Sairas kertomus – eli mitä vastaanotolla oikeasti ajatellaan

Nämä ovat vakavia asioita, nämä lääkäri- ja fysioterapiakäynnit. En usko yhdenkään miehen valmistautuvan käynteihin sellaisella hartaudella, kuin tiedän kaikkien naistuttujeni tekevän. Silloinkin, kun olemme kipeitä ja tuskissamme, erilaisten hoitoa vaativien sairauksien ja ruumiinvammojen runtelemina. Sellaisissa tilanteissahan sinne mennään. Ja siltikin! Miten paljon mietittävää.

On oltava puhdas, puhdas nyt ainakin. Hiukset mieluusti pestynä. Pelkällä kuivashampoolla pikaisesti töräytettynä tulee tunkkaiseksi, mutta aina ei ehdi. Ja sitten niitä tulee harottua levottomasti ja menevät vielä tunkkaisemmiksi. Pipokausi nyt on ihan perkeleestä kaikin puolin.

On rasvattava iho, jottei se kosketuksesta lähtisi rullautumaan hilseilevänä. Mutta tarpeeksi hyvissä ajoin ennen käyntiä, ettei hikeen sekoittuva rasva tee ihosta ilskottavaa liskomaista kosketeltavaa. Kuka ylipäätään valitsi tällaisen ammatin, jossa toisia nakuina kosketaan?

Karvat on tietysti ajeltava. On muistettava leikata karvat siitä leuan alta kasvavasta luomesta. Jos vaikka katsotaan niskan liikettä läheltä. Ja ne melkein napaan ulottuvat kurittomat korret, jotka melkein aina unohtuvat, ja jotka tekisi mieli häpeissään unohtaa, mutta juuri tällaisissa tilanteissa se olisi katastrofaalinen virhe. Jos niitä on ajattelematta, ne loistavat neonkylttien lailla silmään juuri siinä kiusallisimmassa eteenpäin kumarruksessaa niin, ettei tee mieli nousta ollenkaan, mutta vääjäämättä täytyy jossakin vaiheessa, vaikka miten viivyttelisi. Ja siinä ne sitten ovat.

Ja kainalot nyt joka tapauksessa, ja sääret. Bikinirajat oikein leveältä kaistalta. Ja sitten on tarkistettava yleissilmäyksellä, josko jostakin muualtakin rönsyilee. Tässä iässä ei voi olla enää ihan varma. Tulee tuntemattomistakin paikoista. Varmuudeksi ajan vielä posketkin, ja leuan. Joskus niissäkin on sellaisia pitkiä karvoja, jotka näkyvät juuri tietyssä valossa. Ja niillä siellä on ne kirkkaat putket.

Näkyyköhän karvoista, että ajelin ihan juuri? Ja nyt se ajattelee, että tämän takia. Kun juuri olisi tarkoitus olla niin, kuin ei mitään juuri tämän takia vaan tällaisena olen aina. Siivona ja valmiina sisätutkimuksiin.

Miksi minä en voi olla sellainen lehtikuvien aina siivo, helohetivalmis nainen? Kääntely- ja taivuttelukelpoinen?

Mieluitenhan olisi käytävä solariumissa ottamassa talvenkelmeälle keholle pieni pintaväri, joka saa selluliitinkin siliämään vähän, mutta kellä helvetillä tässä nyt oikeasti on sellaiseen aikaa ja rahaa?

Hajut ovat ihan oma lukunsa. Ennen kuin markkinoille keksittiin työntää tuoksuvia pikkuhousunsuojia, en osannut ajatella, että minusta erittyvät ihmismäiset asiat olisivat niin hirvittävän hävettäviä ja peitettäviä, mutta nyt kyllä osaan. Varsinkin, kun siellä selkävammaisena aina pitää pyllistellä. On hirvittävä paikka tulla hyvin tietoiseksi näistä asioista juuri silloin, kun tavoittelee sormilla lattiaan lääkäri tuijottaessa rangan liikkeitä ja kohoavia pakaroita kirkkaissa loisteputkivaloissa. Herrajumala kuka edes ajattelee tällaisia? Tai sanoo ääneen?

Ja missä ne ovat ne alusvaatteet, joissa voisi olla luontevasti näissä luonnottomissa asennoissa? Että edes häpyhuulet pysyisivät kalsareiden sisäpuolella, kun minua leivotaan sammakonreisimäiseen asentoon. Pitäisi olla jotkut ei pornahtavat. Ei pitsiset. Ei puristavat. Ei läpikuultavat. Ei persvakoon pakenevat. Ei ainakaan koskaan enää matalavyötäröiset. Sellaiset, jossa eivät pienet tahrat näy. No eivät kyllä isotkaan! Jotenkin sellaiset, joihin ei kiinnity huomio ollenkaan. Edes minun. Varsinkaan minun. 

