Arvonta: Kosteusvaurioita-kirja tarjolla!

Pistetään pystyyn kirja-arvonta! Jaossa on esikoiseni Kosteusvaurioita – kasvukertomuksia pullon juurelta (Atena 2017), joka käsittelee ihmisten kokemuksia liikaa juovan vanhemman kanssa varttumisesta.

Kosteusvaurioita-kirjassa aiheina ovat kostean kodin vaikutukset mm. omaan vanhemmuuteen, pari- ja muihin ihmissuhteisiin, työssä jaksamiseen ja omanarvontuntoon. Mukana on myös paljon tarinoita siitä, millaisilla keinoilla ihmiset ovat päässeet sinuiksi vaikeuksiensa kanssa.

Kirja sopii sinulle, joka olet itse varttunut liikaa juovan vanhemman kanssa, tai joka olet parisuhteessa kosteikon kasvatin kanssa. Siitä ovat pitäneet paljon myös vanhemmat, jotka haluavat pohtia oman alkoholinkäyttönsä vaikutuksia perheessä. Kirja auttaa myös muita ymmärtämään läheistensä pehmeitä kohtia, ja se on pidetty teos myös päihdetyöntekijöiden keskuudessa, sekä lasten ja nuorten kanssa toimivien aikuisten parissa.

Arvontaan osallistuminen on helppoa:

Kerro minkälaisista alkoholiaiheista haluaisit kuulla Pullonpyörittäjä-podcastissani tai lukea täällä Kokovartalofiilis-blogissani. Voit ehdottaa myös mieleistä haastattelu- tai keskustelukumppania.

Osallistu kommentoimalla tähän postaukseen tai Facebookissa ja Instagramissa jakamani kuvan alla.

Arvonta on käynnissä 30.4. saakka. Otan määräajan päätyttyä yhteyttä voittajaan ja tuikkaan kirjan postiin (omistuskirjoituksella tai ilman, ihan voittajan halun mukaan).

Mainokset

Saavatko lapsen kaverit jäädä yöksi?

”Onko noiden pakko olla aina just meillä yötä?”

Tykkäävätkö lapsesi kaverit jäädä teille yöksi? Ärsyttääkö se silloin, kun väsyttää rankan viikon jälkeen? Haluaisin tarjoilla siihen taas kosteusvaurionäkökulman. Tarkoitan tällä vinkkeliä, joka ottaa huomioon ne lapset, jotka kasvavat ongelmallisesti alkoholia käyttävien vanhempien kanssa.

Yökyläily ei vaikuta kovin eksoottiselta jutulta. Sitähän lapset tekevät eri-ikäisinä. No big deal.  Se voi kuitenkin olla jotakin itselle ihan mahdotonta. Se, että jonkun kotiin saa tulla tai omaan kutsua kavereita on ihan erikoista monelle nuorelle. Jos kotona juodaan liikaa, tippuvat kaverien kutsumiset pois erittäin nopeasti.

Kuka haluaa kavereidensa näkevän tahmeat lattiat tai sammuneen vanhemman, tai vaikka vähemmän raflaavasti ärsyttävän sössöttävän humalajuttelijan, joka ”on vain hauska ja rento viiniä juotuaan”? Sellaisen, joka rentona kaveeraa ja tarjoaa kaljat? Saatika sitten, jos kotona on henkisesti tai fyysisesti aggressiivinen äiti tai isä. Kosteissa kodeissa on muita enemmän väkivaltaa, joka voi luonteeltaan olla henkistä, fyysistä, seksuaalista tai sosiaalista.

Sellaista ei halua näyttää toiselle kukaan. Ei yksikään teini. Ei ensimmäinenkään. Sellainen hävettää niin, että naama meinaa irrota.

Yökyläilyä ei harrasteta niissä kodeissa, joissa ei ole omankaan väen hyvä nukkua.

Ihan sama kuin taannoisen ruokajutun kohdalla totesin: ole sinä se vanhempi, jonka kotiin voi aina tulla yöksi. Jonka kotona voi nukkua vaikka ne viikonlopun molemmatkin yöt, tai tulla ”liian myöhään” ja ”epäsopivaan” hetkeenkin. Vaikka se tuntuisi välillä työläältä. Sen vanhempiensa juomisesta kärsivän lapsen jokainen yö voi nimittäin olla työläämpi, kuin moni osaa kuvitellakaan.

