Yksin kotona – harvinaista herkkua

Ihan hiljaista. Naapurin remppaäänet vain surisevat tuolla jossain. Outoa.

Olen yksin kotona ekaa kertaa aikoihin. Muu perhe lähti anoppilaan, ja minä otin parin yön mittaisen oman loman. Kesä on ollut niin turpeana touhua ja jännittelyä, että tekee hyvää olla vain kaikessa rauhassa itsekseen. Lukea, haahuilla pihalla, katsella sarjoja ja syödä epäsäännöllisesti mieluisia ruokia.

IMG_6897.JPG

Kesä on sujunut vähän näin: kirjasäätöjä, työsäätöjä, yksi lapsi lähtee viikoksi kesätöihin, toinen viikoksi leirille, eka palaa, toinen lähtee taas ja niin edelleen. Sitten mies lähtee autonhakureissulle Saksaan. Minä en lähde oikein minnekään, vaan lähinnä ihmettelen eteiseen kertyviä kasseja ja nyssyköitä. Poikkeilen työmietteissä ja mietin tulevaa syksyä.

On välissä lomahetkiäkin ja esimerkiksi ihana perhereissu Gotlantiin ja ystävien mökille. Yksin olemista ei ole kuitenkaan ollut ollenkaan. Sen huomaan nyt, kun täällä könötän kahvikupin kanssa kuuntelemassa kuivausrummun hurinaa. AAH!

IMG_6898.JPG

Jos on 16-vuotiaasta asti seurustellut ja 24-vuotiaasta ollut vanhempi, ei yksin ole tullut luontevasti oltua pitkiä kausia juuri koskaan. Pitkä on minulle siis tällainen kolmipäiväinen. En kaipaa juuri koskaan omaa aikaa. Siis muutamia tunteja toki useastikin, mutta tällä tavalla yön tai muutamankin yli. Lataudun nopeasti ja työnihän on isoksi osaksi yksin pusaamista täällä kotosalla, joten seura kelpaa melkein aina minulle mitä mainioimmin. Nautin tosi paljon ihmisten kanssa touhuamisesta ja oman perheen tyypit, ne nyt ovat ihan parasta seuraa! Luulen, että oman tilan tarpeeni on merkittävästi tavallista vähäisempi, mutta on se silti olemassa. Ja kun se iskee, se iskee aika napakasti. Pinna paukkuu ja mieliala heittelee. Käyn kiukuttelevaksi kiristelijäksi. Silloin on syytä toimia.

IMG_6902.JPG

On alkuun vähän vaikea asettua olemaan itsekseen. Nythän voisi kaikenlaista, eikä toisaalta tarvitsisi juuri mitään. Silti ajatus pakenee ensin arkipuuhiin: tiskit voisi tehdä ja nurtsin leikata. Pyykkiä nyt ainakin ja olisiko ikkunanpesulle otollinen ilma? Miksi nämä ajatukset eivät kuulosta lainkaan houkuttelevilta silloin, kun muutkin ovat täällä? Ja mikä olennaisinta: miksi helvetissä käyttäisin tämän erittäin harvinaisen oman loman sellaisiin puuhiin?

IMG_6900.JPG

Viime kesälle tällainen yksinolon hetki sattui, ja silloin olin ihan yhtä pihalla. Suunnittelin säntäileväni sinne tänne, koska tuntui siltä, että sauma pitää käyttää jotenkin tehokkaasti. Ja nähdä ne kaikki kaverit, joiden näkemättömyydestä omatunto soimaa.  Nyt olen päättänyt olla fiksumpi ja viipyillä täällä omissa neliöissä. Olla todella tehoton. Ihan erityisen tehoton. Lenkkimaastoja pidemmälle en mene minnekään. Lasken kierroksia. Hengittelen kahvihuuruja, tarkistan pihan akuutin daaliatilanteen (Laitoin päivän rapsan tähän teillekin, sillä ovathan ne nyt ihmeellisiä, vai mitä? Meillä on niitä puutarhassa nyt ensimmäistä kertaa, enkä lakkaa huokailemasta niiden äärellä. Korkeuttakin on toista metriä!)

Ehkä tänään sentään köpöttelen postilaatikolle hakemaan ilmaisjakelua, jos tunnen oloni seikkailunhaluiseksi. Ajelen nurtsin äänikirja korvilla, mutta  vain siksi, että vastaleikattu nurmi on jalan alla niin ihana. Ihan erityisesti en piipahda tekemään ensi viikolla alkavien töiden juttuja kun ”nyt olisi niin hyvin aikaa”. EN!

