Täytyykö teinin kaveritkin ruokkia?

Huh, meillä on ruoka-aikaan kolme teiniä kylässä. Pitääkö ne kaikki ruokkia?

Onko tuttu viikonloppumiete? Aika paljon näitä pohditaan kaveripiirissäni kyllä viikollakin. Tupa on täynnä ja eteisen tennarivuori kohoaa. Moni vanhempi tuskittelee lasten vieraiden kohdalla oikeaa toimintatapaa. Miten pitää toimia, jos oman lapsen kaveriporukka on kylässä ruoka-aikaan? Voiko vain omat kersat huhuilla pöytään? Entä jos ei ole tarpeeksi ruokaa tai on tehnyt jotain nopsaa einesmättöä?

Kysymykseen siitä, pitääkö toistenkin mukelot ruokkia, on minusta tosi helppo vastaus: ei tarvitse, mutta saatat tehdä valtavan palveluksen, jos ruokit. Avaan tässä blogitekstissä ajatusta kosteusvaurionäkökulmasta. Tarkoitan tällä vinkkeliä, joka ottaa huomioon ne lapset, jotka kasvavat ongelmallisesti alkoholia käyttävien vanhempien kanssa.

On nimittäin melkoinen tilastollinen todennäköisyys, että ainakin yhdet eteiseen ilmestyvistä isoista teinitennareista kuuluvat sellaiselle nuorelle. Siitä lisää hiukan tuonnempana.

Jos kutsut ruokapöytään lapsesi kaverin/kaverit, voi olla, että pöytään istuva nuori saa ensimmäisen kunnollisen  lämpimän aterian pitkiin aikoihin. Hän saattaa kyllä saada päivän ainoan ateriansa koulussa, mutta viikonloppuisin pärjäilee millä milloinkin. Voi myös olla, ettei kukaan aikuinen ole kysellyt häneltä kuulumisia  ikiaikoihin. Ja niinkin, ettei hän ole kuukausiin tai vuosiin tuntenut itseään tervetulleeksi minnekään.

Kutsumalla tällainen nuori syömään perheen kanssa saman pöydän ääreen on mahdollista olla se tyyppi, jonka kanssa toinen voi viettää palasen ihan tavallista, leppoisaa ruokahetkeä juuri tänään. Sellaisen hetken arvoa ei voi edes alkaa tajuta ihminen, joka ei ole lapsuudessaan kokenut kosteita oloja, mutta ei tarvitsekaan. Pelkkä ”syömään!” riittää.

Voi olla, että vanhempaa hävettää, jos pöytään on juuri kavereiden kylässä notkumisen päivänä tulossa jotakin vähemmän ravinnerikasta ja fancya. Älä huoli. Se, että pöydässä ylipäätään on ruokaa ja sitä syödään yhdessä koko perheellä, voi olla nuorelle ihan eksoottinen kokemus. Se on ihana hetki, vaikka tämä on ihan tavallinen torstai ja kaikki ovat vähän väsyneitä.

Ehkä ruokaa on varattuna liian vähän? Jos se jaetaan nälkäisten teinien kesken, kaikille jää kiusallinen kökkäre. Eipä hätiä. Valitse toimintatapa tästä:

  • Kipaise nopsa täydennysreissu lähikauppaan tekemättä siitä numeroa.
  • Kyhää nopea salaatti kylkeen.
  • Vaihda suunnitelmaa ja tilaa pino pitsoja. Syökää ne silti kaikki yhdessä pöydän ääressä.
  • Loihdi lämpimiä voileipiä, iso munakas tai keitä kattilallinen puuroa. Tämä ei ole mikään hienostelulaji.
  • Kerro, että ruokaa on vähän niukasti, mutta se saadaan kyllä riittämään, kun jatketaan leivällä ja hedelmällä.
  • Tuumaa ääneen, että ruokaa ei tällä kertaa valitettavasti riitä koko komppanialle, mutta vieraat voivat tehdä itselleen voileipää tai muuta välkkäpalaa ja tulla silti samaan pöytään syömään.