Kosteusvaurioita-kirjan kirjoittamisen ajalta mieleeni on jäänyt erityisesti yksi kirje, jossa kirjoittaja kertoi kuinka hankalaa oli, kun oli viimein saanut yökyläpaikan kaverilta, mutta vanhemmat halusivat, että lapsi ”käy kotona” kahden yön välissä. Tämä lapsi istui rappukäytävässä pitkän aikaa olemassa poissa jaloista, muka siellä kotonaan, koska tiesi, ettei kotiin voi todellakaan mennä, ja kömpi sitten takaisin kylään.

Entä, jos ei tarvitsisi ”käydä kotona”, jos kotona ei ole hyvä käydä? Jos olemiselle ei olisi tällaisia lapselle tosi hankalia ehtoja?

Entä, jos välillä saisi nukkua kokonaisen yön jännittämättä ja kömpiä sitten syömään aamiaista? Että olisi aamiaista!

Mitään sirkushuveja ei tarvitse tiedossa olla. Ei tarvitse olla ihmeellisiä ruokia ja cheddarjauheella maustettuja iltapopcorneja. Kotia ei myöskään tarvitse puunata väsyneenä paraatikuntoon.

Petaa vieraspatja tai anna viltti sohvalle. Ei se sen ihmeempiä vaadi. Talo voi elää ihan omilla tavoillaan yövieraasta huolimatta. Se on todennäköisesti rauhan tyyssija lähtöpaikkaan verrattuna.

Meillä on teinien kanssa puhuttu siitä, että aina voi tulla, kun tarvis on. Ja aina lähden vaikka hakemaan autollakin, jos sellaista tarvitaan. Se on matalan kynnyksen auttamista, johon jokainen tasapainoinen ja aikuinen aikuinen pystyy.

Jos yökyläilijä tulee kotiisi selkeästi pahasta paikasta, pidä malttisi. Öiseen aikaan ei tarvitse käydä kaikkein vaikeimpia keskusteluja. Niiden aika on myöhemmin. Anna lapsen, minkä hyvänsä ikäisen, nukkua kaikessa rauhassa.

Ole se aikuinen.

 

Täytyykö teinin kaveritkin ruokkia?

Huh, meillä on ruoka-aikaan kolme teiniä kylässä. Pitääkö ne kaikki ruokkia?

Onko tuttu viikonloppumiete? Aika paljon näitä pohditaan kaveripiirissäni kyllä viikollakin. Tupa on täynnä ja eteisen tennarivuori kohoaa. Moni vanhempi tuskittelee lasten vieraiden kohdalla oikeaa toimintatapaa. Miten pitää toimia, jos oman lapsen kaveriporukka on kylässä ruoka-aikaan? Voiko vain omat kersat huhuilla pöytään? Entä jos ei ole tarpeeksi ruokaa tai on tehnyt jotain nopsaa einesmättöä?

Kysymykseen siitä, pitääkö toistenkin mukelot ruokkia, on minusta tosi helppo vastaus: ei tarvitse, mutta saatat tehdä valtavan palveluksen, jos ruokit. Avaan tässä blogitekstissä ajatusta kosteusvaurionäkökulmasta. Tarkoitan tällä vinkkeliä, joka ottaa huomioon ne lapset, jotka kasvavat ongelmallisesti alkoholia käyttävien vanhempien kanssa.

On nimittäin melkoinen tilastollinen todennäköisyys, että ainakin yhdet eteiseen ilmestyvistä isoista teinitennareista kuuluvat sellaiselle nuorelle. Siitä lisää hiukan tuonnempana.

Jos kutsut ruokapöytään lapsesi kaverin/kaverit, voi olla, että pöytään istuva nuori saa ensimmäisen kunnollisen  lämpimän aterian pitkiin aikoihin. Hän saattaa kyllä saada päivän ainoan ateriansa koulussa, mutta viikonloppuisin pärjäilee millä milloinkin. Voi myös olla, ettei kukaan aikuinen ole kysellyt häneltä kuulumisia  ikiaikoihin. Ja niinkin, ettei hän ole kuukausiin tai vuosiin tuntenut itseään tervetulleeksi minnekään.

Kutsumalla tällainen nuori syömään perheen kanssa saman pöydän ääreen on mahdollista olla se tyyppi, jonka kanssa toinen voi viettää palasen ihan tavallista, leppoisaa ruokahetkeä juuri tänään. Sellaisen hetken arvoa ei voi edes alkaa tajuta ihminen, joka ei ole lapsuudessaan kokenut kosteita oloja, mutta ei tarvitsekaan. Pelkkä ”syömään!” riittää.