IMG_6904.JPG

Seuraava sauma tähän joutavaan itsekseen velttoiluun ja omien ajatusten kuuntelemiseen tulee nimittäin todennäköisesti aikaisintaan ensi kesänä.

Oletko yksin oleskelija vai seurapörrääjä?

 

Mainokset

Hei, olenkin sellainen siisti!

Muistatteko, miten reilut pari viikkoa sitten intoilin ahdistuneen ja levottoman olon masinoimasta siivousinnostani? Kuuntelin äänikirjaa ja opettelin uusia tapoja.

Pelkäsin, että into tyssäisi lyhyeen ja opit valuisivat kuin sen poloisen hanhen selästä, vaan kuulkaas ei! Opin sen homman! Mikä vielä siistimpää (pun intended) osasin opettaa sen myös muulle perheelle. Ja nyt meillä puhutaan sujuvasti tavaroiden kodeista, ja palautellaan niitä asuinsijoilleen. Suuria muutoksia!

Yksi iso juttu on just se, että asioille on kodissani kodit. Raivasin hitosti kamaa pois, ja perustin uusia hyviä koteja. Hyvän kodin lähtökohdat ovat tämän lyhyen kokemukseni mukaan seuraavat:

– hyvä koti sijaitsee paikassa, jossa sen asukasta käsitellään useimmin. Esim. avaimet asuvat keittiössä, jonne tullaan koulu-, työ- ja kauppareissuilta kassit käsissä.

– hyvä koti asuttaa vain tietyntyyppisiä juttuja. Huulipunien kodissa ei esimerkiksi asu kyniä, toimistokamppeiden kotiin ei tuupata käsissä ylimääräisenä pyöriviä heijastimia jne. Läjien, kasojen ja epämääräsitöjen aika on ohi.

– hyvän kodin sijainnin tietää jokainen talon asukas. Niinpä riittää, että totean nätisti ilman kiivailuja ”vie tää kotiin” tai ”tämä ei asu täällä”, tai kun olen sillä tuulella, puhkean laulamaan Mun koti ei ooooooo täääälllläääää. Se on lasten mielestä useimmiten hauskaa, sellaisella semisti hävettävällä sivumaulla.

Tällainen lempeä kotiretoriikka toimii ihmeen hyvin myös aikuisten kesken. Meillä on perinteisesti saatu aikaan sanaharkkaa sellaisissa arkipäivän tilanteissa, joissa toisella vanhemmista (lue: miehelläni) palaa hermo siivottomamman puolison (lue: allekirjoittanut) heittäessä vaikkapa nyt kanamunankuoria väärään roskikiseen. Merkittävästi ärsyyntynyttä ”voi vittu että näitä taas on täällä” -tyyppistä lausetta paremmin puree ”hei, näiden koti on tossa toisessa roskiksessa”. Se vaan toimii niin. Myös lapset herppaavat tuntuvasti harvemmin siivoamiseen liittyvistä asioista puhuttaessa, kun puhutaan näistä kodeista. Heidän huoneisiinsa on myös perusteltu hyviä koteja, ja jos heillä on hankaluuksia pitää paikat siivona, he tulevat itse ilmoittamaan, että uusille kodeille olisi kysyntää.

Makuuhuone on ollut oma ikuinen murheenkryynini. Olen kasannut vaatteita lattialle ja elänyt muutenkin kuin pellossa. Vetänyt sitten vain oven kiinni perässä. Siellä on tapahtunut kenties isoin muutos. Jo kolmatta viikkoa huone on moitteettomassa kunnossa. On ollut sitä joka päivä aloituksesta lähtien. Sänky on päivittäin pedattuna, huoneessa on lattiatila siistinä ja muutenkin on viihtyisää ja nättiä. Tavarat ovat hyllyillä omissa kodeissaan. Itse asiassa se on nyt se huone, jossa viihdyn melkein parhaiten. Makoilen lukemassa tai juttelemassa puheluita siellä sängyllä. Nautin rauhasta ja siisteydestä. Ihmeiden ihme!

Tyttöjen tehtäviin kuuluva viikkosiivouskin sujuu tosi paljon nopeammin ja vähemmillä raivoamisilla nykyään. Molemmat ovat myös useampaan kertaan todenneet ääneen, miten mukavaa on, kun on niin siistiä. Ja toden totta, se on ihan älyttömän mukavaa.

