Lapset ovat kohta aikuisia – miten menneisyys elää meissä?

Kuopukseni täytti eilen 16 vuotta. Se tuntuu melkoisen huimalta! Aika on näin äitinä merkillinen juttu. Se toisinaan kiitää ja toisinaan tuntuu matelevan melkoisesti. Nyt, kun molemmat lapset ovat jo ihan aikuisuuden kynnyksellä (esikoiseni täyttää joulukuussa 18, eli hänen kohdallaan kynnys ihan konkreettisesti näkyy jo!) huomaan näiden loppulapsuuden vuosien todella laukkaavan hurjaa vauhtia. Taaperoiden kanssa taas tuntui todella jämähtäneeltä, niin kuin saman mittaiset vuodet olisivat olleet ainakin tuplaten pitkiä.

On huikea juttu, että olen saanut olla äitinä ihan arkisesti kaikki nämä vuodet.

Vietimme kuopuksen synttäreitä rauhallisin elkein, mukavissa merkeissä. Leivoimme yhdessä törkän hyvän Marianne-kakun ja kävimme hommaamassa suuren huonekasvin hänen huoneeseensa. Ensi viikolla kahvitellaan sitten isovanhempien kanssa vielä.

On mahtavaa olla tuollaisen ison lapsen äiti. Hän on viisas ja ihana. Lempeä ja määrätietoinen. Kaunis ja taitava. Rohkea ja oikeudentuntoinen. Ja ihan hirmuisesti kaikkea muutakin. Maailman paras lapsi, niin kuin tuo esikoinenkin. Olen syvästi onnellinen siitä, että meillä on tällaiset sohvapötköttelyn lämpimät välit.

Tänään ilmestyi taas Tunne & Mieli -kolumnini. Se käsittelee sopivaa teemaa. Sitä, millä tavoilla mennyt elää meissä eri ikävaiheissa ja elämäntilanteissa. Aiemmin ilmestyneet kolumnit löytyvät täältä.

Mainokset

Elokuu oli totisesti täynnä Kosteusvaurioita

Elokuu on takana, huraa! Se oli kiva kuukausi, mutta niin turboahdettuna kaikenlaista säpinää ja sinkoilua, että toivotan syyskuun merkittävästi rauhallisemman kalenterin erittäin tervetulleeksi.

Menneen kuun kiistaton ykkösjuttu minulle oli tietysti Kosteusvaurioita-kirjan ilmestyminen ja siihen liittyvä ihanan aktiivinen mediameininki. Vaikka haastatteluja tehtiin kaukaaviisaasti jo kesä- ja heinäkuiden aikana etukäteen elokuussa julkaistaviksi, ehti viimeisen neljän viikon sisään vielä kuitenkin 10 juttutuokiota. Niistä yksi oli aamutelkkarin vierailu ja neljä suoraa radiolähetystä (YlePuhe, YleX ja radio Nostalgia, sekä eilen ollut, vielä nippanappa samalle kuulle ehättänyt Ylen Ajantasa, jossa vierailin A-klinikkasäätiön Janne Takalan kanssa. Linkit noihin kaikkiin aikaisempiin löytyvät parin postauksen takaa, ja tämän eilisen voit kuunnella halutessasi täältä.)

Syyskuullekin vielä haastatteluhetkiä riittää, mutta uskon tämän olleen kiivain suma kuitenkin.

sadeyle
Sää suosi eilen enemmän radio- kuin tv-hommia! Onneksi olen edes vähän suojautuneena pahimmilta kosteusvaurioilta *padam*

On ollut hauskaa seurailla kirjan elämää oman näppiksen ulkopuolella. Se on löytänyt tiensä monenlaisille yö- ja työpöydille, ja sosiaalisen median vahvuus on tietysti siinä, että ihania tervehdyksiä sen ääreltä ilmestyy oikein kuvien kanssa näkösälle milloin mistäkin. Tuntuu kivalta voida myös huikata kiitokset kirjan hankkineille, tai vaihtaa muutama ajatus sen nostattamista mietteistä. Laita siis ihmeellä jatkossakin esimerkiksi Instagramissa aihetunniste #kosteusvaurioita niin pääsen kurkkimaan!