Jokainen näistä vaihtoehdoista on minusta parempi kuin se, ettei vierailla oleville nuorille tarjoa mahdollisuutta ruokaan. Ensiksi toki siksi, että se on ystävällistä ja kohteliasta. On kiva ottaa välillä kontaktia ja tuntumaa lapsen kavereihin. On myös oman nuoren kannalta olennaista, että oma koti on vastaanottavainen ja kaverit tuntevat siellä olevansa tervetulleita. Vanhempana omien mukeloiden kaveripiiriä kannattaa pitää isossa arvossa ja hyvänä. Sen tietää vähintäänkin jokainen joskus yksinäisyydestä kärsinyt. Toinen syy on se, että ulkopuolinen ei voi mitenkään tietää, onko kylässä oleva nuori saanut lämmintä ruokaa tai edes niitä voileipiä aikuisen laittamana viimeksi viikkoja, kuukausia tai jopa vuosia sitten.

Tosi harva teini, vaikka kovasti nälissäänkin, kehtaa pyytää ruokaa. Lapsi, joka on kasvanut kosteissa oloissa, pyytää todennäköisesti sitäkin harvemmin.

On helppo ajatella, että oman lapsen kaveripiirissä ei kosteikon kasvatteja ole. On ehkä kiva asuinalue, kalliita harrastuksia ja siistit vaatteet. On työssäkäyvät, kivan oloiset vanhemmat ja kaksi autoa. Guess again. Lapsen kurjat kotiolot harvoin näkyvät lainkaan ulospäin. On ihan turha ajatella, että vanhempien päihdeongelma tuottaisi pelkästään ryysyläiskuvastoa. Lapset ovat myös pienestä pitäen todella taitavia piilottamaan hankaluutensa. Tuskin kukaan haluaa, varsinkaan kavereidensa silmissä, saati heidän vanhempiensa edessä, antaa viitettäkään kodin vaikeuksista. Lapsi suojelee vanhempiaan viimeiseen asti, ja sitten vielä sen jälkeenkin.

Jos kurkistettaisiin jokaiseen suomalaiseen luokkahuoneeseen, kustakin löytyisi lapsia, joiden kotona juodaan liikaa. Tilastotietoa on vaikea kerätä, mutta Lasisen lapsuuden mukaan tiedetään, että joka neljäs on kokenut lapsuudessaan haittoja läheisen juomisesta. THL:n tilaston mukaan Suomessa on ainakin 65 – 75 000 sellaista lasta, joiden jompikumpi tai molemmat vanhemmat käyttävät niin paljon päihteitä, että siitä on syntynyt jo viranomaisen rekisterimerkintä. Ja siinä lukemassa näkyy vain pikkuinen jäävuorenhuippu, sillä valtava osa perheissä tapahtuvasta liikajuomisesta jää kokonaan katveeseen. Lapsi itse ja perheen läheiset pitävät tilanteen tehokkaasti salassa häpeän vuoksi.

Aika paljon voi siis tulla huomaamattaankin tehneeksi hyvää, jos ruokkii teinin kaverit silloin, kun he sattuvat ruoka-aikaan kylään (ja uskokaa kun sanon, ettei ajoituskaan välttämättä ole laisinkaan sattumaa…).

Ruokapöydässä ei muuten tarvitse varautua käymään keskusteluja kodin ongelmista.  Anna mieluummin nuoren viettää hetki hengähdystaukoa elämästään. Anna hänen nauttia hetki ihan tavallisesta perhe-elämästä kaikkinen arkisine touhuineen.

Teini, jonka kotona on päihdepulmia, ei kaipaile mitään kiiltävää ja kristallinhohtoista eikä odota sinulta supervanhemmuutta. Ihan tuikitavallinen, vakaa ja turvallinen aikuisuus riittää. Rajat ja rakkaus. Ei hän todennäköisesti edes halua, että kukaan aavistaa mitään hänen huolistaan. Juttele siis niitä näitä. Kerro vaikka päiväsi kulusta ja kysy nuorten päivästä.