Olen saanut itseni kiinni sellaisista asioista, kuin imurointihimosta tai hyväntuulisesta järjestelystä! Nyt juuri katselen talvilikaisia ikkunoita sillä silmällä. Siis minusta tulikin tällainen! Tällainen siisti!

Miten pikkuinen arkinen asia ja uusi oppi. Miten iso ilo.

 

Pehmoa lällyköintiä unen reunamailta

Väsyttää. Kohta painun hetkeksi kirjan äärelle ja sitten ilolla nukkumaan. Se on mun lempi hetkiä. Lakanoihin pujahtaminen. Kiskotteleminen siellä ja kääntyileminen. Nukahtaminen rauhassa. Ulkona on kalsaa, mutta täällä sisällä pehmeä, kiva, kääriytyvä lämpö.

Mieli on jotenkin levollinen ja hyvä. Kiitollinen ja onnellinen ei oikein mistään ihan erikseen, vaan noin ylipäänsä. Tyytyväinen. Mietin taas ystäviä. Ystävyyttä. Tämän sattuman kaupalla just saman ajankohdan jakamista tässä elämässä. Niitä mainioita tyyppejä, jotka osuivat tänne just juurikin tälle kohti ajanlaskua ja vielä mun reitilleni. Mikä iso, iso ilo!

Tällainen pehmo olo. Lällykkä. Just hyvä.

Apua, olen muki-ihminen!

Kokoelma karttui eilen. Kesän 2012 kappale oli niin ihana, etten päässyt siitä ohi. Proosallisesti Siwasta. Ja nyt se on jo käytössä. Toimii mitä mainioimmin.

Muki on kolmastoista Muumimukini. Ehkä kaunein tähänastisista, tai sitten vai uusin ja siksi ihana.

Olen niitä, muumimuki-ihmisiä. Auttamattomasti, vaikka luulin, etten koskaan olisi.

Muumimuki-ihmisyys on jotenkin arvelluttanut minua. Olen vähän harannut vastaan. Pitkän aikaa kuitenkin jo antautunut sille. Muki on täydellisen kokoinen. Se tuntuu käteen hyvältä. Kaunis. Ja sillä voi lietsoa mielialoja.

Meillä ei itse asiassa ole mitään muita kahvikuppeja. Näistä mennään juhlat ja arjet.

Mukeilla on merkityksiä. Olen saattanut jo kertoakin teille tästä. Kerron silti uudelleen, koska tämä kertoo muumimuki-ihmisyydestä jotakin mielestäni olennaista (ehkä, että he ovat aika pöljiä? tai sitten, että aika jotenkin… hmmm… omistautuneita asialleen ainakin.). Meillä on siskon kanssa systeemi, jossa kahvivierailun aluksi käydään tärkeä rituaali. Kysytään muumimukirivstön edessä, minkä värisellä fiiliksellä toinen on. Pohditaan rauhassa. Katsellaan värejä. Joskus päätös on nopea ja helppo. Toisinaan viivytään hartaudella. Päädytään lopulta aina juuri oikeaan.

On kaksi koulukuntaa. Valinnan voi suorittaa vallitsevan mielialan mukaa (”täys mörkö” tai ”aika sellainen jotenki rakkaus”) tai toiveikkaana tulevaisuuden tunnelmia maalaillen ”Tartten virtaa. Vihreä Tiuhti&Viuhti” tai ”Pitää rauhottua nyt. Talvimuki”). Ja sitten juodaan. Jokaisella mukilla on oma tunnelmansa. Mieliala ja viesti. Monellako muulla kahvikupilla on?

Muumimukien joukossa on muutamia kaksoisagentteja. On esimerkiksi tarkkaa, otetaanko ”ruskea Nipsu” vai ”turkoosi Nipsu”. pelkkä ”Nipsu” ei siis käy. Niiden signaali on keskenään täysin erilainen. Otan aina turkoosin (ruskea on jotenkin synkeä ja tunkkainen. Turkoosissa on eteenpäin vievää, mutta maltillista energiaa).