Blogimaailmaankin kirja on kivasti löytänyt. Kurkkaa esimerkiksi Susanna Kaajan kirjoittama juttu Suomen ASHin blogissa täältä.  Aniko Lehtisen Punavuori Gourmet-blogin juttuhan on täällä. Huurteisessa aihe herätti myös ajatuksia. 

Kirjan elämän seurailun ja vierailujen ohessa arki on koostunut tietysti ihan perustehtävästä, eli perhehommista ja työkirjoittamisesta. Omia lehti-, verkko- ja videojuttuja on syntynyt kuun aikana 11 ja lisäksi yksi yhdistyksen tilaama historiikki. Aiheet ovat perinteiseen malliin vaihdelleet mielenterveyskysymyksistä öljynjalostamon johtamistoimintaan, merikapteenin työkuvioihin ja koulukiusaamisen kautta ammattiliiton etuihin. Vaihtelusta juuri eniten hommissani tykkäänkin!

Uusia hommiakin on tulollansa. Sain nimittäin loppuvuodelle muutaman puhekeikan ja kaksi uutta kirjan teemoja käsittelevää kolumnointipestiä, joista kumpainenkin käynnistyy syyskuun aikana. Koska en tiedä haluavatko asiakastahot vielä pitää tiedon itsellään, vinkkailen niiden äärelle sitten, kun ensimmäiset katkelmat ovat kohta ulkona.

Kolumnointi onkin ihan lempparihommia. Olen naputellut niitä vuosien varrella ainakin Kotivinkkiin, Hämeenlinnan Kaupunkiuutisiin, KG-lehteen ja Osaava Kodinrakentaja-lehteen, ja jos blogimuotoiset jutut lasketaan lukuun, niin tietysti myös A-klinikkasäätiön Varjomaailmaan useammankin setin verran. Tykkään kolumnin napakasta mitasta ja mahdollisuudesta pohtia jotakin kysymystä hetken keskittyneesti. Nyt on tietysti erityisen kivaa päästä jatkamaan tuosta kirjan aiheesta.

Olen kovasti pyöritellyt mielessä kosteissa oloissa kasvaneille tarkoitettujen kirjoituskurssien mahdollisuutta taas kevään pakollisen kirjankirjoitustauon jälkeen. Toimivimmat mahdolliset tilat ovat niille vielä pohdinnassa, mutta muutamia vaihtoehtoja olen jo katsellut sillä silmällä. Aikaisemmat kurssi-illat ovat olleet ihan hirmu mieluisia pidettäviä, joten jatkoa on kyllä saatava taas mieluusti pian. Ehkäpä tuolla syyspimeän hiipiessä pahemmin päälle istutaan taas kynttilän valoon kynäilemään niitäkin!

Mitenkäs siellä loppukesä vaihtuu syksyn puolelle?

PS. Käytä ihmeellä hyödyksesi tuo Atenan tarjous blogin lukijoille!

Työvuosi starttasi hyvillä hommilla

Työvuoden eka haastattelupäivä on takana. Aloitin en-yhtään-pehmeällä laskulla  – sellaisella oikein asia-asia -haastattelulla opetus- ja kulttuuriministeriössä. On hauskaa, että vaikka olen tehnyt tätä työtä jo 14 vuotta, niin ihan jokaisen loman jälkeen jännitän osaanko enää. Jännitän ekaa haastattelua, ihmisen kohtaamista ja sen kirjoittamista jutuksi. Uumoilen kaiken ammattitaitoni ja luovuuteni valuneen viemäriin tauon aikana. Ihmettelen miksi olenkaan alalla. Se klassinen totaaliseksi tunariksi paljastumisen pelko hiipii selkäpiihin. Kaipa sen jännityksen tarvitsen latautuakseni aina uuteen kauteen. Haastattelu meni oikein erinomaisesti ja jutusta tulee hyvä.

