Millainen äiti minusta tuli? Perhe vastasi

Olen tämän vuoden aikana saanut tehdä tosi kivaa lasten keskustelusarjaa erääseen lehteen. Sen tiimoilta olen istunut monta monituista tovia kyselemässä 8-12 -vuotiailta lapsilta heidän elämästään. On liikuttavaa, miten samankaltaisina lasten vastaukset toistuivat. Kun kysyn, millaisista jutuista he erityisesti tykkäävät tai tykkäisivät kotona, he puhuvat kuin yhdestä suusta pelihetkistä, iltasadun tärkeydestä ja yleisesti yhteisestä hengailusta vanhempien kanssa.

Näiden haastattelujen jälkeen mietin usein omaa vanhemmuuttani. Miten omat lapseni mahtaisivat hahmotella perhejuttujamme ulkopuoliselle toimittajalle?

Koska haastattelutilannetta ei ollut näköpiirissä, ja lähin toimittaja löytyi peilistä, esitin kysymyksen perheelleni itse. Äitienpäivän kunniaksi kysyin, mikä heidän mielestään on hallitsevin äitiominaisuuteni. (Pyysin pitäytymään positiivisissa.)

18-vuotias esikoiseni vastasin näin: ”Jos asiat menee pieleen, sun reaktio on aina sellainen, että asiat jotenkin järjestyy. Jos oma reaktio on ”voi saaaatana, sun reaktio on usein ”ei hätää”.

16-vuotias kuopus vastasi näin: ”Tää pätee kyllä teihin molempiin. Me saadaan mennä aika vapaasti. Lähtökohtana on se, että meihin luotetaan siihen asti, kunnes jotain sattuu, eikä niin, että pidetään tiukat rajat, ettei vain sattuisi mitään.”

(Tästä vastauksesta tuli hauskasti mieleen se, kun lapsi vastasi alakoulussa koulukyselyyn, ettei meillä ole kotona mitään sääntöjä. Hän oli ilmeisesti kokenut selkeän päivärytmin, toistuvan ruoka-, nukkumaanmeno- ja kotiintuloajan sekä perheenjäsenten huomioivan kohtelun ja käytöstavat ihan itsestään tapahtuviksi asioiksi. Olemme todellisuudessa olleet varsin tiukkojakin kasvattajia, mutta ilmeisesti onnistuneet tekemään sen ihan sujuvalla tavalla. Myös isoilla lapsilla on ollut selvät sopimukset kotitöistä, kotiintuloajoista ja siitä, missä vaiheessa saa olla esimerkiksi yksin kotona, mutta kivaa, että se välittyy lapselle näin mukavassa muodossa. Ja ihan totta onkin, että olemme luottaneet. Ovat sen ansainneetkin.)

Puolisoni vastasi näin: ”Maltti. Olet hirveän hyvä siinä, että sun oma ärsyynnyksesi ei mene lasten kanssa toimimisessa edelle. Ja lasten on hirveän helppo puhua sulle.”

Oman navan ympärillä ei arjessa ehdi juuri pörräillä, mutta tekeepä kyllä hyvää välillä pysähtyä vähän miettimään omaa äitiyttä nimenomaan myönteisen kautta. Nuo perheen palautteet tuntuivat maailman ihanimmilta.

kielomalja.jpg

Jännitin nuorena kovasti sitä, millainen äiti minusta tulisi. Taustastani johtuen pelkäsin roolia aika tavalla ja suhtauduin mahdollisuuksiini kasvaa läsnäolevaksi ja lämpimäksi vanhemmaksi välillä erittäinkin epäluuloisesti. Pamahdin paksuksi 23-vuotiaana, ja siitä se homma sitten alkoi. Vartuin rooliini tilanteiden opettamana. Joka päivä tuo näin 42-vuotiaana edelleen eteen äitiyden saralla uudenlaista mietittävää.

Ihan ihmismäisen keskeneräinen äiti olen ollut, ja olen edelleenkin, mutta verrattoman paljon pelkoja paremmin tässä tuntuu käyneen. Nyt niin kai uskaltaa jo sanoa, kun todistusaineistona on jo yksi aikuinen ja yksi melkein aikuinen. Muutamiin juttuihin olen itseeni äitinä erityisen tyytyväinen. Tärkein on se, että olen ollut oikeasti paikalla, läsnä ja lähellä.

Meillä on tiivis perheyhteys ja tunnemme toisemme erittäin hyvin. Emme vietä laatuaikaa, vaan ihan vain aikaa. Jokapäiväistä, arkista, hyvää ja paljon. Se ei ole sattumaa tai onnenkantamoista, vaan tietoinen valinta, jonka eteen tehdään hommia jatkuvasti.  Tämä on minulle tärkeää, ja sen täytyy myös näkyä. Helppoa se ei aina ole, varsinkaan yrittäjälle.