Ole se aikuinen, joka kysyy, mitä koulussa tänään puuhattiin. Olet ehkä ainut, joka tekee niin.

Tiedetään, että yksikin hyvä aikuinen on käänteentekevä apu hankalassa paikassa olevalle nuorelle. Ole se.

 

Mainokset

Sienihullu hurmiossa

Kävimme muutama viikko sitten toivioretkellä sienimetsällä. Hukkareissu. Ei sienen sientä koko laajalla alueella! Onneksi älysimme lähteä viikonloppuna uudelle kierrokselle, kun syksyn alku toi niin lupaavat sateet. Olipahan ihan eri meininki metsässä!

Nyt löytyi pari kiloa meheviä kantarellia, isoja, kiinteitä herkkutatteja, mustatorvisieniä, kangasrouskuja ja lampaankääpää. Kuva on retken alkumetreiltä. Lopulta koko kori oli täysi ja painava ja muovikassilla vielä jatkettiinkin. Ilta meni iloisesti koko perheen voimin pöydän ääressä perkuuhommissa.

Tatit siivuttelin suoraan kuivuriin, lampaankäävistä tein etikkasäilykettä tällä ohjeella, rouskut suolasi muru sienisalaattia varten ja muut sienet käytin pannulla nesteet luovuttamassa ja pistin pakkaseen odottamaan kastikehommia. AAH! Ilmaista, ihanaa ruokaa!

Olen sieni- ja metsähullu ja tämä on yksi vuoden ihanimmista hetkistä. On pakko mennä pian uudelleen!

 

Aiheeseen yhtään liittymättä: Pistän kohta täällä blogissa pystyyn syksyn kunniaksi alennuskampanjan Kosteusvaurioita-kirjastani, joten jos et vielä ole napannut omaasi, kohta tulee erittäin hyvä tilaisuus!

Äitiyttä riittää – pysyvyydestä

taulu.jpgÄitienpäivä oli paahteinen ja ihana. Haahuilin hellemekossa ilman meikkiä ja vailla tarvetta lähteä yhtään mihinkään. Olimme koko päivän kotosalla nelisin. Välillä yhdessä ja välillä omissa hommissamme. Pihalla ja sisätiloissa. 17- ja 15-vuotiaiden äitinä on niin kertakaikkisen kivaa jo pelkästään sekin, että siinä he ovat vielä. Ihan kaikessa rauhassa.

Sain kahvit sänkyyn, tietenkin. Heräsin aikaisimmin, niin kuin kaikkina kahdeksanatoista äitienpäivänä tähänkin asti, mutta osasin kyllä oman osani: olla hiljaa, mutta ehkä pyöriskellä sen verran, että muru kuuli olohuoneeseen, että on aika. Tämä on niitä ainoita aamuja, kun teinit voi vaatia ylös kahdeksalta ja tulevat mukisematta. Vaikka viiden tunnin euroviisu-unilta.

Sain valkovuokkoja omalta pihalta. Kupin kahvia ja kylkeen kömpivät isot vonkaleet. Kokonaiset isot ihmiset. Esikoisen koulultaan pelastaman vanhan opetustaulun ja kuopuksen ihanan kortin.

Kuopus kysyi, että tuleehan tässä nyt se, kun mietitään montako vuotta on asuttu tässä talossa. Tuli tietenkin. Laskettiin vuosia ja mietittiin ajan kulua. 10 vuotta tässä ja mitä olikaan sitä ennen. Tuumattiin, että esikoinen ehtii ensi äitienpäiväksi aikuiseksi, tai täyteen ikään nyt ainakin. Sittenkin vielä äitiyttä riittää.

Mietimme seuraavia vaiheita, kun olemme täällä jokusen vuoden kolmisin. Ja sitten niitä vuosia, kun laittelen sunnuntaipäivällistä pöytään kotona kyläileville juhlavieraille. Riittää, riittää aina vain.

riippumatto.jpgMuru kokkaili ulkona ruuan ja hoiti teinien kanssa kaikki päivän hommat niin, että minä sain vain maata aurinkotuolissa katselemassa, kuinka kaikki ilmestyy eteen. Kömmimme kuopuksen kanssa vierekkäisiin riippumattoihin, omppupuiden alle. Siinä höpöttelimme niitä näitä, kunnes humpsahdin uneen pyristelemättä.