Voi olla, että vanhempaa hävettää, jos pöytään on juuri kavereiden kylässä notkumisen päivänä tulossa jotakin vähemmän ravinnerikasta ja fancya. Älä huoli. Se, että pöydässä ylipäätään on ruokaa ja sitä syödään yhdessä koko perheellä, voi olla nuorelle ihan eksoottinen kokemus. Se on ihana hetki, vaikka tämä on ihan tavallinen torstai ja kaikki ovat vähän väsyneitä.

Ehkä ruokaa on varattuna liian vähän? Jos se jaetaan nälkäisten teinien kesken, kaikille jää kiusallinen kökkäre. Eipä hätiä. Valitse toimintatapa tästä:

  • Kipaise nopsa täydennysreissu lähikauppaan tekemättä siitä numeroa.
  • Kyhää nopea salaatti kylkeen.
  • Vaihda suunnitelmaa ja tilaa pino pitsoja. Syökää ne silti kaikki yhdessä pöydän ääressä.
  • Loihdi lämpimiä voileipiä, iso munakas tai keitä kattilallinen puuroa. Tämä ei ole mikään hienostelulaji.
  • Kerro, että ruokaa on vähän niukasti, mutta se saadaan kyllä riittämään, kun jatketaan leivällä ja hedelmällä.
  • Tuumaa ääneen, että ruokaa ei tällä kertaa valitettavasti riitä koko komppanialle, mutta vieraat voivat tehdä itselleen voileipää tai muuta välkkäpalaa ja tulla silti samaan pöytään syömään.

Jokainen näistä vaihtoehdoista on minusta parempi kuin se, ettei vierailla oleville nuorille tarjoa mahdollisuutta ruokaan. Ensiksi toki siksi, että se on ystävällistä ja kohteliasta. On kiva ottaa välillä kontaktia ja tuntumaa lapsen kavereihin. On myös oman nuoren kannalta olennaista, että oma koti on vastaanottavainen ja kaverit tuntevat siellä olevansa tervetulleita. Vanhempana omien mukeloiden kaveripiiriä kannattaa pitää isossa arvossa ja hyvänä. Sen tietää vähintäänkin jokainen joskus yksinäisyydestä kärsinyt. Toinen syy on se, että ulkopuolinen ei voi mitenkään tietää, onko kylässä oleva nuori saanut lämmintä ruokaa tai edes niitä voileipiä aikuisen laittamana viimeksi viikkoja, kuukausia tai jopa vuosia sitten.

Tosi harva teini, vaikka kovasti nälissäänkin, kehtaa pyytää ruokaa. Lapsi, joka on kasvanut kosteissa oloissa, pyytää todennäköisesti sitäkin harvemmin.

On helppo ajatella, että oman lapsen kaveripiirissä ei kosteikon kasvatteja ole. On ehkä kiva asuinalue, kalliita harrastuksia ja siistit vaatteet. On työssäkäyvät, kivan oloiset vanhemmat ja kaksi autoa. Guess again. Lapsen kurjat kotiolot harvoin näkyvät lainkaan ulospäin. On ihan turha ajatella, että vanhempien päihdeongelma tuottaisi pelkästään ryysyläiskuvastoa. Lapset ovat myös pienestä pitäen todella taitavia piilottamaan hankaluutensa. Tuskin kukaan haluaa, varsinkaan kavereidensa silmissä, saati heidän vanhempiensa edessä, antaa viitettäkään kodin vaikeuksista. Lapsi suojelee vanhempiaan viimeiseen asti, ja sitten vielä sen jälkeenkin.

Jos kurkistettaisiin jokaiseen suomalaiseen luokkahuoneeseen, kustakin löytyisi lapsia, joiden kotona juodaan liikaa. Tilastotietoa on vaikea kerätä, mutta Lasisen lapsuuden mukaan tiedetään, että joka neljäs on kokenut lapsuudessaan haittoja läheisen juomisesta. THL:n tilaston mukaan Suomessa on ainakin 65 – 75 000 sellaista lasta, joiden jompikumpi tai molemmat vanhemmat käyttävät niin paljon päihteitä, että siitä on syntynyt jo viranomaisen rekisterimerkintä. Ja siinä lukemassa näkyy vain pikkuinen jäävuorenhuippu, sillä valtava osa perheissä tapahtuvasta liikajuomisesta jää kokonaan katveeseen. Lapsi itse ja perheen läheiset pitävät tilanteen tehokkaasti salassa häpeän vuoksi.