Olen aina tiennyt, että haluan olla sekä äiti että ammatillisesti kunnianhimoinen tekijä (ja lukuisia muita asioita, mutta nämä kaksi ovat arjessa useimmin kilpailevat alueet). Tiedän senkin, että jos jommasta kummasta täytyy joustaa, ja usein jonkin verran täytyy, joustan työasioista. Ollakseni läsnä perheelleni ihan oikeasti, en ehdi kaikkialle, kaikkiin tarjottuihin juttuihin, enkä olemaan kaikille kaikenlaista juuri nyt. En pysty tarttumaan kaikkiin kiinnostaviin työtehtäviin enkä vaikkapa matkustamaan pitkäksi aikaa kauas keikoille. Vietän myös vapaa-ajastani ehdottomasti suurimman osan perheeni kanssa. Valkkaan tarkasti iltamenoni. Se ei ole mitään patriarkaatin ikeessä paarustamista (eikä perheen työnjaosta johtuvaakaan. Me olemme täällä kotosalla molemmat yhtä aikaa ja toimimme näin kumpainenkin.), enkä yritä maalata itsestäni mitään pyhimysäitikuvaa. Olen halunnut valita näin, se on onnistunut ja olen siitä iloinen ja ylpeä. Olen myös saanut toteuttaa itseäni ammattilaisena hyvin monipuolisilla tavoilla, vaikken olekaan kimpoillut kaikkialle.

Yksi ihanimmista asioista elämässäni on se, että lapseni valitsevat viettää aikaansa meidän kanssamme, vaikkei se iän puolesta ole enää minkäänlainen itsestäänselvyys. Uskon, että se on isolta osalta myös tulosta meidän vanhempien panostuksesta ja selkeästä viestistä, että haluamme oleilla heidän kanssaan. Olemme toki omissakin puuhissamme, mutta päivittäin tosi paljon myös nelisin. Juttelemme, pelaamme, lueskelemme ja löhöilemme.

kimppu

Yksi äitiysjuttu on jäänyt tältä vuodelta erityisesti mieleen. Kun itselläni on ollut usein mielikuva liiasta kiireestä ja työhön uppoutumisesta, ilahduin kuullessani, miten lapseni kaveripiirissä oli nostettu esiin minun ja kuopukseni yhteinen aamuhetki.

Tämä aamuhetki on ihan tavallinen, jokapäiväinen hetki, jota ei ole suunniteltu, vaan joka on muodostunut omaksi, pieneksi rituaalikseen: minä ja kuopukseni olemme usein olohuoneessa kaksin toisten lähdettyä töihin, tai vasta heräillessä hommiinsa. Minulla on kahvia, kuopuksella teetä, ja siinä sohvalla istuskellen  puhelemme tulevan päivän tapahtumista ja erilaisista mielen päällä olevista jutuista. Ei siihen millään tavalla asetuta tietoisesti jotakin hetkeä viettämään, kunhan ollaan vain.

Minusta tuntui ihanalta, että tämä hetki oli noussut kuopukselle erityiseksi meidän hetkeksemme, sillä se on minustakin oleellinen. Yksi sellaisista jutuista, jota ei osaa ehkä erikseen irrottaa päivän kulusta, mutta jonka poisjäämisen huomaisi heti. Isot jutut ovat joskus aika pieniä.

Yksi toinenkin sivulauseesta poimittu äitiyspalaute tuntui tosi hyvältä. Lapseni totesi eräänä päivänä, että en ole vielä kysynyt, miten päivä meni, joten hän kertoisi sen nyt. Lause ei ollut moite, vaan keskustelun avaus, ja kantoi mukanaan palan arvokasta: huomion siitä, että hän on tottunut siihen, että kysyn joka päivä, miten päivä on mennyt. Taas jotakin sellaista, jota ei itse huomaa ennen kuin se jää pois. Tuonakin päivänä kysymykseni oli tulossa kyllä, mutta selvästi vähän viiveellä. Sellaisella, jonka huomasi, jos oli odottanut sitä palavalla halulla kertoa meneillään olevista mietteistä. Hetki järjestyi siihen paikkaan.

