Syksy, mikä sua oikein vaivaa? Aka mihin aika oikein menee?

Marraskuuksi sitten meni! Syksy on merkillinen jakso vuotta. Elokuulta siihen jo jotenkin alkaa virittäytyä. Silloin on vielä niin tuore kesäntuntu, lomaolot akuuttina mielessä ja iho ruskeana, että mielikuvat syksystä ovat vahvan villapaitaromanttisia. Kynttilät. Värit. Ah ruska!

Syyskuuta ei käytännössä ole ollenkaan. Se katoaa jonnekin joka vuosi. Whooooooooossszzzh sinne meni. Töitä, orientoitumista, ihmettelyä, koulut jo käynnissä. Villapaita ei riitäkään ja kaikkien takit ovat vuodessa käyneet ahtaiksi. Se arjen ylitsevuotava: ”onko mikään auki enää sunnuntai-iltana?!”

Miten voidaan, jumalauta, olla jo lokakuussa? Mitä! Mutta ei hätää, kyllä se tästä asettuu. Rauhoittuu siksi kynttiläsyksyksi. Nyt niitä villasukkia puikoille ja sassiin. Ja sitten alkaakin putki. Kellomäkeläiset juhlaviikot. Startataan murun synttäreillä, sitten juhlitaan parisuhteen käynnistyspäivää (mielikuva teinibailujen vessasta ja kahdesta huppelipäisestä nuoresta nojaamassa kaverin äidin pyykkikoneeseen tähän. Somen tukkiminen söpöstelyllä kuuluu asiaan, annetaan siis mennä vaan!), sitten on omat synttärit ja oho välissä oli vielä muidenkin sukulaisten. Huh siunaama. Miten nyt ollaankin jo kuun lopussa taas? Tätäkö on vanhuus nyt?

Syöksykiidosta sitten äkkijarrut tähän pisteeseen, jossa alkaa marraskuu. Ja vuosittain toistuva väittely siitä, ollanko nyt jo talvessa vai vieläkö syksyä mennään. Minusta voitasiin keikauttaa tässä jo talvelle. Sehän nyt on mielipuolisen pitkä muutenkin, ja jotenkin rauhoittaisi ajatus siitä että syksyräpisteleminen jo päättyy.

Paitsi ihan valheellinen olisi se rauhoittumisen olo. Ei tässä mikään pääty, päinvastoin. Tämä lienee toiminnallisimpia marraskuita vuosikausiin. Luvassa on aikamoisia uusia aluevaltauksiakin. Olen niistä kovasti innoissani, vaikka jännittäähän myös. Ei ihan vähän.

Jo 9.11. tiedossa on tosi kivaa, kun ihkaensimmäisen oman kirjoituskurssini ilta viimein koittaa! Munakello valmiiksi ja terät lyikkäreihin, kohta mennään! (Virallinen ilmoittautumisaika on jo ummessa, mutta jos nyt tätä lukiessasi tulet siihen ihan oikeaan johtopäätökseen, että hitto oispa pitänyt sittenkin mennä, niin laitapa viestiä niin lisätään sut vielä joukkoon!)

Saman viikon lopussa olen junnuderbyleirillä juttelemassa junioritoiminnasta derbyseurojen väelle. Pitkästä aikaa laitan myös omat luistimet jalkaan ja häärin apuopena aloitteleville.

Seuraavalla viikolla käyn pitämässä luennon messuyleisölle. Whaaaaat?! Kyllä vain. Eka kerta laatuaan sellainenkin kokemus.  En vielä kai saa kertoa mitä ja missä, mutta kuitenkin. Ihan älyttömän kivaa, että pyydettiin!

Sitten vielä pääsen toimimaan juontajana eräässä hienossa hyväntekeväisyystapahtumassa täällä kotipaikkaukunnalla, lempikirkossani vieläpä!

Saanko nyt sanoa tähän ihan suoraan, miten älyttömän onnellinen olen just nyt kaikista näistä uusista jutuista elämässäni? Siis älyttömän! Kun vielä tuossa alkusyksystä olin vähän (helvetisti) siipi maassa sen erään tosi paljon toivomani työmahdollisuuden mentyä mistiin, niin nyt on kyllä todettava ihan vilpittömin mielin, ilman mitään defenssiyrityksiä, että on se kyllä jotenkin totta kun sanotaan uusien ovien aukeavan toisten sulkeutuessa. Silloin ajattelin hetken, ettei mitään kivaa enää ikinä olisi tiedossa ja kaikki vanhakin kiva lakkaisi. Olin niin tosi väärässä!

Yksi mun upea ystäväni linkitti silloin mulle tuon postin lopussa olevan laulun. Ja sen sanoma toteutui!

Uutena juttuna meinaan myös pitää tuota YouTuben videopäiväkirjaa. Päivitän sitä joka päivä ainakin marraskuun ajan. Luvassa jännittynyttä valmistautumista noihin yllämainittuihin juttuihin, ja toivottavasti myös onnelliset helpotuslöpinät niiden päätteeksi. Tilaapas se kanava, niin pääset mukaan bäkkärille. Sinne saa myös mieluusti lähettää terkkuja tai jutustella muuten vaan.