Onko ihanampaa, kuin herätä kahvikutsuun?

Lueskelin lehtiä. Könysin polvet mullassa maahan daaliat, salaatit ja siemenestä mahtavaksi, kiharaiseksi köynnökseksi venyneen spagettikurpitsantaimen. Lopetin heti, kun ei enää tehnyt mieli. Otin esikoisen kanssa kilpikonnan pihalle kesäkauden ensimmäiselle ulkoilulleen, ikiaikainen naama keltaisena voikukkaa nyhtämään. Katselimme, miten odottamattoman vaaleanpunainen kieli vilahtaa, kun ahnas haukkaus on alkamassa.

taavi.jpgIllalla vielä, ihan läkähtyneinä, ajelimme jätskille Joutsenlammelle tuonne takapihalle, Aulangolle. Muistelimme retkiä pikkulasten kanssa siellä ja katselimme, miten nyt toinen pikkulapsiperhe heitteli leipää linnuille.

Yhdestä olen niin valtavan hyvilläni ja ylpeä: että olen ollut tässä, sitkaasti ja sumeilematta äitinä. Pienille ja isoille yhtä lailla, koko ajan ja järkähtämättä. Kaikki vuodet äitienpäivästä äitienpäivään. Juonut nämä 18 kahvia sängyssä, mutta tuhatmäärin arkisestikin. Vähän repaleisesta pohjasta rakentanut tämmöistä ihanaa, tavallisen uskomatonta ja pysyvää.

Yksin kotona – harvinaista herkkua

Ihan hiljaista. Naapurin remppaäänet vain surisevat tuolla jossain. Outoa.

Olen yksin kotona ekaa kertaa aikoihin. Muu perhe lähti anoppilaan, ja minä otin parin yön mittaisen oman loman. Kesä on ollut niin turpeana touhua ja jännittelyä, että tekee hyvää olla vain kaikessa rauhassa itsekseen. Lukea, haahuilla pihalla, katsella sarjoja ja syödä epäsäännöllisesti mieluisia ruokia.

IMG_6897.JPG

Kesä on sujunut vähän näin: kirjasäätöjä, työsäätöjä, yksi lapsi lähtee viikoksi kesätöihin, toinen viikoksi leirille, eka palaa, toinen lähtee taas ja niin edelleen. Sitten mies lähtee autonhakureissulle Saksaan. Minä en lähde oikein minnekään, vaan lähinnä ihmettelen eteiseen kertyviä kasseja ja nyssyköitä. Poikkeilen työmietteissä ja mietin tulevaa syksyä.

On välissä lomahetkiäkin ja esimerkiksi ihana perhereissu Gotlantiin ja ystävien mökille. Yksin olemista ei ole kuitenkaan ollut ollenkaan. Sen huomaan nyt, kun täällä könötän kahvikupin kanssa kuuntelemassa kuivausrummun hurinaa. AAH!

IMG_6898.JPG

Jos on 16-vuotiaasta asti seurustellut ja 24-vuotiaasta ollut vanhempi, ei yksin ole tullut luontevasti oltua pitkiä kausia juuri koskaan. Pitkä on minulle siis tällainen kolmipäiväinen. En kaipaa juuri koskaan omaa aikaa. Siis muutamia tunteja toki useastikin, mutta tällä tavalla yön tai muutamankin yli. Lataudun nopeasti ja työnihän on isoksi osaksi yksin pusaamista täällä kotosalla, joten seura kelpaa melkein aina minulle mitä mainioimmin. Nautin tosi paljon ihmisten kanssa touhuamisesta ja oman perheen tyypit, ne nyt ovat ihan parasta seuraa! Luulen, että oman tilan tarpeeni on merkittävästi tavallista vähäisempi, mutta on se silti olemassa. Ja kun se iskee, se iskee aika napakasti. Pinna paukkuu ja mieliala heittelee. Käyn kiukuttelevaksi kiristelijäksi. Silloin on syytä toimia.