Kun nyt käyn miettimään onnistumisiani, nousee mieleen ainakin tällaisia. Tiedän olevani ainakin äiti, joka:

  • sanoo joka päivä ”huomenta”, ”hyvää koulu- ja työpäivää”, ”miten meni koulussa/töissä” ja ”hyvää yötä”. Usein käytettyjä lauseita ovat myös ”oot rakas”, ”mitä muru?” ja ”oon susta ylpeä”. Lauseita ei lausuta ohjelmallisesti siksi, että niitä kuuluisi lausua, vaan koska ne ovat tärkeitä osia keskinäisiä suhteittamme. Saan samoja myös takaisin joka päivä. Yleisin hymiö perheviestinnässä lienee naurunaaman lisäksi iso sydän.
  • kokkailee päivittäin. Ruoka on välillä nopsaa ja helppoa ja välillä perusteellisemmin veivattua, mutta sitä on joka päivä, ja yhteiselle päivälliselle myös istutaan joka päivä. Poikkeuksia saattaa mahtua kiireiseen viikkoon 1-2. Jos joku puuttuu pöydästä, koko porukka tietää aina missä hän on päivällistään syömässä. Ei siksi, että kyttäilisimme, vaan siksi, että kuuluu perheen rutiineihin, niin aikuisten kuin lastenkin, ilmoittaa asiasta ja tietää toistensa päivien kulusta.
  • on nähnyt lastensa kanssa lukemattoman määrän suoratoistosarjoja viimeisen vuosikymmenen aikana. Katsomme yhdessä telkkaria joka päivä, eikä mikään mahti maailmassa saisi minua sanomaan pahaa sanaa liiallisesta ruutuajasta. Tämä ruutuaika on meidän yhteinen, ihana juttumme. Kun päivällinen on syöty joskus klo: 18-19 maissa, kukin vetäytyy usein omiin oloihinsa. Noin yhdeksän aikaan alkaa ”aletaanko kattella?” -huhuilu, ja sitten seuraa 30-120 minuuttia yhteistä sarjan katselua. Juuri nyt menee Game of Thrones. Myös tämä on niin vakiintunut iltarutiini, että jos siitä poiketaan, se sovitaan erikseen. Jos joku meinaa olla pois, alkaa yleensä pienimuotoinen jupina tai monipolvinen selvitys siitä, minkä verran yhteistä sarjaa  toiset saavat jonkun poissa ollessa katsoa.
  • ei päästä tai itse mene nukkumaan vihaisena. Kukaan ei painu pehkuihin ennen kuin meneillään olevat melskeet on ainakin säällisellä tavalla selvitetty. Tämän olen aikoinaan oppinut ihanalta puolisoltani. Minä yritin tämän 27-vuotisen suhteemme alkuaikoina tehdä marttyyrimaisia itkien nukahduksia, mutta muru opetti, ettei se tee hyvää. Eikä ikinä teekään. Meillä voi paiskoa ovia, mutta paiskonnan syy ei jää puhumatta auki.

IMG_20180819_154936__01

Millainen äiti sinusta tuli? Kysy vaikka lapsiltasi ja jätä ihmeessä kommentti.

Hyvää huomista äitienpäivää!

 

Mainokset

”Olisitpa enemmän huomionkipeä!” Vlogissa puhetta tarvitsevuudesta.

Tänään juttelin Varjomaailman nuorille siitä, miksi on ihan ok tarvita toisia ihmisiä ja toivoa osakseen huomiota. Pohdin sitä, miten toimintahäiriöisissä perheissä lapsen kaikenlainen kuulluksi ja nähdyksi tulemisen toive tulkitaan usein vääräksi, pahaksi ja kielletyksi. Lapselle se voi olla jopa vaarallista.

Moni aikuinenkin pitää vielä tarpeitaan piilossa, koska niille ei ole ollut kotosalla tilaa. Sillä tavalla saa itsensä melkoiseen nyrkkiin.

Jos lähipiirissäsi on lapsia ja nuoria, jotka elävät hankalissa oloissa, olisin iloinen, jos vinkkaisit heitä katsomaan.

”Äiti juo, koska olen niin…” Varjomaailman vlogijaksossa mietitään syyllisyyttä.

Tänään käynnistyi taas yksi lempparihommistani, eli A-klinikkasäätiön Varjomaailman vierasvlogisarjani YouTubessa. Ekassa jaksossa mietitään, voiko vanhemman juomiseen vaikuttaa olemalla kiltimpi, ahkerampi, laihempi tai mukavampi, tai vaikka lahjomalla.

Jos lähipiirissäsi on (ja erittäin suurella todennäköisyydellä on, vaikket sitä päällepäin huomaisikaan) lapsi tai nuori, jota ehkä mietityttää kodin aikuisten alkoholinkäyttö, niin laitapa jakoon.

Edellisen viiden osan sarjan löydät helpoiten täältä.