Aika paljon voi siis tulla huomaamattaankin tehneeksi hyvää, jos ruokkii teinin kaverit silloin, kun he sattuvat ruoka-aikaan kylään (ja uskokaa kun sanon, ettei ajoituskaan välttämättä ole laisinkaan sattumaa…).

Ruokapöydässä ei muuten tarvitse varautua käymään keskusteluja kodin ongelmista.  Anna mieluummin nuoren viettää hetki hengähdystaukoa elämästään. Anna hänen nauttia hetki ihan tavallisesta perhe-elämästä kaikkinen arkisine touhuineen.

Teini, jonka kotona on päihdepulmia, ei kaipaile mitään kiiltävää ja kristallinhohtoista eikä odota sinulta supervanhemmuutta. Ihan tuikitavallinen, vakaa ja turvallinen aikuisuus riittää. Rajat ja rakkaus. Ei hän todennäköisesti edes halua, että kukaan aavistaa mitään hänen huolistaan. Juttele siis niitä näitä. Kerro vaikka päiväsi kulusta ja kysy nuorten päivästä.

Ole se aikuinen, joka kysyy, mitä koulussa tänään puuhattiin. Olet ehkä ainut, joka tekee niin.

Tiedetään, että yksikin hyvä aikuinen on käänteentekevä apu hankalassa paikassa olevalle nuorelle. Ole se.

 

Lisää alkoholipuhetta maailmaan, kiitos!

Uusinta aluevaltaustani, Pullonpyörittäjä-podcastia, on maailmassa jo kuuden jakson verran! Kantavana ideana on ollut se, että jos haluaa lisää jotakin tähän maailmaan, kannattaa alkaa työntää sitä itse tähän maailmaan. Halusin lisää suoraa puhetta alkoholista, ja nyt sitä on täällä ainakin tämän verran! Suorastaan voimauttavaa, vaikka inhoankin sanaa syvästi.

On ollut superkivaa opetella kaikki ihan alusta alkaen yksin. Miten mahtavan kivaa on haastaa omaa osaamista tällaisella kokonaan itsenäisellä puuhalla. Päättää kaikki yksityiskohdat itse ja mennä tilanteen mukaan.

Toimittajan töissä minulle mieleisintä on keskustelu ihmisten kanssa. Jos päämäärä ja jutun aihe on tarkasti selvillä jo kättelyssä, on keskusteleminen silti tietysti kivaa, mutta raamit ovat joskus tiukalla. Melkein kaikissa lehtijutuissa on tosi tarkka kaavio: merkkimäärä, rakenne ja tyyli selvästi suunniteltuna tilaajan toimesta. Siinä ei sitten sooloilla, vaikka tulisi miten mehukasta vastaan. Onkin usein turhauttavaa huomata tuokion keskellä  miten paljon syvemmälle tässä päästäisikään, tai kuinka paljon kiehtovaa tarinaa syntyisi jostakin ihan jutun aiheen ulkopuolelta, mutta ne on raivattava rönsyinä pois, koska sapluuna vaatii.

Näiden podcast-tuokioiden aikana on lupa mennä minne vain juttu kuljettaakin ja se on ihanaa! Nauhoitus päälle ja pohtimaan yhdessä.

Pullonpyörittäjä-podcastissa haluan tarjota kiihokoilematonta, rentoa ja kuitenkin asiapitoista keskustelua alkoholista lasissa ja kulttuurissa ihan omilla ehdoillani, ilman ulkopuolisia rajauksia. Jokaisessa puolen tunnin jaksossa on eri vieras ja oma teemansa, ja homma saa luisua alkoholisateenvarjon alla just sinne minne meidän kahden kemia sitä kuljettaakin.

Jos et ole vielä löytänyt kuulolle, teen sen tässä maksimaalisen helpoksi linkkailemalla ilmestyneet jaksot kootusti yhteen. Podcast löytyy toki myös Spotifysta, jos kuuntelet mieluummin sieltä. Jätä ihmeellä myös kommentteja ja toiveita vieraista!

Ekassa jaksossa  juttelimme median moniottelija Sampo Marjomaan kanssa alkoholista ja huumorista. Mietimme esimerkiksi sitä, voiko tylsät tilanteet tai itsensä juoda hauskemmiksi, millainen alkoholihuumori ylipäätään on hauskaa ja millaiset juomahetket ovat Sampon mieleen.

 

Seuraavan jakson aiheena oli alkoholi perheessä, ja vieraana oli laulaja Pinja Rautio. Mietimme esimerkiksi ruuhkavuosien ja nelikymppisyyden vaikutusta alkoholinköyttöön ja krapulaan (huh, huh!), lasten seurassa juomista ja esimerkiksi sitä, millaisia seurauksia on yhteisestä alkoholihetkestä kieltäytymisellä.