Ja niin, onhan marraskuussa muut perushommat tietty myös. Eihän arki tässäkään kuussa tarkoita vain noita kohokohtia, vaan aika tavalla ihan normiduuneja ja muuta mutapainia. Aika akuutisti mietin, mikä mielipuolinen idis oli imoittautua sekä aikuiskasvatuksen että luovan kirjoittamisen pitkille opinnoille ja ottaa suoritettavaksi vielä arabian kielikurssikin. Mutta niin se täällä menee, vähän lumipallon lailla. Myös niitä hommia päivittelen tuolla vlogissa kuun kuluessa.

Oon valmis marraskuu!

Mainokset

Pimeys, et pysty mitään!

Kyselin viikonlopulla mietteitänne pimeästä. Mietin, olenko tämän mörköilyni kanssa itsekseni. Kävi ilmi, että muitakin riittää. Ei kai se oikein hyväkään ole, mutta vähän lohduttaa.

Enemmistö on valinnut minikyselystäni  kohdan  ”Nukuttaa, herkuttaa ja vetää melankolian puolelle.” Myös valtaosa hoitaa huonoa virettä tsemppaamalla syömisten ja liikkumisten kanssa,  tai kirkasvalolampuilla/-kuulokkeilla tai polttelemalla kynttilöitä. Kukaan ei sano, ettei tuntuisi missään. Yksi tuumaa jopa, ettei mistään meinaa tulla nyt mitään. Pimeä käy todenteolla voimille.

Luulen että tämä on ikäjuttuja. Vai mitä tuumitte? Ei noita kakaroita tunnu yhtään sieppaavan tuo synkkyys. Siinä menevät kuin ennenkin. Jännää vain on saada heijastimia ja  turvaliivejä päälle. Ei puhettakaan mistään lohtusyömisistä tai edes siitä, että tulisi kilpailua pääsystä tälle kirkaslampulleni.

Ihmettelin aina kun eräs viisissäkymmenissä oleva sukulaiseni valitteli pimeän käyvän vuosi vuodelta yhä musertavammaksi. Mietin, että miten niin. Sama talvihan tulee joka vuosi! Eikös nyt näillä leveyksillä ihmisen mieli ole tottunut ajatukseen? Tämä vuosi on jotenkin itsellekin ollut hankalampi. Syksyn alettua pimeys on välillä melkein sattunut. Mikä se sitten mahtaa olla, että kolmikymppisen päässä naksahtaa jotenkin melankolian puolelle? Minullakin, joka en ole mikään melankolistelija noin perusvireeltäni ollenkaan.

Pistin eilen täyden taisteluvalmiuden päälle. Tätähän herkkua on nimittäin luvassa vielä kuukausikaupalla (vaikka lumentulo kyllä aina helpottaakin) , joten ei ihan auta tässä vaiheessa jäädä tuleen makaamaan. Aamusta porotin verkkokalvoja kirkasvalolla (suorastaan niin uutterasti, ettei yöllä oiken tullut taas unikaan silmään – pitää löytää kohtuus!), ja iltasella sytytin miljoona kynttilää uusille portaille (Amen!) .

Mieli onkin melko virkeä  nyt, ja ihan erityisen kivaa  on illalla päästä ekaa kertaa  kuukauteen haastattelukeikalle! Työntekoa on ollut ihan ikävä.

Ai niin! Kun edellisen kerran kyselin, mitä haluaisitte lukea, vastasivat kaikki yhtä lukuun ottamatta että antaa soittaa vaan mitä mielit milloinkin. Kiitos luottamuksesta, niin olen kyllä sitten tehnytkin. Melkoista silppua aiheesta toiseen, mutta te tunnutte vain lisääntyvän. Eniten lukijoita on paikalla aina silloin, kun mietin ihmissuhdekiemuroita. Se lienee myös tämän iän tärkeitä juttuja. Kiitos myös runsaista kommenteista! Antakaa tulla niitä jatkossakin.

Yksi vastanneista oli täsmällisempi. Hän toivoi ajatuksia ravitsemuksesta, painonhallinnasta ja liikkumisesta. No, niille mietteille minulla on suorastaan kokonaan oma bloginsa täällä. Siellä on ollut sairausloman vuoksi hiljaista, mutta tänään olen taas virallisesti remmissä. Nyt onkin sitten meikäläisellä varsinainen asiantuntijapuheenvuoro painonhallinnasta luvassa. Huoh. Toivon, että niitä mietteitä toivonut lukijani löytää tuonne(kin!) lukemaan. Nyt ne alkavat taas päivittyä muutaman kerran kuukausitahdilla.

Käsitöiden puolella on ollut sama juttu. Niitä alkaa tulla tänne heti jo tänään.