Varjomaailmasta kannattaa vinkata muutenkin! Siellä voi jutella pohdituttavista asioista luottamuksella ja vaikka nimettömänä turvallisten aikuisten kanssa. Olisin varmuudella käyttänyt teininä, jos internet olisi 1700-luvulla ollut keksitty.

 

Puutu, välitä ja ruoki – Loma on hankalaa aikaa liikaa juovien vanhempien lapsille

Olen keskittynyt taas lomalla kosteissa oloissa kasvamista käsittelevän kirja valmisteluun. Aineisto, ne teidänkin minulle lähettämänne tarinat, on todella laaja ja melkoista luettavaa. Tänään olen keskittynyt puuttumisen teemoihin, ja varsinkin puuttumisen puuttumiseen. Moni tarinansa kertoneista ihmettelee nyt aikuisena, miten kukaan ei puuttunut kamaliin tilanteisiin, jotka näkyivät ja kuuluivat naapurustossa. Meillä helposti suojellaan ihan vääriä tahoja ja ollaan väärillä tavoilla kohteliaita.

Haluaisin jakaa kanssanne muutaman tarinan ja muistuttaa siitä, että jos nyt kesän aikana naapurista kuuluu kovaa tappelua, niin älä sulje siltä korviasi. Tai jos joku lapsesi kavereista toivoo yösijaa luotanne, vaikka vähän ärsyttävän tiuhaankin, niin tarjoa se mahdollisimman usein ja kutsu ruokapöytäänkin. Sellaisella pienellä teolla voi olla arvaamattoman iso merkitys, eikä kotioloja todellakaan aina näe lapsesta ulospäin. Valtaosa minulle tarinansa kertoneista kertoo olleensa lapsena ulospäin juuri niitä reippaita, iloisia, siististi puettuja lapsia. Kulissien pikku ammattilaisia.

Loma-aika on monissa liikaa juovissa kodeissa kaikkein hankalinta, kun ryhtiä ja raameja ei töiden ja muun tavallisen tekemisen muodossa tule pitkään aikaan mistään.

Lastensuojeluilmoituksen voi tehdä kuka vain, joka on huolissaan lapsen hyvinvoinnista. Ilmoituksen tekijän ei itse tarvitse osata arvioida millaista apua perheessä tarvitaan, vaan sen tekee aina ammattilainen. Ilmoituksen voi halutessaan tehdä myös nimettömänä.

Ollaan aikuisia lapsillemme, omille ja muidenkin.

 

Humalassa vanhempani riitelivät niin rajusti, että myöhemmin sain tietää karjumisen kuuluneen kerrostalossamme kolmanteen kerrokseen asti. Sieltä eräs asukas oli harkinnut tulemista käymään, muttei koskaan tehnyt sitä. Jälkikäteen olen ollut tästä todella vihainen. Miksei kukaan puuttunut siihen, mitä meillä tapahtui, vaikka kaikki tiesivät, että meillä asuu myös lapsia?

Itse seisoin monet kerrat tärisevin käsin puhelin kädessäni soittaakseni hätänumeroon, mutten uskaltanut. Häpeä voitti, en olisi kestänyt sitä, että kaikki olisivat nähneet, että meille tulee poliisi. Mikä huuto ja mahdollisesti lyöminen siitä olisi seurannut!  Ehkä soittamatta jättämisellä yritin välttää lisää ongelmia.

  • Nainen, 37

 

Kinusin kavereiden vanhemmilta lupaa olla yötä ja yleensä se tuli. He vaativat kuitenkin, että käyn lauantaina päivällä kotona. Monesti istuin tunteja kerrostalon kellarissa tai rappukäytävässä, kunnes sain mennä takaisin kaverilleni.

Kerran olin koko viikonlopun yksin. Kävin kavereiden luona syömässä lämpimän ruuan ja muuten söin kotona kaurahiutaleita ja kaakaojauhetta, kun en osannut keittää puuroakaan. Arkena kavereille ei päässyt niin helposti yöksi.

  • nimimerkitön

 

Naapurit tiesivät, mutta eivät puuttuneet, mitä nyt poliiseja soittelivat avuksi. Sukulaiset tiesivät, mutteivät uskoneet. Isä oli niin mukava ja koko perhe niin tervehenkinen harrastuksineen, että luulivat aina, että riidan keskellä liioitellaan. Kaverit saivat tietää aika varhain ja antoivat tukea. Aloin jo aika varhain, 13-vuotiaana, viettää viikonloppuja yksin kotona heidän kanssaan.

  • Nainen, 39

 

Koulussa kyllä tiedettiin ongelmistamme. Äiti ja isä tulivat 6.luokan discoon valvojiksi ympäripäissään. Silloin opettajat puhuivat käytävällä keskenään, niin kuin minua ja siskoani ei olisi ollut olemassakaan. Mitään ilmoitusta ei silloin minnekään tehty.