Miten onkin mahdollista olla niin syvästi tietoinen niin monista asioista yhtä aikaa? Samaan aikaan karvojen ja rullautuvien alusvaatteiden ja kuivashampoohiuksiensa kanssa hyvin pelätä kuukautisten alkavan, tai jo alkaneiden kuukautisten karkaavan siivottomasti ulos suojistaan. Ja miksi sitten, kertokaa se minulle, ihminen hikoilee sieltäkin. Mitä helvettiä se lekuri sellaisessa tilanteessa oikein itsestään kuvittelee?

Voi pelätä aluspaidan tahriintuneen rintojen alta näkyvästi märäksi matkalla vastaanotolle, ja sitten pitää silti riisuutua. Yrittää invavessassa itseään pyyhkiä käsipyyherullaan. Sitä tietää jo etukäteen, että hoitopöydän paperille jää vatsamakuun jälkeen sellaiset ilmeiset märät läntit, joiden jälkeen on todella vaikeaa katsoa silmiin ketään, saati alusvatteisillaan. Tissiläntit, voi hyvänen aika. Siis miten tissit yhtäkkiä nyt hikoilevatkin tällä tavalla? Voivatko vaihdevuodet alkaa tuosta noin vain, matkalla Luhtialankadulta Mehiläiseen? Miksi siinä pitää edes olla se paperi, kun minä en osaa kääntyä sitä ruttaamatta. Ja ne läntit. Ja jostain tulee nyt se ajatus niistä karvoista taas.

Tulikohan varpaankynnet leikattua? Lakattua nyt ei ainakaan. Varmasti varpaiden väleissä ainakin on nukkaa. Mahdollinen jalkasieni. Hän sen lääkärinä tunnistaa kyllä kauempaakin.

Mitenkä täit? Niitähän on nyt liikkeellä. Olisipa kiusallinen hetki sellaiselle juuri tässä. Pysykää nyt ainakin siellä hiusten uumenissa pliis edes tämä nelikymmenminuuttinen. Korvat nyt ainakin muistin puhdistaa. Ja hampaat pesin, enkä eilen ottanut valkosipulia. Minusta on kaikkine käynteineni tullut aika etevä ennakoimaan. Ja alati neuroottisempi.

Vatsa kurisee nälkää. Etteikö pieni ilmapallurakin siellä tekisi suolen mutkassa matkaa hirvittäväksi, pingahtavaksi ääneksi tähän hiljaiseen huoneeseen? Rentona tai jännittyneenä, kummallakin tapaa mahdoton äänettömästi ulospäästettävä. Voi näitä elämän valintoja!

Ai että mikä se vaiva alunperin olikaan, joka minut tänne toi? No vaikea muistaa kaiken tämän keskellä, mutta tarkistakaa päästä varpaisiin. Olen valmis.

Mainokset

Turhauttava lääkärireissu vol. 666

Olin taas odotellut seuraavan guru-luokan huimauslääkärin vastaanottoa kuutisen viikkoa, ja eilen se koitti. Tämän piti nyt olla sairaalan messiaanisin ekspertti. Menin jännityksestä maha mutkalla aamuvarhaisella keskussairaalalle, jossa oli ensin nopea lääkärintarkastus, sitten hidas ENG-tutkimus ja sitten taas nopea lääkärin tapaaminen.

Aluksi lääkäri haastatti jo tuttuja juttuja. Hän tarkasti korvia ja silmieni reaktioita. Sitten minun piti taas seisoa aloillani silmät kiinni kädet eteen päin nostettuina (minusta huojuin hitosti, hänestä meni oikein mallikkaasti). Seuraavaksi piti kävellä sillä jenkkien poliisisarjoista tutulla rattijuoppokävelyllä (suoraa viivaa, kantapää toisen jalan varpaisiin jne) ensin silmät auki (heikko, huojuva esitys) sitten silmät kiinni (välitön kaatuminen joka askeleella, kauas on tanssivuosien yhden jalan korkeista pirueteista totisesti tultu).

Sitten oli vuorossa ENG-tutkimus, jossa kuvannetaan silmien liikkeitä erilaisten kallistuskokeiden ym ärsykkeiden aikana. Tosi herkulta kuulosti jo etukäteen, ja tosi herkuksi osoittautuikin.

Sain päähäni sysimustaa pimeyttä, eli aika painavat, täysin tummennetut lasit. Niiden kuva silmistäni välittyi tietokoneella tutkijan katsottavaksi. Ihan ensi alkuun huurustin kalliin laitteen sumeaksi spontaanilla pelkoitkulla. Huoh. Onneksi tutkija oli empaattinen ja ymmärtäväinen.