 

Kolkkijaksossa juttelin senior head hunter ja imagokouluttaja Isa Karlssonin kanssa alkoholista työ- ja rekrytointitilaisuuksissa. Mietimme minkä verran on juotava noudattaakseen etikettiä ja miten tarjoilutilanteissa voisi luovia parhaiten, jos ei halua ottaa ollenkaan.

 

Nelosjakson aiheeksi taas valikoitui alkoholi seurassa. Juttelin businesskonsultti ja palvelumuotoilija Paula Laition kanssa siitä, millaista on opiskella teekkarina, jos ei juo juuri lainkaan. Pohdimme sitäkin, joutuuko vähemmän juova ulos hyvävelikerhoista ja kaverikohtaamisista.

 

Viidennen jakson vieraana oli teollinen muotoilija ja Helno-keittiöliikkeen omistaja Asmo Noronen. Hänen kanssaan juttu kulki skumppasuihkulähteistä, nautiskelusta ja luksusfiiliksistä kliseisiin keittiökuvastomielikuviin ja niiden rikkomiseen. Jaksossa rasvaton sitruunasorbetti sai kenties kohtuutonta tylytystä osakseen.

 

Viimeisimmän, eli kuudennen jakson vieraana oli Janita Hirvihuhta, joka opiskelee päihdeohjaajaksi ja on juuri saanut täyteen ensimmäisen vuotensa raittiina. Hänen kanssaan juttelimme siitä, millaisia sudenkuoppia raitistuminen on eteen kiikuttanut, mitä tarkoittaa ”kuiva humala” ja etsimme vastausta siihen, miksi mulkku juoppo voi olla yhtä mulkero vielä juomisen lopetettuaan, eli sitä, miksi pelkkä korkin kiinni ruuvaaminen ei vielä riitä ongelmallisesti juoneelle, vaikka ajatus saattaakin houkuttaa.

 

Ootko kuunnellut jonkun jaksoista? Kerro ihmeellä mitä tykkäsit! Vinkkaa myös muita kiinnostavia podcasteja?

Voiko alkoholiongelmista puhua toiveikkaasti?

Eräs ystäväni kysyi hiljattain, eikö minua väsytä puhua luennoidessani aina niin raskaista ja negatiivisista asioista. Kysymys oli ensin yllättävä. En nimittäin ollenkaan ole kokenut väsymystä aiheen äärellä, päinvastoin! En edes koe niinkään möyriväni raskaissa asioissa, vaikka ilman muuta alkoholiongelmat itsessään ovat myös raskaita, todella raskaita. Kysymys on kuitenkin käsittelytavoista ja katseen suunnasta.

Sain hiukan pohdittuani vähitellen kiinni kysyjän ajatuksesta. Ehkäpä hänen mielikuvansa on muodostunut siitä, että Kosteusvaurioiden ilmestymisen aikaan lehdissä puhuttiin niin paljon ihmisten vaikeista lapsuudenkokemuksista. Näytti siltä, että edelleen oli jonkinlainen yllätys, että joka neljäs aikuinen on kokenut lapsuudessaan vaikeita vaiheita liikaa juovien vanhempien kanssa. Ja on aivan totta, että kun niitä tapahtumia käsitellään, ollaan todella vaikeiden teemojen äärellä. Silti kokonaisuus kannattaa katsastaa laajemmasta kulmasta.

Niissäkin haastatteluissa pyrin aina nostamaan keskiöön sen, miten kokemuksista mennään eteenpäin. Ja kun nyt saan puhua keikoilla ympäri Suomen,  en koskaan luennoi vain siitä, mitä kosteissa kodeissa tapahtuu pahimmillaan, vaan siitä, millaisia jälkiä kokemuksista voi jäädä, ja ennen kaikkea siitä, millä tavoin niistä voi päästä aikuisena asioita käsittelemällä jatkamaan omaan, hyvään, itsenäiseen, terveeseen ja toimivaan elämään.

Kysymys on siis siitä, ettei jäädä ruotimaan vain niitä kovia kokemuksia, vaan mietitään aina ratkaisua. Valoa tunnelin päähän. Kurjuudessa kieriskely ei tuota mitään hyvää. Se on joskus tarpeellinen välivaihe, muttei koskaan hyvä päämäärä.