Kerroin vaikeuksista parille tädilleni molemmin puolin sukua. Toinen ei pitänyt minään, kyllähän sitä aikuiset joskus saavat ottaa. Toinen kävi välillä rukoilemassa ja ajatteli hoituvan sillä. Ensimmäinen kunnon väliintulo tapahtui 7. Luokalla, kun äidin sisko tupsahti kylään toiselta puolelta Suomea. Tulin koulusta ja tavarat oli jo pakattu autoon. Koululle oli ilmoitettu, mutta kukaan ei katsonut tarpeelliseksi kertoa minulle. Sain yhden päivän aikaa asennoitua uuteen elämääni ja niin sitä mentiin. Tulin kuukauden jälkeen lomille kotiin isän luo, enkä palannut takaisin. Sen kuukauden aikana minulle puheeksi murrosikä ja uhma. Eihän minulle mitään rajoja ollut ennen sitä laitettukaan. Täti sanoi silloin tervemenoa.

  • Nainen, 30

 

Äiti saattoi hävitä kahdeksi viikoksi kokonaan. Mietimme siskon kanssa, että kaipa meille joku ilmoittaa, jos jotain sattuu. Sitten äiti palasi kotiin pää ajeltuna. Oli tullut kantapaikassa pää edellä raput alas ja joutunut leikkaukseen. Ei ollut kenellekään tullut mieleen, että lapsille voisi olla hyvä ilmoittaa sellaisesta. Onneksi saimme lapsilisät tilillemme, että ruuassa hyvin pysyimme.

  • Nainen, 30

 

Toisinaan heiteltiin astioita, useimmiten äitiä lyötiin. Toisinaan – luojan kiitos – naapurimme soittivat poliisit, toisinaan minä juoksin rappukäytävään ja soitin jokaisen ovikelloa. Toisinaan makasin aivan kiinni seinässä, tyyny korvan päällä, sormet korvissa ja pehmolelu painettuna minun ja seinän väliin, mutta silti kuulin joka sanan. Äidin hakattuaan isäpuoleni meni kuuntelemaan musiikkia ja verinen äiti kömpi minun sänkyyni nukkumaan. Minä käperryin korituoliin yöksi. 

  • nimimerkitön

Sulkeiden maailmanennätys ja suurta rakkautta

Eksyin eilen Youtubettamaan klassisen musiikin helmiä. Kaivoin esiin biisejä, joita aikanaan soitin viululla (hyvin keskinkertaisesti), ja niitä vaikeampia, joita vanhempani soittivat minulle pienenä (seikka, josta tajuan vasta nyt olla melkoisen kiitollinen!). Teki mieli luukuttaa niitä lapsillekin. Kuuntelimme yhä pidemmälle. Paistelin kanaa ja mietin, miten järjettömän hienot (vaikka vähän käytössä kuluneetkin) ovat vaikkapa Vivaldin vuodenajat, varsinkin tämä kevät

 

Jatkoimme itkettävän kauniilla Bachin Airilla

Ja fiilistelimme Wagnerin tahtiin

Juttelimme kanojemme äärellä Paganinista ja muista hulluista klassisen musiikin virtuooseista (Agneksen mielestä tarinani katkotuista sormijänteistä ja hulluksi tulemisista menivät överiksi). Miten järjettömän (kirjaimellisestikin) siistiä musiikkia ihmiset saavat aikaan! Eikä se ihan ihme ole, että vähän alkaa vintissä viheltää, jos päässä soi non stop koko partituuri vaikka johonkin tällaiseen:

Pehmeämpiä säveliä on täynnään vaikka tämä:

Ja muuten, aika vakuuttavan näköistä sakkia nuo vanhat peruukkipäät!

Illalla myöhemmin sitten huhkimme miehen kanssa pihan uutta polttopuukuormaa (Herra Isä miten kalliiksi tämä talvi tulee!)  pressujen alle piiloon. Oli sellainen maalaisromanttinen, pakkaskylmä mutta sisältä lämmin, hetki, jolloin talon vanhemmat yhdessä uurastavat pihan perukoilla pesueensa hyvinvoinnin eteen. Koimme syvää yhteenkuuluvuutta ja ääretöntä rakkautta. Olkoon miten ällöä hyvänsä, mutta niin se kuitenkin oli. Syyttäkäämme vaikka noita yleviä säveliä.

Yön vieraat

Yläkerta on taas täynnä yövieraita. Lapset – omat ja vieraat – halusivat kai varmistaa, että lauantain pelipäivänä olisivat mestoilla heti aamutuimaan.