IMG_6902.JPG

On alkuun vähän vaikea asettua olemaan itsekseen. Nythän voisi kaikenlaista, eikä toisaalta tarvitsisi juuri mitään. Silti ajatus pakenee ensin arkipuuhiin: tiskit voisi tehdä ja nurtsin leikata. Pyykkiä nyt ainakin ja olisiko ikkunanpesulle otollinen ilma? Miksi nämä ajatukset eivät kuulosta lainkaan houkuttelevilta silloin, kun muutkin ovat täällä? Ja mikä olennaisinta: miksi helvetissä käyttäisin tämän erittäin harvinaisen oman loman sellaisiin puuhiin?

IMG_6900.JPG

Viime kesälle tällainen yksinolon hetki sattui, ja silloin olin ihan yhtä pihalla. Suunnittelin säntäileväni sinne tänne, koska tuntui siltä, että sauma pitää käyttää jotenkin tehokkaasti. Ja nähdä ne kaikki kaverit, joiden näkemättömyydestä omatunto soimaa.  Nyt olen päättänyt olla fiksumpi ja viipyillä täällä omissa neliöissä. Olla todella tehoton. Ihan erityisen tehoton. Lenkkimaastoja pidemmälle en mene minnekään. Lasken kierroksia. Hengittelen kahvihuuruja, tarkistan pihan akuutin daaliatilanteen (Laitoin päivän rapsan tähän teillekin, sillä ovathan ne nyt ihmeellisiä, vai mitä? Meillä on niitä puutarhassa nyt ensimmäistä kertaa, enkä lakkaa huokailemasta niiden äärellä. Korkeuttakin on toista metriä!)

Ehkä tänään sentään köpöttelen postilaatikolle hakemaan ilmaisjakelua, jos tunnen oloni seikkailunhaluiseksi. Ajelen nurtsin äänikirja korvilla, mutta  vain siksi, että vastaleikattu nurmi on jalan alla niin ihana. Ihan erityisesti en piipahda tekemään ensi viikolla alkavien töiden juttuja kun ”nyt olisi niin hyvin aikaa”. EN!

IMG_6904.JPG

Seuraava sauma tähän joutavaan itsekseen velttoiluun ja omien ajatusten kuuntelemiseen tulee nimittäin todennäköisesti aikaisintaan ensi kesänä.

Oletko yksin oleskelija vai seurapörrääjä?

 

Hei, olenkin sellainen siisti!

Muistatteko, miten reilut pari viikkoa sitten intoilin ahdistuneen ja levottoman olon masinoimasta siivousinnostani? Kuuntelin äänikirjaa ja opettelin uusia tapoja.

Pelkäsin, että into tyssäisi lyhyeen ja opit valuisivat kuin sen poloisen hanhen selästä, vaan kuulkaas ei! Opin sen homman! Mikä vielä siistimpää (pun intended) osasin opettaa sen myös muulle perheelle. Ja nyt meillä puhutaan sujuvasti tavaroiden kodeista, ja palautellaan niitä asuinsijoilleen. Suuria muutoksia!

Yksi iso juttu on just se, että asioille on kodissani kodit. Raivasin hitosti kamaa pois, ja perustin uusia hyviä koteja. Hyvän kodin lähtökohdat ovat tämän lyhyen kokemukseni mukaan seuraavat:

– hyvä koti sijaitsee paikassa, jossa sen asukasta käsitellään useimmin. Esim. avaimet asuvat keittiössä, jonne tullaan koulu-, työ- ja kauppareissuilta kassit käsissä.

– hyvä koti asuttaa vain tietyntyyppisiä juttuja. Huulipunien kodissa ei esimerkiksi asu kyniä, toimistokamppeiden kotiin ei tuupata käsissä ylimääräisenä pyöriviä heijastimia jne. Läjien, kasojen ja epämääräsitöjen aika on ohi.