Omasta näkökulmastani puhun ja kirjoitankin siis ihan toisista teemoista: toivosta, ilon löytymisestä, armollisuudesta, voimasta ja vapaudesta. Valtavan positiivisista asioista. Puhun siitä, millä tavalla oloa saa helpommaksi uskaltautumalla käsittelemään vaikeat kokemukset. Puhun toisten ihmisten paremmasta ymmärtämisestä, olivat he sitten toisia kosteissa oloissa kasvaneita tai vaikkapa vanhempia, jotka vaikeiden aikojensa jälkeen pyrkivät takaisin yhteyteen lastensa kanssa.

Ei sellaiseen väsy! Se antaa joka kerta todella paljon. Näen ihmisten pyyhkivän kyyneleitä katsomossa, eikä se johdu siitä, että oltaisiin muhittu kamalissa oloissa, vaan siitä, että he ovat saaneet kiinni jostakin sellaisesta, josta eivät ehkä ennen ole saaneet. Ovat saaneet suuntaviivoja ja varmistusta sille, että ovat tarpeeksi, ovat vahvempia kuin uskoivatkaan ja että on mahdollista rikkoa kipeitä kehiä. Ja että meitä on täällä valtavan paljon, eikä mitkään tapahtuneesta ollut meidän syytämme. Voisiko mikään juuri paremmalta tuntuakaan?

Tuo seuraava kirjani, Tiedostavan siemailun taito, on askel eteenpäin tässä pyrkimyksessäni etsiä ratkaisuja, tuottaa toivoa ja tarjota pohdittavaa paremmasta. Se tuntuu luontevalta seuraavalta portaalta. Jos ensimmäisessä kirjassa esiteltiin ongelma ja mietittiin siihen ratkaisuja, tässä toisessa katsotaan vielä pidemmälle: mitä voisimme tehdä, ettei Kosteusvaurioiden kaltaisia ongelmia pääsisi jatkossa syntymäänkään?

Se on ihan valtavan motivoivaa ja innostavaa hommaa! Ei siis väsyttävää ollenkaan.

 

Isänpäivä – Millaisia isiä seuraavissa polvissa siintää?

Vietin viime viikolla varsin liikkuvaista Ehkäisevän päihdetyön viikkoa. Sain ensin olla kahden yön reissulla Iisalmessa ja sitten vielä Helsingissä osallistumassa nuorten BuenoTalkiin (löytyy täältä, jos haluat katsella). Siinä oli samalle viikolle työn sarkaa, sillä jätin myös kirjan käsikirjoituksen ja tein useamman ison lehtiartikkelin, mutta onneksi pitkillä junamatkoilla on minusta ylivertaisesti kivointa kirjoittaa ja helpointa keskittyä.

Olipa mielekkäitä, koskettavia ja hienoja tapaamisia viikko pullollaan!

Iisalmen keikalla puhuin soteammattilaisille parituntisen verran siitä, miten lapsuuden kokemukset liikaa juovien vanhempien kanssa voivat vaikuttaa työelämän jaksamiseen, kollegankestokykyyn ja vaikka esimieskohtaamisiin. Mietimme millaisia vahvuuksia ja sudenkuoppia tausta tuottaa, ja miten parhaimman voisi kaivaa itsestään esiin kuluttamatta voimiaan loppuun. Parituntisen yleisötilaisuuden aiheina taas olivat jaksaminen, pärjääminen, pinnisteleminen, riittämättömyydentunteet, vanhemmuus, isovanhemmuus ja ihmissuhteet kostealta pohjalta ponnistaen. Mietimme syitä ja seurauksia, mutta ennen kaikkea sitä millaisilla keinoilla hankalasta taustasta voisi jatkaa hedelmällisimmin eteenpäin. Siitä kulmasta mietin isänpäivääkin tänään.

Jokaisella Kosteusvaurioita-kohtaamisellani näihin aikoihin marraskuussa esiin nousee isän ikävä. Ihmiset jakavat paljon mietteitään siitä, miten vielä aikuisenakin olisi kova kaipuu isän lähelle, muttei pääsyä. Isät ovat joko juoneet itsensä hengiltä tai henkisesti saavuttamattomiin.

Oma kokemukseni kosteudesta kotona ei liity isään, mutta tunteet tunnistan tietenkin. Ne ovat samoja siitä huolimatta kumpaan vanhempaan muistot liittyvät. Vanhemmankaipuusta siinä puhutaan. Ihmetyksestä ja kivuista. Selvittämättömistä kysymyksistä enemmän kuin mistään. Miksi on kysymyksistä kirkkaasti yleisin. ja varmasti vaikeimpia vastatakin. Vain se juonut tai juova vanhempi voisi vastata siihen, mutta lapsi, aikuisenakin, on pääsemättömissä, jos vanhempi ei ole halukas vastaamaan siihen, tai ei ole enää tavattavissa.