Minusta on kivaa kestittää noita. No, tuo kuulosti hienommalta kuin onkaan. En minä niitä kestitä. Lähinnä tarjoan yläkerran neliöt käyttöön. Kannan kaupasta pyydetyt eväät, ja kiellän tulemasta alakertaan jos ei välitön verenhukka uhkaa.

Win-win.

Useimmiten yöt sujuvat mallikkaasti. Vain tosi harvoin makkariin kömpii joku painajaisten uhri vähän siliteltäväksi. Vuosien vieriessä tätä sattuu yhä harvemmin.

Yökyläily on nerokasta. Kun otan tänne pari välillä, saavat omanikin mennä muualle silloin tällöin. Ja silloinkin, kun vuoro on omalla kohdalla, löytyy hyviä puolia.

Faktahan on se, että jos lapsella on seuraa, täytyy aikuisen olla paljon vähemmän temppumestarina.  Tämänkin aamun olen kaikessa rauhassa kirjoittanut, kuunnellut musiikkia ja kitannut kahvia.

Välillä tuohon ovenpieleen pölähtää joku uusi 1,5 –metrinen. ”Mä tulin tänne” , ne huikkaavat, ja painuvat ylös.

Sinne vaan.

Lapset luulevat liikuttavasti, että toimin hyvää hyvyyttäni antaessani auliisti luvan yöpymisiin. He eivät tajua vielä, että minua motivoi selkeä, taktisen kylmäverinen silmälläpitopäämäärä. Jos nuo viihtyvät kavereineen meidän nurkissamme, olen hermolla siitä mitä on meneillään. Nyt ja toivottavasti myöhemminkin.

Hei me sukupuolivalistetaan

Varoitan jo valmiiksi. Tässä postissa puhutaan taas intiimialueista. Lähestymistapa on kuitenkin toinen. Jouduin nimittäin eilen keskelle spontaania sukupuolivalistustuokiota hetkellä, jolloin olin valmistautunut tarttumaan Narniaan, ja henkisesti keitetyn nakin skarppiudessa. No, ihana lastenpsykiatri Raisa Cacciatore on aikanaan eräällä Kakpslussan haastiskeikallani sanonut, että tilaisuudet kannattaa aina napata heti jos sellaisia vain lapsen puolelta tarjoillaan. Ja että jos minä en kerro, niin sitten kertoo kaveri. ja se taas ei olekaan hyvä homma. Se on jäänyt mieleen kytemään,  joten siitä sitten kimppuun vaan.

Olen jo vähän aikaa mietiskellyt, milloin näihin keskusteluihin päästään. Olemme toki käyneet läpi ihmisen anatomiaa ja lisääntymistäkin sellaisella aika lavealla otteella jo vuosien varrella monestikin, mutta enteilin että yksityiskohdat alkavat kohta nousta 10- ja 8 –vuotiaiden mielenpintaan.

Silloin tällöin olen ottanut aihetta luonteviksi katsomissani tilanteissa käsittelyyn, mutta olen halunnut että aloite tulisi lapselta, että osaisin sitten arvioida millä syvyydellä aiheeseen juuri tässä ikävaiheessa kannattaa syöksyä.

Ja nyt se tuli. Aika puskasta.

On hassu fiilis istua siinä sängyn vieressä ja tuntea itsensä Aikuiseksi, Joka Puhuu Lastensa Kanssa Ne Tärkeät Asiat. Samaan aikaan ihan luontevaa, mutta myös jotenkin melkoisen latautunutta.

Tämä on minusta vanhemmuudessa hassuinta; samalla kun päivän muissa puuhissa tuntee itsensä sellaiseksi nuoreksi säätäjäksi, niin kasvatustilanteissa mätkähtää sellaisen tammivanhuksen rooliin. Suusta odotetaan soljuvan joitakin viisauden sanoja milloin mistäkin aiheesta. Ja ihmeekseni sieltä jostain ne löytyvätkin useimmiten. Ainakin jotkut sanat, jos ei suuria viisauksia.

Mietin ensin, onko sopimatonta kirjoittaa tästä aiheesta. Sitten tuumin, että jos näitä kerta pitää lapselle voida jutella näillä sanoin, niin aikuiset lukijatkin ehkä kestävät. Ja jos eivät kestä, niin nyt olisi tosi hyvä hetki lähteä muiden blogien äärelle.