Myös muut hommat starttaavat tällä ja seuraavalla viikolla täyteen höyryyn. Näppiksellä on juttuja oikein ilahduttavan paljon vuodenaikaan nähden. Ovat usein tupanneet olemaan varsin hiljaisia nämä alkuvuodet. Nyt on tekeillä tekstiä ainakin liikunnan kansanterveydellisistä vaikutuksista, avannoista, vastaan sanomisen vaikeudesta ja ystävyyssuhteista. Yksi radiosarjan aihio kytee takaraivossa ja vaatisi hahmottelemista. Ja sitä kirjaakin pitäisi käydä nyt kunnolla työstämään. Ihan mahtava, monipuolinen työkattaus!

On superkivaa, että tämän vuoden töihin kuuluu perus lehtimieshommien lisäksi lempparihommiani, sekä vierasbloggausta että vieraskolumnointia! Ne juttutyypit ovat mulle tosi mieluisia.

Olen vuosien varrella blogannut palkallisesti ensin käsityö- ja sitten perheaiheista Kotivinkille ja sittemmin muutamana eri vuonna terveysaiheista KG:lle. Tänä vuonna saan kirjoittaa nuorille pienen sarjan verran a-klinikkasäätiön Varjomaailma-blogin vieraana ensi viikosta lähtien. Olen tosi innoissani siitä!

Myös kolumnoinnista tykkään tosi paljon. Kirjoitin tänne Hämeenlinnaan muutomme jälkeen muutaman vuoden ajan remonttikolumnia Osaava Kodinrakentaja -lehteen, pitkään sellaista sekalaista peruskolumnia Hämeenlinnan Kaupunkiuutisiin ja viime vuonna aloitin vieraskolumnistina Hämeen Sanomissa. Ihan mahtavaa, että saan  nyt 2015 vuoden jatkaa HäSa:n kolumnistina! Meitä on siellä muitakin. Kiertävä vuoro on kiva, kun ehtii vähän aina pureskella seuraavaa sanottavaa.

Tällainen esittely meistä oli loppiaisena lehdessä. Näkyy hiukka huononlaisesti tuo teksti, mutta tällaisia kysyttiin ja tällaisia vastailin:

Kuka olet?

Olen Ani Kellomäki, 38-vuotias freelancekirjoittaja, parin teinin äiti ja yhden opettajan vaimo. Utelias ja iloluontoinen.

Mitä teet?

Työskentelen sanojen parissa yhden hengen yrityksessäni. Kirjoitan lehtiin, televisioon, blogeihin, radioon ja kirjoihin. Vapaalla ähkin puntilla, touhuan roller derbyn parissa, luen, retkeilen ja neulon.

Mistä näkövinkkelistä maailmaa katselet?

Opiskelin ensin kokiksi ja sitten islamintutkimukseen suuntautuneeksi sosiaaliantropologiksi. Katsantoni on siis lavea ja ahne. Kantavana periaatteena on seistä hyvän puolella pahaa vastaan.

Mistä innostut?

Innostun ihmisten tarinoista. Vilpittömyys, herkkyys ja antautuminen elämän absurdille menolle puhuttelevat. Jaksan loputtomasti kuunnella ihmistä, jota ajaa väkevä intohimo jotakin itselleen tärkeäksi kokemaansa kohtaan, mitä se sitten milloinkin.

Mikä nostaa verenpainetta?

Epätasa-arvoinen, suvaitsematon ja nurkkakuntainen ajattelu nostaa käyrät kattoon. Jämähtäminen ja tyhmyys.

Mottosi?

Anna mennä pullein palkein!

 

kolumnikuvaa

Some-kolumni Hämeen Sanomissa

Tämmöinen meni maailmalle tänään vakkarikolumnipaikallani. Teille jo tietysti aika tuttua tavaraakin. Mutta saa mieluusti kommentoida, jos haluaa.

