikun facessa sitä vähemmän luen. Somen repaleinen rytmi ja valtava viriketulva vievät kyvyn keskittyä ja rauhoittua lukemaan. Jopa yhden kappaleen, saati sivun tai luvun lukeminen muuttuu nopeasti mahdottomaksi.

Kun vielä elokuussa käytin melko paljon aikaa kaikenlaisten feedien selailuun ja kommentointiin, olin aivoistani ihan tukkeessa. Silloin ei olisi tullut mieleenkään, että aikaa tai jaksamista olisi duunien ohessa riittänyt parin tuhannen sivun ahmaisemiseen, niin kuin syyskuun aikana kävi melkein huomaamatta. Jos olet miettinyt, miksi lukeminen ei enää maita, ota viikoksi  irti somesta. Ero on melkoinen!

Lukeminen ruokkii ihan huikealla tavalla kirjoittamista. Käy jatkuvasti niin, että pääsen etenemään muutaman sivun, kun on ihan pakko kirjoittaa muutama sana tai lause vihkon marginaaliin muistiin. Usein on pakko laittaa koko opus syrjään ja avata läppäri. Sitten yhtäkkiä näppiksellä on kuin tuhatjalkainen, kun sormet eivät meinaa mitenkään ehtiä ajatuksen tahtiin.

Näiden kolmen viikon aikana, kun olen lukenut kirjoittamisesta, olen ensimmäistä kertaa kirjoittanut pitempää fiktiota. Jokin lukko naksahti auki aivoissa, ja syntyi kolmisenkymmentä sivua satua minulle ihan uudessa genressä. Maaginen realismi ei ole koskaan saanut minua kirjoittamaan, vaikka luenkin sitä mielelläni. Nyt olen sormiharjoitellut sen äärellä suurella nautinnolla.

Lukeminen on möyhinyt aivoja myös sillä tavalla, että näen paljon seikkailullisempia unia. Muistan niitä entistä paremmin herättyäni, ja saan yön aikana ihan uudenlaisia oivalluksia. Toivottavasti tämä kehitys jatkuu, sillä öistä on tullut tosi hauskoja. Olen unissani sankaroinut vaikka minkälaisia ihmeellisyyksiä!

Sohvan kulmalla minua odottavat seuraavaksi Curt Jonssonin Luova kirjoittaminen, Marja Myyryläisen Totta ja Tarua, Boltonin, Fieldin ja Thompsonin Writing Works, Heli Hulmin Saattaen vaihdettava – vapaudu kirjoittamaan, sekä Suomen Tieteiskirjoittajat ry:n ja Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetti ry:n Kirjoita kosmos – Opas spekulatiivisen fiktion kirjoittamiseen.

Ja entäs sitten ne kirjat, jotka minun ihan oikeasti pitäisi lukea? Niin, Aikuiskasvatus tieteenä ja toimintakenttänä sekä Aikuiskasvatuksen risteysasemalla – Johdatus aikuiskasvatukseen ovat nököttäneet tuossa jo jonkin aikaa. Yritin, ihan varmasti yritin! Ei vain lähtenyt imemään yhtään. Lukaisen tuon toisen pinkan ensin, ja yritän sitten uudelleen.

Kaiken tämän lukemisen ja kirjoittamisen äärellä odotan tietysti innosta kihisten ihka ekaa omaa kirjoituskurssiani! Kunpa olisi jo marraskuun alku! Ilmoittautumisia on tullut mukavasti, ja kohta päästään laskemaan kynä paperille. Pistäpä ilmoittautuen, jos mielit mukaan!

Vaikuttaako some sun lukemiseesi? Ootko lukenut jotakin kivaa lähiaikoina? Laita suositukset jakoon!