On olennaista kattaessa miettiä kullekin perheenjäsenelle sopiva muki. Olen ihan oikeasti salaa vaihtanut, jos joku on kattanut lapselle Mörön. Kai niillä voisi näin tarkassa ja etabloituneessa systeemissä lähetellä jo pariskunnanvälisiä viestejäkin, mutta siihen sentään en ole sortunut – negatiivisessa mielessä ainakaan. Joskus sentään laitan vaaleanpunaisen rakkausmukin Johkulle. Ei hän sitä viestiä huomaa, mutta minua hymyilyttää spagetin äärellä.

Suosikkejani ovat tähän asti olleet rauhallinen talvimuki, se vaalenapunainen rakkausmuki (no tottakai!) ja se vaaleanvihreä, virtaisia Tiuhti&Viuhti. En koskaan juo keltapunaisesta Muumipeikko&Niiskuneiti -mukista (vaikka meillä on niitä kaksi! Lahjaksi saatuja)  ja Mörköpäiviä on tosi vähän (usein vähän melankolinen lila Hemuli riittää).

Nyt luulen, että tämä uusi pääsee käyttöön pitkäksi aikaa. Siinä on kesän ja hiekan ja tuulen ja kaislojen ja uimahuoneiden ja sellaisen raukean toiveikkuuden fiilis. On, ihan totta!

Tosi Tärkeitä Asioita (joopa joo)

Tämä kymmenen päivän ylityöloma kotona tuntuu taivaalliselta! Mitä kaikkea ehtiikään tehdä tällaisessa ajassa. Kaikki kesän muut lomajaksot ovat olleet reissuamista, joten kotiolo tuntuu ihan mahtavalta. Ja siis kotiolo yksin! Mies on töissä ja lapset koulussa. Luksusta!

Säännölliseen viikoittaiseen ja päivittäiseen työaikaan sitoutuminen ei ole tapahtunut ihan helposti. Olen viimeisten 10 vuoden aikana tottunut työskentelemään kotona, ja silloinhan oma aika on säädeltävissä. Pystyn hoitamaan virastoasiat ajoissa ja mitä kaikkea. Näillä kuukausipesteillä, joita näkyy olevan noin puolet vuodessa nykyisellään, on ihan eri meininki. Työmatkoihin menee päivästä kolme tuntia, ja päälle normaali 8 tunnin työpäivä. Eipä jää aikaa hoitaa yhtikäs mitään. Niinpä on kasaantunut hiukan hoidettavaa. Tämän loman aikana olen ainakin:

– saanut kesän kuitit tilinpitäjälle (aina ärsyttävää, mutta ihanaa että joku muu tekee niille sentään loput!)

– hoitanut hajonneen pelikonsolin vakuutusasioita ja fillaroinut sen liikkeeseen korjattavaksi (ai mitä sille tapahtui? No hitostako minä tiedän!)

– säätänyt tyttöjen musiikkiopistoasioita (kahdet soittotunnit ja kaksi kertaa musiikinperusteet = logistiikkasumu)

– hoitanut vuosittaisen kilpirauhaslabran (miten paljon voi vihata aamulabroja, joita ennen ei saa juoda kahvia? Tai kehnoja suonia, jotka pumpattiin kuiviin syöpävuosina?)

– uusittua kadonneen kela-kortin (okei, se katosi 3 vuotta sitten… oli ehkä jo aikakin!)

– saanut poistatettua kierukan (ymmärrän, että joillekin tämä on selkeästi Too Much Information, mutta muistuttaisin, että blogin nimi on kokovartalofiilis, ja täällä on viimeaikoina puhuttu epäilyttävän paljon lemmikkieläimistä. Ettei siis totuus unohtuisi.)

– käytyä kampaajalla

– teetettyä kuntosaliohjelman (ja tehtyä sitä – jihuu ja au)

– osallistuttua päiväjumpille (autuasta! Iltajumpat vievät usein yöunet ja noissa on tolkuttoman hyvin tilaa. Heti siinä sen virkeän mummun ja kolmivuorotyötä tekevän teräsnaisen välissä)

– katseltua tv-kaistalta liudan mistiin jääneitä sarjoja (kolmen jakson maraton Suurinta Pudottajaa punttiksen alle tehostaa kummasti liikkeitä)

– siivoiltua (terkkuja sille hiton siivoojalle, ja kiitos kysymästä – käsittely on edelleen kesken)

– neulottua puolikkaan tunikasta (hulluus, rystyset vrs lähenevä talvi)

– päivitettyä liki maanisella tahdilla molempia blogeja (kyllä tämä taas ensi viikolla rauhoittuu)

 

Mitään näistä en olisi ehtinyt kunnolla normaalin työviikon aikana. Liikunnat on toki pakko hoitaa silloinkin, mutta on siinä sovitteleminen.