Testissä seurailin ensin kuvaruudulta erilaisia liikkuvia kuvia lasit päässäni. Sitten taas pimennettiin, ja piti tuijottaa kaukaisuuteen. Seuraavassa vaiheessa menin makuulle, ja minulle tehtiin niitä manaaja-sarjoistani tuttuja kivoja taivutuskokeita. Samaan aikaan piti pitää silmät apposen auki ja tuijottaa mustaan tyhjyyteen. Ei ollut kivaa.

Seuraavassa vaiheessa tärykalvoille suihkutettiin vuoron perään kuumaa ja kylmää ilmaa. Koko suihkutuksen ajan piti taas yrittää rävähtämättä tuijottaa pimeyteen. Oli erinomaisen ikävän tuntuista, etenkin vasemmalla puolella, jossa saatiin hoitajan mukaan ”hyvä” ja minun mielestäni paha hoitovaste, eli voimakas silmävärve. Toinen silmä lähti siis hakkaamaan ärsytyksen johdosta omassa villissä tahdissaan sivusuunnassa nykivää liikettä.

Olo pimeässä pyörityksessä oli kuin huonolla humalaisella avaruusmatkalla. Huone kieppui, sänky kieppui ja minä puristin sängyn laidoista täysillä ja tuijotin pimeään. Erittäin väsyttävää, erittän ikävän tuntuista.  Pelottavaa. Kokeiden jälkeen olo oli aika piesty ja pahoinvoiva. Huojuin siitä vielä lekurin puheille.

En tajunnut lääkärin puheista mitään. Toinen silmä ei ollut reagoinut kokeessa mitenkään ja toinen reagoi voimakkaasti. Ei hajuakaan, mitä se tarkoittaa ja kumpi oli se terve reaktio. Joka tapauksessa lääkäri totesi, että tasapainoelimeni ovat elossa. Jipii ja serpentiiniä tähän, kai.

Muuten vuoropuhelu oli suunnilleen tällainen:

Ani: No onko tässä nyt kyse asentohuimauksesta tämän perusteella?

lääkäri: joo, ei joo, ei joo, ei, ei tiedetä, ehkä.

Ani: No antaako tämä jotain viitettä siihen, voisko kyseessä nyt olla se ms-tauti?

lääkäri: joo ehkä antaa, tai ei anna, joo, ei joo, ei, no voi, no ei.

Ani: No säkö et nyt halua antaa mulle minkäänlaista diagnoosia sitten?

lääkäri: niin, joo. ei. noo. ei. Liiku paljon ja koita olla huomioimatta oireistoa. Nää nyt on tälläsiä tutkimuksia joista ei nyt silleen nönnön nöö nönnöti nöö.

Ani: No liittyykö nää mun muistiongelmat, orientaatiovaikeudet, tunnottomuudet ja väsymys susta tähän samaan nyt jollain lailla?

lääkäri: ei

Ani: ei?

lääkäri: ei. ei liity korvaperäiseen huimaukseen.

Ani: Onko tää siis nyt korvaperäinen huimaus?

lääkäri: no jo, ei joo, ei, joo, ei.

Ani: No voiko nää susta olla sieltä auto-onnettomuudesta koituneita ongelmia, jotka nyt vasta ilmenee?

lääkäri: No joo vois, ei vois, rankavamma, joo, tavallaan, eiii.

Ani: Eli nytkö mä oottelen taas sitten 6 viikkoa, että pääsen sinne magneettiin?

lääkäri: joo.

Ani: Musta on todella rankkaa odotella jatkuvasti monta viikkoa. Onko siinä mitään mahdollisuutta vähän aikaistaa sitä?

lääkäri: eeeei. Tää on semmoinen poissulkeva vaan ni eii. Siellä on niitä tärkeitä aikaisemmin. Eiii.

Ani: jaaha. Kiitos ja näkemiin.

Eli en tullut yhtään fiksummaksi tällä reissulla. Pahoinvoivemmaksi, surullisemmaksi ja ahdistuneemmaksi kyllä. Nyt odotellaan taas.

Ilta meni pillittäessä pettymystä, turhautumista ja yleistä väsymystä jatkuvaan ravaamiseen, odottamiseen, toiveiden kohoamiseen ja sitten tyhjän päälle joutumiseen. Ikäviin toimenpiteisiin ja tähän jatkuvaan huonoon humalaan. Olin surkea mytty, mutta annoin nyt tulla ulos välillä sitäkin puolta sitten.

Eli ei kun oottelemaan sitten joulukuuta jälleen. Siellä onkin tuplariemut edessä, kun viikon välein on aivokuvaa ja mammografiaa. Saiskohan sinne sairaalanmäelle jonkun huoneen, niin ei tarttis koko ajan siirtyillä?

Sillä välin business as (if) normal. Paljon sitä liikuntaa. Se kyllä sopiikin mulle hyvin. Tää muu vähän huonommin, mutta eipä pääse näemmä valitsemaan.