Ajattelen, että olennaisinta olisi ehkä löytää sellainen tapa elää, jossa on mahdollista antaa itselleen lupa kaivata ja surra, kokea vihaa ja turhautumistakin, mutta sillä tavalla erillisenä ihmisenä, etteivät menneen kipeät kuviot pääsisi enää imaisemaan tunnepöllyihinsä. Ei helppo juttu ollenkaan, mutta tehtävissä, siihen haluan vakaasti uskoa.

Isänpäivänä veto nykyisen ja menneen – lapsiminän ja aikuisen minän – välillä on kenties kovimmillaan. Vanhoihin rooleihin on helppo humpsahtaa. Silloin pohditaan ulkopuolisen silmissä aika triviaalejakin juttuja. Sellaisia, jotka ovat asianomaisen mielessä kuitenkin kaikkea muuta kuin triviaaleja. Esimerkiksi se, pitääkö isänpäiväkortti lähettää, kimppu ostaa, tai vierailulle mennä, vaikka vastassa olisi pelkkää suttuista surua, ovat oikeasti isoja kysymyksiä kipuilevassa mielessä. Olen lukuisia kertoja nähnyt ihmisten puhkeavan itkuun pelkästä ajatuksesta, että jättäisi tänä vuonna tuon tekemättä – ja vuosia elin itsekin ihan samoissa oloissa toukokuisin.

Se, että kerran kuuntelisi itseään ja suojelisi itseään vastentahtoisilta eleiltä, voi tuntua melkein mahdottomalta. Siltä, että maailma nitkahtaisi radaltaan pelkästä yrityksestäkin. Se ei kuitenkaan nitkahda. Kun siihen vain löytyisi usko ja luotto. Eronteko, happirako, itsensä kuunteleminen ja selkeän valinnan tekeminen voi helpottaa oloa ihan hirmuisesti.

En usko, että vanhemmat tietävät, miltä tällainen suru tuntuu. Se asuu lapsen sisällä sitkaasti. Vanhemmilla on omansa, tietenkin on, ja monilla heistä samankaltaiset kokemuksensa sinne edelliseenkin sukupolveen, mutta silti. Näiden surujen kanssa kipuillaan perheissä pirun yksin. Kohtaamatta, hiljaisuudessa tai pinnistellen kahvipöydissä. Joskus ihan ilmiriidellenkin, vaikka ei ehkä saadakaan kiinni siitä, mistä tulehtunut leimahdus taas syttyi. Kaipuusta, kivuista, rakkaudesta ja siitä miksi-kysymyksestä ne versovat. Sanomattomista, selittämättömistä sanoista.

Menneitä on voitava surra niin kauan kun surettaa. Niille tunteille ei tarvitse eikä voi laittaa aikarajaa. Samalla ajattelen, että tervehdyttävin apu eteenpäin (korostan: eteenpäin meneminen ei tarkoita menneisyyden unohtamista, päinvastoin, sen hyväksymistä ja käsittelemistä) on siinä, että suuntaa katsetta tukevimmin menosuuntaan. Voi hyvin olla, ettei rauha koskaan löydy suhteessa edeltävään polveen. Paljon on silti vielä tehtävissä toiseen suuntaan.

Seuraavien polvien isyyksien vahvistamisessa on valtavaa voimaa. Ajattelen sen tapahtuvan oman isänroolin rohkealla ja perinpohjaisella pohtimisella menneiden sukutaakkojen selvittämisen keinoin ja ennen muuta tulevien isäpolvien kasvun tukemisella. Ihanimpia isänpäiviä syntyy, kun omat poikaset varttuvat huomioituina, kannustettuina ja rohkaistuina seisomaan tukevasti omilla jaloillaan. Tietoisina omista sukutaustoistaan, mutta ilman uhkakuvia ja toisten taakkoja. Tänään paljon hyvää syntyy myös oman puolison isyyden vahvistamisella ja tukemisella.

Kaikki se korjaa vähän huomaamattakin ihan valtavasti, ja pitkäkestoisesti. Siitä kaikesta syntyy myös iloa, onnea ja lempeyttä.

Onnea isät! Olette ihan korvaamattomia!

IMG_6897

Lähetin kirjan kustantamoon – Seuraa nimipaljastus!