Ensi maanantaina työruljanssi alkaa taas, ja sitten mennään sillä loppuvuoteen. Onneksi tuli hoideltua nyt kaikkea tätä, ja lisäksi huilittua kunnolla. Seuraava loma lienee jouluna sitten, ja sille onkin jo puhde katsottuna: se saakelin kylppäriremontti.

Alan olla jo tosi valmis duuniin. Pää pursuaa ideoita.

Mitäs teille kuuluu?

 

Juotaisko kermaa?

Olen saanut lasteni koulusta viestiä jo kahdesti. Terveydenhoitaja tuumii, että toinen pimuistani on liian pieni. Paino- ja pituuskasvu on jumahtanut paikoilleen. Sille pitäisi tehdä jotain.

No, mitäpä tekemään? Olen vähän äimänä. Omaa mittaani osaan kyllä kasvattaa, mutta lasta. Mitä sinne tuuppaisi lisää, että lähtisi kasvuun?

Syömme tosi tavallista, ihan hyvää ruokaa. Teen käytännössä kaiken itse (ei marttyyrinkruunua, eikä itsetehostusta. Tykkään siitä.) ja koitan katsoa, että matskut ovat kutakuinkin hyviä. Kokkikoulut käyneenä ehkä jotain tajuan aterioiden koostamisestakin. Jos itse rajoittelen joitakin ruoka-aineita, ei se näy tyttöjen lautasella. Tarjolla on aika tasapuolisesti kaikkea peruskampetta. Meillä ei kaihdeta myöskään lihaa, kalaa tai rasvaa.

Mutta lapsi on kuin elohopea, hyvässä mielessä onneksi. Juoksentelee välimatkansa, ui ja pyöräilee, harrastaa judoa ja aikidoa, touhuaa menemään. Virtaa riittää ja päätä. Ei siis mitään, mikä varsin huolestuttaisi minua vanhempana. Ei aliravitsemusoireita nyt ainakaan. Mutta kulutus on kova.

Ja pienihän hän on. Lyhykäinen ja hyvin siro, mutta niin olin minäkin, vaikkei sitä nyt heti niin mieltäisikään. Luokkani pikkuisimpia aina ylä-asteelle asti.  Myös lasten täti on siro nainen, ja kumpainenkin isoäitinsä sai kuulemma juoda kermaa lapsena kasvaaksensa.

Mutta nyt siis pitäisi kasvattaa. Ihan kirjaimellisesti. Tuntuu, että pärjään tuolla henkisellä saralla paremmin.

Eniten minua mietityttää oikea toteutus. En millään haluaisi kiinnittää liikaa huomiota näihin painojuttuihin. Haluaisin saada kasvatettua kaksi itseensä aika rakastaen suhtautuvaa naista. Olen riittämiin puljannut asian äärellä itse. Haluaisin katkaista kierteen, ja olenkin ollut aikamoisen tarkkana tavoissani puhua ja toimia. En todella haluaisi, että tästä tulisi mikään juttu. Tässä iässä nyt varsinkaan.

Minä en ylipäätään olisi kiinnittänyt koko kokoasiaan mitään huomiota. Tyttö on oman kokoisensa ja ihan sopusuhtainen. En koskaan oikein ole tykännyt niistä käyristä. Eivät kaikki niille osu. Se on vähän kuin laittaisi mustekalaa verkkokassiin. Mutta paha tuon terkkarin viestejä on ihan sivuuttaakaan. Kohta tulee taas kutsu tarkastukseen, ja siinä sitten punnitaan lapsen lisäksi minun vanhemmuuttani.

Pulmia tulee lähinnä siitä, että toinen tytöistä on tasan normaalikokoinen. Ruoka maittaa hänelle hyvin. Oikeinkin hyvin. En haluaisi yhden normaalipainoon päässeen lapsen lisäksi saada aikaan sitten toista ylipainoista. Kummastakin kun on haittoja nyt ja tulevassa elämässä. Eikä meidän vanhempienkaan tarvitsisi tähän mitään massakautta vetää. Tämä taas tarkoittaa sitä, että yhden meistä on syötävä eri ruokia. Ja siinä taas väkisinkin tulee sitä erontekoa.