– hyvän kodin sijainnin tietää jokainen talon asukas. Niinpä riittää, että totean nätisti ilman kiivailuja ”vie tää kotiin” tai ”tämä ei asu täällä”, tai kun olen sillä tuulella, puhkean laulamaan Mun koti ei ooooooo täääälllläääää. Se on lasten mielestä useimmiten hauskaa, sellaisella semisti hävettävällä sivumaulla.

Tällainen lempeä kotiretoriikka toimii ihmeen hyvin myös aikuisten kesken. Meillä on perinteisesti saatu aikaan sanaharkkaa sellaisissa arkipäivän tilanteissa, joissa toisella vanhemmista (lue: miehelläni) palaa hermo siivottomamman puolison (lue: allekirjoittanut) heittäessä vaikkapa nyt kanamunankuoria väärään roskikiseen. Merkittävästi ärsyyntynyttä ”voi vittu että näitä taas on täällä” -tyyppistä lausetta paremmin puree ”hei, näiden koti on tossa toisessa roskiksessa”. Se vaan toimii niin. Myös lapset herppaavat tuntuvasti harvemmin siivoamiseen liittyvistä asioista puhuttaessa, kun puhutaan näistä kodeista. Heidän huoneisiinsa on myös perusteltu hyviä koteja, ja jos heillä on hankaluuksia pitää paikat siivona, he tulevat itse ilmoittamaan, että uusille kodeille olisi kysyntää.

Makuuhuone on ollut oma ikuinen murheenkryynini. Olen kasannut vaatteita lattialle ja elänyt muutenkin kuin pellossa. Vetänyt sitten vain oven kiinni perässä. Siellä on tapahtunut kenties isoin muutos. Jo kolmatta viikkoa huone on moitteettomassa kunnossa. On ollut sitä joka päivä aloituksesta lähtien. Sänky on päivittäin pedattuna, huoneessa on lattiatila siistinä ja muutenkin on viihtyisää ja nättiä. Tavarat ovat hyllyillä omissa kodeissaan. Itse asiassa se on nyt se huone, jossa viihdyn melkein parhaiten. Makoilen lukemassa tai juttelemassa puheluita siellä sängyllä. Nautin rauhasta ja siisteydestä. Ihmeiden ihme!

Tyttöjen tehtäviin kuuluva viikkosiivouskin sujuu tosi paljon nopeammin ja vähemmillä raivoamisilla nykyään. Molemmat ovat myös useampaan kertaan todenneet ääneen, miten mukavaa on, kun on niin siistiä. Ja toden totta, se on ihan älyttömän mukavaa.

Olen saanut itseni kiinni sellaisista asioista, kuin imurointihimosta tai hyväntuulisesta järjestelystä! Nyt juuri katselen talvilikaisia ikkunoita sillä silmällä. Siis minusta tulikin tällainen! Tällainen siisti!

Miten pikkuinen arkinen asia ja uusi oppi. Miten iso ilo.

 

Pehmoa lällyköintiä unen reunamailta

Väsyttää. Kohta painun hetkeksi kirjan äärelle ja sitten ilolla nukkumaan. Se on mun lempi hetkiä. Lakanoihin pujahtaminen. Kiskotteleminen siellä ja kääntyileminen. Nukahtaminen rauhassa. Ulkona on kalsaa, mutta täällä sisällä pehmeä, kiva, kääriytyvä lämpö.

Mieli on jotenkin levollinen ja hyvä. Kiitollinen ja onnellinen ei oikein mistään ihan erikseen, vaan noin ylipäänsä. Tyytyväinen. Mietin taas ystäviä. Ystävyyttä. Tämän sattuman kaupalla just saman ajankohdan jakamista tässä elämässä. Niitä mainioita tyyppejä, jotka osuivat tänne just juurikin tälle kohti ajanlaskua ja vielä mun reitilleni. Mikä iso, iso ilo!

Tällainen pehmo olo. Lällykkä. Just hyvä.