Äsken painoin lähetä nappulaa ja sujautin kirjani käsikirjoituksen kustantajalleni Atenaan (ja kuva kertoo hetken tunnelmat). Oikeastaan laitoin sen kahdelle kustannustoimittajalle samaan aikaan, sillä minulla on ollut tämän toisen kirjani kohdalla valtava etuoikeus saada tekstilleni kahdet ammattilaissilmät omieni lisäksi – ja sitten vielä kahdet taitavat amatöörisilmätkin. Mitä luksusta!

Kirja tulee vielä takaisin. Seuraavaksi oikoluetaan niin vimmatusti ja sitten tarkistetaan vielä taittoa. Silti juuri tämä hetki tuntuu ihanalta. Paketissa pitäisi nyt olla kokolailla kaikki sisältö ja aika tarkkaan oikeassa muodossakin. Oli melkoinen urakka, tälläkin kertaa. Ihana ja kamala. Kirosin, nauroin, itkin, valvoin öitä, vilistin hybriksessä, istuin tylsistyneenä ja taoin valtavan innon vallassa. En muistanutkaan Kosteusvaurioiden * teosta tätä intensiteettiä, vaikka projekti alkoi melkein puskusaumassa.

Kustannussopimus kirjasta solmittiin tammikuussa. Siinä vaiheessa olin kyllä puuhaillut teeman äärellä jo hetken, mutta en mitään kovin kummaa. Siitä oli olemassa ranskalaisia viivoja ja epämääräisiä ajatelmia. Sitten tulikin kiirus, mutta onneksi työskentelen parhaimmillani paineen alla.

Tein suurimman osan kirjan kirjoitusurakkaa normaaleja palkkatöitä – siis toimittajan ja käsikirjoittajan hommia. Kirjoja on ilman muuta ihana saada kirjoittaa, mutta tosi raskasta se töiden ohessa on, siitä ei pääse mihinkään. Sellainen mieletön onni oli matkassani, että sain kirjalle kaksi apurahaa. Niistä toisen käytin käynnistelyvaiheeseen alkuvuonna. Pystyin apurahan turvin puolittamaan palkkahommien tekemisen reiluksi kuukaudeksi. Toisella, vähän isommalla, vapautin intensiivisen työskentelyn vaiheen kokonaan muista töistä kesästä alkusyksyyn.

Eipä mennyt päivääkään ilman valtavaa kiitollisuutta apurahoittajia kohtaan. Minulla ei yksinyrittäjänä olisi ikinä maailmassa ollut mahdollisuuksia irottautua edes viikoksi pelkästään kirjan tekoon ilman apua. Suurkiitos siis tätäkin kautta Suomen Tietokirjailijat ry ja Taiteen edistämiskeskus! Uskallan sanoa melkoisen varmaksi, etten olisi ehtinyt saada kirjaa kansiin tässä aikataulussa ilman taloudellista tukea. Palkkaa työtunneille ei näissä puuhissa kannata edelleenkään laskea, mutta se ei olekaan tekemisen motiivina.

Puuh. Aika maitohappoinen olo! On jännää, miten suuren eron pari viikkoa voi tehdä. Olin vielä syyskuun puolella sitä mieltä, ettei ikinä eikä mitään. Ja tänään, kun selasin pumaskaa läpi viimeistä kertaa ennen lähettämistä, saatoin tyytyväisin mielin napsauttaa muutaman lyöntivirheen pois ja jatkaa hyvilläni eteenpäin. Tämähän on tässä. Tässä tämä nyt todellakin on. Näin tämän ajattelin. Se kai se kirkastuminen on. Se pulahtaa eteen aika nopeasti heti sen epätoivokohdan jälkeen, vaikkei siltä ikinä tunnu pahassa paikassa. On oltava uskossa vahva.

Kirjan kansia tehdään juuri. Olen nähnyt jo ensimmäisen versionkin. Sisällöstä en vielä enempiä kerro, mutta nimen saan kuulemma paljastaa jo nyt, vaikka virallisesti se menee katalogeihin marraskuussa.

Tiedostavan siemailun taito. Se siitä tulee. Tai se se tavallaan jo on. Miten sen nyt ottaa.

Nyt on helpottunut, hyvä ja aavistuksen epäuskoinen olo. Pitäisi tarttua palkkatöihin, mutta taidan suoda itselleni tänään löysää.

JAHUUU!

* Kosteusvaurioista on meneillään syksytarjous! Nappaa pois, sillä kohta tulee uutta luettavaa!