Olen tuuminut, että välipaloilla se onnistuu vähiten huomiota herättävästi. Aterioilla laittelen hänelle vaivihkaa vähän isompia annoksia ja vaihdan tuhdimpaan maitoon, mutta välkkäpaloilla laiheliini vetelee eri eväitä.

Totta kai toinen on kateellinen. Kyselee, miksei hänkin saa noita. Siinä sitten kieli hyvin keskellä suuta olen yrittänyt muotoilla sopivaa vastausta. Olen päätynyt olemaan aika rehellinen ja suora. Olen todennut, että toinen tarvitsee nyt vähän buustia, ja että meillä muilla kolmella tämä kasvu on hyvällä mallilla, eikä liikakaan hyväksi olisi. Varovasti ja harkiten yritän asetella.

Tytöt tulevat hyvää vauhtia kohti murrosikää. Tiedän, että niinä vuosina painavat paljon muutkin jutut kuin äidin tapa harkita sanojaan. Toivon, että joku pohja olisi silloin luotuna, ja toivon sitäkin, että köykäisen tytön kasvu olisi siinä vaiheessa saatu käyntiin. En millään, millään,  haluaisi, että hän alkaisi nähdä liiallisen hoikkuutensa jotenkin myönteisenä juttuna, kilpailuvalttina teinien maailmassa. Koska siinä vaiheessa syöttäminen on, arvelisin, vielä aika paljon vaikeampaa.

Vinkkejä? Kokemusta? Mitä sinne pitäisi työntää?

Hiljaa, saatana!

Vietin juuri päivän melusaasteessa. Tilassa, jossa hengailin kuusi tuntia, soi jatkuvasti musiikki – viereisessä huoneessa remontoitiin mitä ilmeisimmin Iskelmäradion tahdissa.

Nyt olen piripinnassa Suvi Teräsniskaa ja Kaija Koota. Mitä minulle jäääääääääääääääää? Tulipa selväksi sekin tiivis soittosykli, jota kanava harjoittaa. Vai tuntuiko minusta vain, että samat veisut kaikuivat joka tunti?

Kostan epäreilusti teille. Tässä vähän korvamatoa, olkaapa hyvät:

 

 

Sinänsä humoristisia hetkiäkin koettiin, kun maalaripoika lauloi Abbaa mukana. Ei vissiin tiennyt minun olevan heti siinä seinän takana. Tai sitten ei vain piitannut. Tyyliin:

 

En ilennyt mennä valittamaan. Tiedän, miten mälsää remppaaminen voi olla. On siinä joskus ilo revittävä irti keinolla millä.

En ole oikein koskaan tykännyt taustamusiikista. Hälystä. Ääniverhosta. Toisethan luukuttavat telkkariakin auki koko illan. Viihtyvät äänissä. Meillä ollaan ihan eri leirissä. On kaksi olohuonetta – toinen telkkaria varten, ja toinen lukemista ja seurustelua. Jäljemmässä ei ole minkäänlaisia äänekkäitä laitteita. Ja telkkaritilassakin laite on päällä vain harkittuina ajankohtina ja katselumielessä.

Taustamusiikki-inhoni kilpistyi lasten vauva-aikaan. Arki oli kai tuolloin niin täynnä jatkuvaa mölinää, parkua ja vaateita, ettei olisi tullut mieleenkään kuunnella vielä musiikkiakin. Niihin aikoihin istuimme autossakin autuaan hiljaisuuden vallitessa (jos ne toukat oli siis saatu muualle tai  kaukaloihinsa nukahtamaan).

Meni muutama vuosi ilman musiikkia melkein kokonaan. Minulta, joka rakastan musiikkia.

Teen ison eron taustahälinän ja musiikin kuuntelemisen välille. Minusta musiikkia pitää kuunnella tarkoituksella. On ihanaa sulkeutua junassa muulta maailmalta kuulokkeiden taakse. On mahtavaa ajaa pitkiä automatkoja ja kailottaa kantripoppia yksin omassa rauhassa. On ehdottoman kivaa siivoilla turkkipopin tai bollywoodmusan tahdissa, tai raivokkaimpina remppahetkinä soittaa täysillä Queenia.

Mutta taustahälyä en kestä ollenkaan.

Nyt korvissa humisee. Teräsniska ei ota hiljentyäkseen. Remonttimies kotipihalla tekee voitavansa myös. Hakkaa nauloja seiniin ja sahaa. Ottaisin nyt annoksen nauhoitettua hiljaisuutta. Täysillä, kiitos.