ÄLÄ KLIKKAA MUA (Kolumni Hämeen Sanomissa 26.3.2014)

Sairastuin pari viikkoa sitten some-ähkyyn. Väsähdin tyystin. Oli vedettävä käsijarrusta ja aloitettava vieroitus. Nyt taukoa on takana 15 päivää. Takaisin ei ole vielä aikoihin mitään asiaa.

Olen Ani Kellomäki, Facebookholisti.

Pari viikkoa sitten olin tilanteessa, jossa kurkkasin puhelimen ennen kuin nousin sängystä ja viimeisenä asiana ennen nukahtamista. Jos heräsin yöllä – jota tapahtui paljon, koska olin niin ylivireessä – menin selailemaan verkkoa. Klikkailin matkalla junalle, näppäilin junassa ja peukutin vaikkapa metsälenkin aikana. Avasin puhelimen heti, jos piti odotella muutama minuutti bussia tai kulloinenkin treffikumppani hävisi hetkeksi vessaan.

Jos menin itse vessaan, selasin siellä. Hitto, joskus menin vessaan tsekatakseni mitä verkossa tapahtuu. Olin usein paljon tiiviimmin läsnä virtuaalikaveripiirilleni, kuin samassa olohuoneessa keskustelua aloittaville perheenjäsenilleni. Aika usein me kaikki neljä istuimme samassa huoneessa omien ruutujemme takana peukuttelemassa, hymyilemässä kelmeälle valolle.

Minulla oli kaikki perusnarkin piirteet salailusta, määrien vähättelystä ja syyllisyydestä aina vimmaiseen vastareaktioon jonkun huomauttaessa räpläämisestäni. Kukaan ulkopuolinen ei olisi saanut minua irti koukustani. Minullahan oli OIKEUS. Ja olihan minulla, niin kuin kaikilla on. Oikeus oman ajan ja energian – ja mediavälineen – käyttöön. Minä vain käytin sitä ihan väärin.

Olin 7 vuotta käytännössä tauotta yhteydesssä noin 500 ihmisen kanssa. Joskus 8 tuntia päivässä putkeen. Kasvoin huomaamattani riippuvaiseksi peukuista ja kommenteista. Olin tosissani kiinnostunut jonkun puolitutun lapsen tai lemmikin kommelluksesta tai etäisen työkaverin syömästä lounassalaatista. Kuvan kera. Aloin hahmottaa tekemisiäni statuspäivityksen sanamuodossa.

Stoppi tuli eräänä aamupäivänä, kun puhkesin itkuun tietokoneruudun ääressä. Mitta oli tullut täyteen. Päässä ei ollut enää tilaa. Olin säntäillyt kissavideosta punttisaliselfieen, kunnes kapasiteettini täyttyi. Oli pakko ottaa ihan kunnollinen aikalisä.

Pistin tilin jäihin ja poistin sovelluksen kaikista kannettavista laitteista. Kuusi ensimmäistä päivää päässä hurisi. Sitten alkoi tasaantua.

Olenko ylpeä tästä? No en todellakaan. Päinvastoin. Hävettää hulluna. Olen 37-vuotias ihan kelpo aikuinen. Yrittäjä, äiti ja puoliso. Ihan ihmismäinen ihminen. Pystyvä ja kykenevä.  Ja silti kävi noin köpelösti. Veikkaan, että joku lukijoista nyt tunnistaa vähän itseäänkin. Totuus kirpaisee.

Diginatiivit lapsemme kasvavat suoraan somekulttuuriin ilman edes meidän sukupolvemme alati hiipuvaa muistoa lankapuhelinten siunatusta, paikkaan sidotusta kontaktista. Vähän huolettaa, pysyykö homma heillä meitä paremmin vai huonommin hallinnassa. Malli olemiseen tulee meiltä, joka päivä.