Lukijoissa on myös paljon perheellisiä ihmisiä, joille näiden asioiden luulisi ja toivoisi olevan aika tuttua kamaa, ja ehkäpä aiheesta saataisi taas keskustelu aikaan. Mietin  myös, että tämä on taas niitä juttuja, joihin vanhempaa ei kauheasti valmisteta. Niihin vain jotenkin paiskaudutaan. Ekan lapsen kohdalla mennään aikamoisella hakuammunnalla. Mitä, miten ja milloin?

Neuvola ehtii loppua lapsen kiinnostuessa tästä teemasta, eikä openkaan kanssa ole ihan luontevaa avata moista aihepiiriä. Tuntuu helposti, että menee pieleen. Ja silloin taas jättää helposti juttelematta. Ja se taas, no, ei ole ainakaan sen lapsen etu myöhemmin. Ja että siitäkin syystä olisi ehkä hyvä reippaasti vain jutella ja kirjoittaa näistäkin.

Otan riskin. Minusta ihmisten hommista pitää voida puhua. Näin se keskustelu kulki:

 

Tyttöjen huone. Ilta. Pyjamia puetaan ja mietitään huomista.

Esikoinen: Mennäänkö huomenna uimaan? Tuleeko X mukaan?

Äiti: Joo mennään, mutta X ei tule, sillä on kuukautiset.

Kuopus: Ai kuukautiset?

Äiti: Joo, kyllähän te ne tiedätte?

E & K: Joo.

 

Hiljaisuus.

 

 

Ä: No mitä ne olikaan? (Vanhemman sääntö nro 1. näissä asioissa: tarkista. Koska ei ne koskaan oikeasti tiedä.)

E: Eiks se oo se et ne solut ei pääse jakautumaan?

Ä: Joo, tavallaan. Tarkemmin se on sitä, että sellainen munasolu, joka ei ole hedelmöittynyt, tulee ulos verenä. Muistatteks te ne munasolut?

E: Joo. Ne ihmisen siemenet.

Ä: Joo, siihen ihmisen tekemiseen tarvitaan kyllä myös ne miehen siemenet. Ne siittiösolut, siitä siemennesteestä, spermasta. Silleenhän se lapsi alkaa, että siittiösolu ja munasolu kohtaa, ja sitten se paketti kulkee kohtuun ja alkaa siellä jakaantua.

 

Hiljaisuus. Tuijottavia katseita.

 

Ä: Ja niitä naisen munasoluja tulee joka kuukausi joka tapauksessa. Sillonkin kun ei ole tarkoitus tehdä lapsia. Ne on tuolla munasarjoissa. Ja sieltä ne sitten kerran kuussa irtoaa ja joko hedelmöittyy tai tulee ulos.

K: Hihihiiiii munasrajat. Sarjat!

Ä: Niin. (Naurua sisäänpäin. Kasvatan Beavistä ja Butt-headia…) Siellä niitä on varastossa, ja sieltä ne sitten irtoaa.

Ä: Tiesittehän te jo sen, miten se siittiö ja munasolu saatiin kohtaamaan? Nehän täytyy saada yhteen ennen ku voi lapsi kehittyä? (Hetkellinen aavistus, että tämä kohta ei ole lainkaan auennut kersoille vielä. Nyt reippaasti vain perille asti.)

K & E: Mutinaa. Epämääräisyyksiä.

K: en kyllä tiiä.

E: emmä nyt muista! Emmä näin väsyneenä kaikkee muista! (Vähän kiukkuisena. Tätä lasta ärsyttää suunnattomasti, jos hän ei osaa vastata johonkin.)

Ä: No niitä siittiöitä tulee sieltä miehen kikkelistä (Voi hitto. Nyt ollaan tämän pulman äärellä ihan valmistautumatta. Miksi sitä nyt sitten kutsutaan? Penis on liian tekninen, pippeli oli ihan jees kolmevuotiaille. Muut varastoni sanat ovatkin melkoisen alatyylisiä. No Jeesus, mennään tällä kikkelillä, vaikka aika kamala sekin jotenkin on. Ja tuo olikin yksi maailmanhistorian ainoista tilanteista, joissa Jeesus ja kikkeli saatiin luontevasti samaan lauseeseen).

… Niin se viedään sinne naisen pimppiin (ja taas olemme saman termipulman edessä. Vulva? Vagina? Emätin? Hei oikeasti. Kaverin äiti käytti meille aikanaan sanaa etureppu. No sehän vasta kaunis ja kiva sana onkin. Sitä nyt ei ainakaan!). Ja sillä lailla ne sinne saadaan.

 

Mietteliäs hiljaisuus. (Jonka aikana äiti puntaroi, mennäänkö tästä nyt jo suoraan syvään päähän, ja käydään läpi myös ne vaihtoehtoiset hedelmöitystavat, vai tuleeko informaatioähky. Päättää pitää tämän erän aika pelkistettynä ja palata asiaan myöhemmin.)

