Värejä ja ääniä

Järjettömän syksy syksy.

Työmatkan varrella on mielettömän hienon näköistä. Olen fiilistellyt kävelemisestä jopa nyt, kun tuntuu että joka päivä sataa. En sula.

Työmatkaan menee päivässä 3 tuntia. Junassa tunnin suuntaansa luen, alleviivaan, kirjoitan, leikkaan ja liimaan. Tai tapan rakkaita nauhan äärellä, niin kuin tänään (”otetaan siitä pois sitä yskänlääkettä ja lopetetaan siihen kuolemishommaan” supisin leikkaajalle puhelimeen vieruskaverin yrittäessä näyttää siltä, ettei muka kuuntele). Kävelypätkät – vartti kotoa asemalle, vartti toiselta asemalta työpaikalle ja toisinpäin tullessa –  kuuntelen äänikirjaa. Nyt on menossa jo kuudes, Mrs. Dalloway. Sitä ennen menivät Juliet naked, The great Gatsby, Revolutionary Road, Around the world in 80 days ja Full circle: A Pasific journey with Michael Palin. Ja listalla seuraavana vuoroaan odottaa Henry & June.

Puuhakas, energinen olo. Tankkaan värejä ja tuoksuja täysillä, koska kohta alkaa pimeys. Tänä vuonna kaivan kirkasvalolampun ajoissa kaapista. Ehken ihan vielä kuitenkaan.

Täällä on mietteitä mukeloista.

Mainokset

Pimeys, et pysty mitään!

Kyselin viikonlopulla mietteitänne pimeästä. Mietin, olenko tämän mörköilyni kanssa itsekseni. Kävi ilmi, että muitakin riittää. Ei kai se oikein hyväkään ole, mutta vähän lohduttaa.

Enemmistö on valinnut minikyselystäni  kohdan  ”Nukuttaa, herkuttaa ja vetää melankolian puolelle.” Myös valtaosa hoitaa huonoa virettä tsemppaamalla syömisten ja liikkumisten kanssa,  tai kirkasvalolampuilla/-kuulokkeilla tai polttelemalla kynttilöitä. Kukaan ei sano, ettei tuntuisi missään. Yksi tuumaa jopa, ettei mistään meinaa tulla nyt mitään. Pimeä käy todenteolla voimille.

Luulen että tämä on ikäjuttuja. Vai mitä tuumitte? Ei noita kakaroita tunnu yhtään sieppaavan tuo synkkyys. Siinä menevät kuin ennenkin. Jännää vain on saada heijastimia ja  turvaliivejä päälle. Ei puhettakaan mistään lohtusyömisistä tai edes siitä, että tulisi kilpailua pääsystä tälle kirkaslampulleni.

Ihmettelin aina kun eräs viisissäkymmenissä oleva sukulaiseni valitteli pimeän käyvän vuosi vuodelta yhä musertavammaksi. Mietin, että miten niin. Sama talvihan tulee joka vuosi! Eikös nyt näillä leveyksillä ihmisen mieli ole tottunut ajatukseen? Tämä vuosi on jotenkin itsellekin ollut hankalampi. Syksyn alettua pimeys on välillä melkein sattunut. Mikä se sitten mahtaa olla, että kolmikymppisen päässä naksahtaa jotenkin melankolian puolelle? Minullakin, joka en ole mikään melankolistelija noin perusvireeltäni ollenkaan.

Pistin eilen täyden taisteluvalmiuden päälle. Tätähän herkkua on nimittäin luvassa vielä kuukausikaupalla (vaikka lumentulo kyllä aina helpottaakin) , joten ei ihan auta tässä vaiheessa jäädä tuleen makaamaan. Aamusta porotin verkkokalvoja kirkasvalolla (suorastaan niin uutterasti, ettei yöllä oiken tullut taas unikaan silmään – pitää löytää kohtuus!), ja iltasella sytytin miljoona kynttilää uusille portaille (Amen!) .

Mieli onkin melko virkeä  nyt, ja ihan erityisen kivaa  on illalla päästä ekaa kertaa  kuukauteen haastattelukeikalle! Työntekoa on ollut ihan ikävä.

Ai niin! Kun edellisen kerran kyselin, mitä haluaisitte lukea, vastasivat kaikki yhtä lukuun ottamatta että antaa soittaa vaan mitä mielit milloinkin. Kiitos luottamuksesta, niin olen kyllä sitten tehnytkin. Melkoista silppua aiheesta toiseen, mutta te tunnutte vain lisääntyvän. Eniten lukijoita on paikalla aina silloin, kun mietin ihmissuhdekiemuroita. Se lienee myös tämän iän tärkeitä juttuja. Kiitos myös runsaista kommenteista! Antakaa tulla niitä jatkossakin.

Yksi vastanneista oli täsmällisempi. Hän toivoi ajatuksia ravitsemuksesta, painonhallinnasta ja liikkumisesta. No, niille mietteille minulla on suorastaan kokonaan oma bloginsa täällä. Siellä on ollut sairausloman vuoksi hiljaista, mutta tänään olen taas virallisesti remmissä. Nyt onkin sitten meikäläisellä varsinainen asiantuntijapuheenvuoro painonhallinnasta luvassa. Huoh. Toivon, että niitä mietteitä toivonut lukijani löytää tuonne(kin!) lukemaan. Nyt ne alkavat taas päivittyä muutaman kerran kuukausitahdilla.

Käsitöiden puolella on ollut sama juttu. Niitä alkaa tulla tänne heti jo tänään.

Ja sekin synkkää ja ikävää

Tilasin kirkasvalolampun. Sellaisen edullisen. Takuukorjatun pikkuisen pintaviallisen. Niin kuin minä.

Odotan siltä ihmeitä. Kohtuuttomuuksia suorastaan. Odotan sen pelastavan minut tämänhetkisiltä kaamosoirelääkityksiltäni. Munkeilta, irtokarkeilta ja suklaalta. Odotan sen kuivattavan kokojoukon kipukyyneleitä ja pyyhkivän pois turhaumaa. Odotan sen parantavan selkäni.

En ole kaamosmasentuja. En masentuja noin ylipäätään. (Kas näin sanoo ihminen, jolla on oikein kirjalliset todisteet sairastetusta masennuksesta, joskin melkein parinkymmenen vuoden takaa – valehtelee itselleen, mutta on sentään rehellinen teille). Olen suoraan sanoen vähän halveksinut ihmisiä, jotka vetoavat kaamosmasennukseen. Ryhdistäytyisivät, surkimukset! Kuinka se nyt suomalainen talvi noin muka synkäksi vetää? Lötköksi ja saamattomaksi? Laiskuutta se on, sanoin ennen.

Nyt jotenkin tajuan tätä hommaa. Pimeys tulee päälle yhdistelmärekan intensiteetillä. Sitä ei suinkaan paranna remontti, joka peittää ikkunat. Vie ne vähäisimmätkin valon hetket. Taidan olla jo vähän vanha.

Pauliinakin siitä puhui. Olisi nyt saatava tämä humppa kuntoon ennen pahimman sysiyön laskeutumista. Lamppu, tule pian!

Älkää sanoko minulle, että ne eivät toimi. Että ovat muotijuttuja ja turhakkeita. Sanokaa vain: Ani, se lamppu tekee sen kaiken. Ja minä heti uskomaan. Lumeellakin on tutkitut tulokset.