Apua, olen muki-ihminen!

Kokoelma karttui eilen. Kesän 2012 kappale oli niin ihana, etten päässyt siitä ohi. Proosallisesti Siwasta. Ja nyt se on jo käytössä. Toimii mitä mainioimmin.

Muki on kolmastoista Muumimukini. Ehkä kaunein tähänastisista, tai sitten vai uusin ja siksi ihana.

Olen niitä, muumimuki-ihmisiä. Auttamattomasti, vaikka luulin, etten koskaan olisi.

Muumimuki-ihmisyys on jotenkin arvelluttanut minua. Olen vähän harannut vastaan. Pitkän aikaa kuitenkin jo antautunut sille. Muki on täydellisen kokoinen. Se tuntuu käteen hyvältä. Kaunis. Ja sillä voi lietsoa mielialoja.

Meillä ei itse asiassa ole mitään muita kahvikuppeja. Näistä mennään juhlat ja arjet.

Mukeilla on merkityksiä. Olen saattanut jo kertoakin teille tästä. Kerron silti uudelleen, koska tämä kertoo muumimuki-ihmisyydestä jotakin mielestäni olennaista (ehkä, että he ovat aika pöljiä? tai sitten, että aika jotenkin… hmmm… omistautuneita asialleen ainakin.). Meillä on siskon kanssa systeemi, jossa kahvivierailun aluksi käydään tärkeä rituaali. Kysytään muumimukirivstön edessä, minkä värisellä fiiliksellä toinen on. Pohditaan rauhassa. Katsellaan värejä. Joskus päätös on nopea ja helppo. Toisinaan viivytään hartaudella. Päädytään lopulta aina juuri oikeaan.

On kaksi koulukuntaa. Valinnan voi suorittaa vallitsevan mielialan mukaa (”täys mörkö” tai ”aika sellainen jotenki rakkaus”) tai toiveikkaana tulevaisuuden tunnelmia maalaillen ”Tartten virtaa. Vihreä Tiuhti&Viuhti” tai ”Pitää rauhottua nyt. Talvimuki”). Ja sitten juodaan. Jokaisella mukilla on oma tunnelmansa. Mieliala ja viesti. Monellako muulla kahvikupilla on?

Muumimukien joukossa on muutamia kaksoisagentteja. On esimerkiksi tarkkaa, otetaanko ”ruskea Nipsu” vai ”turkoosi Nipsu”. pelkkä ”Nipsu” ei siis käy. Niiden signaali on keskenään täysin erilainen. Otan aina turkoosin (ruskea on jotenkin synkeä ja tunkkainen. Turkoosissa on eteenpäin vievää, mutta maltillista energiaa).

On olennaista kattaessa miettiä kullekin perheenjäsenelle sopiva muki. Olen ihan oikeasti salaa vaihtanut, jos joku on kattanut lapselle Mörön. Kai niillä voisi näin tarkassa ja etabloituneessa systeemissä lähetellä jo pariskunnanvälisiä viestejäkin, mutta siihen sentään en ole sortunut – negatiivisessa mielessä ainakaan. Joskus sentään laitan vaaleanpunaisen rakkausmukin Johkulle. Ei hän sitä viestiä huomaa, mutta minua hymyilyttää spagetin äärellä.

Suosikkejani ovat tähän asti olleet rauhallinen talvimuki, se vaalenapunainen rakkausmuki (no tottakai!) ja se vaaleanvihreä, virtaisia Tiuhti&Viuhti. En koskaan juo keltapunaisesta Muumipeikko&Niiskuneiti -mukista (vaikka meillä on niitä kaksi! Lahjaksi saatuja)  ja Mörköpäiviä on tosi vähän (usein vähän melankolinen lila Hemuli riittää).

Nyt luulen, että tämä uusi pääsee käyttöön pitkäksi aikaa. Siinä on kesän ja hiekan ja tuulen ja kaislojen ja uimahuoneiden ja sellaisen raukean toiveikkuuden fiilis. On, ihan totta!