 

Ä: (tajuaa, että tämä pitäisi kuitenkin nyt saattaa siihen laajempaan kontekstiin) Se on siis sitä seksiä. Mutta seksiähän on kyllä paljon muutakin. Mutta tuo on se mitä sanotaan yhdynnäksi. Ja rakasteluksikin. Mekin isän kanssa tehdään sitä.

K: Mutta te ette halua lapsia ainakaan kolmeen vuoteen?

Ä: Ei. Me ei haluta niitä enää koskaan. Meillä on jo niin tosi hyvät.

Tyytyväistä hihittelyä.

Ä: Mutta aikuiset rakastelee muulloinkin kuin silloin kun ne haluaa lapsia. Mielihyvän takia ja siksi että ne osoittaa toisilleen että ne rakastaa. Se tuntuu hyvältä. Se on sellaista aikuisten hommaa.

K: Miks se on just aikuisten hommaa?

Ä: No siihen täytyy olla valmis. Siis ihan ruumiin täytyy olla kypsä ja sitten siinä on paljon tunteita pelissä ja paljon kaikenlaista huomioonotettavaa. Se ehdottomasti on isompien hommaa. Ja sitten jos niitä lapsia haluaa saada, niin sitten siihen täytyy olla sukukypsäkin että se onnistuu. Ja siitä ne kuukautiset sitten on merkkinä.

E: Mistä sen sitten huomaa?

Ä: Ai että on sukukypsä?  No siis niistä kuukautisista esimerkiksi.

E: No mut huomaako sen kun ne alkaa?

Ä: Ai kun alkaa tulla verta pimpistä? (Tiedetään, sarkasmi ei sovi kasvatukseen. Se lipsahti. Mutta ihan lempeällä äänensävyllä.)  No siis kyllä se huomaa. Mä lupaan!

 

Hiljaisuus. (Äitiä naurattaa, mutta nyt ei sovi repeillä.)

 

 

E: (mietteliäänä) Koska ne sitten alkaa?

Ä: Useimmilla ne alkaa siinä teini-iässä. Kuudennen ja seiskaluokan seudulla.

E: Ai samaan aikaan ku se murrosikä?

Ä: Joo, tai se alkaa yleensä vähän ennen. Mutta joo suunnilleen niillä main. Sulla tuossa muutaman vuoden kuluttua (ei helvetti, tosiaankin!) Mutta hei, ne kuukautiset ei sitten todellakaan ole merkki siitä, että sen seksin voi vielä aloittaa. Ei todellakaan. (kts. edellinen oivallus. Let’s make this one clear now!) Se on ehdottomasti sellaista aikuisten hommaa.

 

Hyvin mietteliäs hiljaisuus.

 

Ä: (Tilaisuus on luonteva. Lapset kuuntelivat. Älä sössi tätä nyt. Lopetellaan tähän. Muistettiin se rakkauskin. Eikä menty tauteihin ja muuhun pelotteluun.) Ja jos teillä on koskaan tästä mitään kysymyksiä, niin kysyttehän sit? Mä aina vastaan.

 

Mietteliäs hiljaisuus.

 

K: Ei oo just nyt mitään kysyttävää.

E: Ei mullakaan.

Ä: No hyvä homma. Hyvää yötä!

 

 

Huoh. Yksi erä suoritettu. Seuraavaa saumaa odottaessa. Tämän aihealueen haasteena on ainakin minusta se, ettei tule kuulostaneeksi liian tekniseltä, vaikka faktatkin pitäisi saada jakeluun.

Havahduin vähän, kun jokunen viikko sitten automatkalla koko perhe huutolauloi Queenia, ja tuli puhe Freddiesta ja kuolemasta ja HIVistä. Kysyin silloin, muistavatko tytöt mikä se HIV on,  ”Joo”, ja miten se tarttuu? ”Sukupuoliteitse!”. Okei, olen tainnut lähestyä aihetta melkoisen tieteellisestä näkökulmasta ja kankein termein.

Jäin silloin miettimään, onko takapenkillä mitään käsitystä siitä, mikä tämä kryptinen ”sukupuolitie” konkreettisesti on, mutta juttu kumpuili siitä sitten johonkin ihan muuhun ja perehdyttäminen jäi. Lupasin silloin itselleni, että seuraavalla kerralla olemme hyvin käytännönläheisiä. Ja nyt olimmekin.

Mietteitä? Kokemuksia? Tilanteita? Tai vaikka sekin, että ei, tästä ei olisi saanut kirjoittaa blogimerkintää.