Täytyykö teinin kaveritkin ruokkia?

Huh, meillä on ruoka-aikaan kolme teiniä kylässä. Pitääkö ne kaikki ruokkia?

Onko tuttu viikonloppumiete? Aika paljon näitä pohditaan kaveripiirissäni kyllä viikollakin. Tupa on täynnä ja eteisen tennarivuori kohoaa. Moni vanhempi tuskittelee lasten vieraiden kohdalla oikeaa toimintatapaa. Miten pitää toimia, jos oman lapsen kaveriporukka on kylässä ruoka-aikaan? Voiko vain omat kersat huhuilla pöytään? Entä jos ei ole tarpeeksi ruokaa tai on tehnyt jotain nopsaa einesmättöä?

Kysymykseen siitä, pitääkö toistenkin mukelot ruokkia, on minusta tosi helppo vastaus: ei tarvitse, mutta saatat tehdä valtavan palveluksen, jos ruokit. Avaan tässä blogitekstissä ajatusta kosteusvaurionäkökulmasta. Tarkoitan tällä vinkkeliä, joka ottaa huomioon ne lapset, jotka kasvavat ongelmallisesti alkoholia käyttävien vanhempien kanssa.

On nimittäin melkoinen tilastollinen todennäköisyys, että ainakin yhdet eteiseen ilmestyvistä isoista teinitennareista kuuluvat sellaiselle nuorelle. Siitä lisää hiukan tuonnempana.

Jos kutsut ruokapöytään lapsesi kaverin/kaverit, voi olla, että pöytään istuva nuori saa ensimmäisen kunnollisen  lämpimän aterian pitkiin aikoihin. Hän saattaa kyllä saada päivän ainoan ateriansa koulussa, mutta viikonloppuisin pärjäilee millä milloinkin. Voi myös olla, ettei kukaan aikuinen ole kysellyt häneltä kuulumisia  ikiaikoihin. Ja niinkin, ettei hän ole kuukausiin tai vuosiin tuntenut itseään tervetulleeksi minnekään.

Kutsumalla tällainen nuori syömään perheen kanssa saman pöydän ääreen on mahdollista olla se tyyppi, jonka kanssa toinen voi viettää palasen ihan tavallista, leppoisaa ruokahetkeä juuri tänään. Sellaisen hetken arvoa ei voi edes alkaa tajuta ihminen, joka ei ole lapsuudessaan kokenut kosteita oloja, mutta ei tarvitsekaan. Pelkkä ”syömään!” riittää.

Voi olla, että vanhempaa hävettää, jos pöytään on juuri kavereiden kylässä notkumisen päivänä tulossa jotakin vähemmän ravinnerikasta ja fancya. Älä huoli. Se, että pöydässä ylipäätään on ruokaa ja sitä syödään yhdessä koko perheellä, voi olla nuorelle ihan eksoottinen kokemus. Se on ihana hetki, vaikka tämä on ihan tavallinen torstai ja kaikki ovat vähän väsyneitä.

Ehkä ruokaa on varattuna liian vähän? Jos se jaetaan nälkäisten teinien kesken, kaikille jää kiusallinen kökkäre. Eipä hätiä. Valitse toimintatapa tästä:

  • Kipaise nopsa täydennysreissu lähikauppaan tekemättä siitä numeroa.
  • Kyhää nopea salaatti kylkeen.
  • Vaihda suunnitelmaa ja tilaa pino pitsoja. Syökää ne silti kaikki yhdessä pöydän ääressä.
  • Loihdi lämpimiä voileipiä, iso munakas tai keitä kattilallinen puuroa. Tämä ei ole mikään hienostelulaji.
  • Kerro, että ruokaa on vähän niukasti, mutta se saadaan kyllä riittämään, kun jatketaan leivällä ja hedelmällä.
  • Tuumaa ääneen, että ruokaa ei tällä kertaa valitettavasti riitä koko komppanialle, mutta vieraat voivat tehdä itselleen voileipää tai muuta välkkäpalaa ja tulla silti samaan pöytään syömään.

Jokainen näistä vaihtoehdoista on minusta parempi kuin se, ettei vierailla oleville nuorille tarjoa mahdollisuutta ruokaan. Ensiksi toki siksi, että se on ystävällistä ja kohteliasta. On kiva ottaa välillä kontaktia ja tuntumaa lapsen kavereihin. On myös oman nuoren kannalta olennaista, että oma koti on vastaanottavainen ja kaverit tuntevat siellä olevansa tervetulleita. Vanhempana omien mukeloiden kaveripiiriä kannattaa pitää isossa arvossa ja hyvänä. Sen tietää vähintäänkin jokainen joskus yksinäisyydestä kärsinyt. Toinen syy on se, että ulkopuolinen ei voi mitenkään tietää, onko kylässä oleva nuori saanut lämmintä ruokaa tai edes niitä voileipiä aikuisen laittamana viimeksi viikkoja, kuukausia tai jopa vuosia sitten.

Tosi harva teini, vaikka kovasti nälissäänkin, kehtaa pyytää ruokaa. Lapsi, joka on kasvanut kosteissa oloissa, pyytää todennäköisesti sitäkin harvemmin.

On helppo ajatella, että oman lapsen kaveripiirissä ei kosteikon kasvatteja ole. On ehkä kiva asuinalue, kalliita harrastuksia ja siistit vaatteet. On työssäkäyvät, kivan oloiset vanhemmat ja kaksi autoa. Guess again. Lapsen kurjat kotiolot harvoin näkyvät lainkaan ulospäin. On ihan turha ajatella, että vanhempien päihdeongelma tuottaisi pelkästään ryysyläiskuvastoa. Lapset ovat myös pienestä pitäen todella taitavia piilottamaan hankaluutensa. Tuskin kukaan haluaa, varsinkaan kavereidensa silmissä, saati heidän vanhempiensa edessä, antaa viitettäkään kodin vaikeuksista. Lapsi suojelee vanhempiaan viimeiseen asti, ja sitten vielä sen jälkeenkin.

Jos kurkistettaisiin jokaiseen suomalaiseen luokkahuoneeseen, kustakin löytyisi lapsia, joiden kotona juodaan liikaa. Tilastotietoa on vaikea kerätä, mutta Lasisen lapsuuden mukaan tiedetään, että joka neljäs on kokenut lapsuudessaan haittoja läheisen juomisesta. THL:n tilaston mukaan Suomessa on ainakin 65 – 75 000 sellaista lasta, joiden jompikumpi tai molemmat vanhemmat käyttävät niin paljon päihteitä, että siitä on syntynyt jo viranomaisen rekisterimerkintä. Ja siinä lukemassa näkyy vain pikkuinen jäävuorenhuippu, sillä valtava osa perheissä tapahtuvasta liikajuomisesta jää kokonaan katveeseen. Lapsi itse ja perheen läheiset pitävät tilanteen tehokkaasti salassa häpeän vuoksi.

Aika paljon voi siis tulla huomaamattaankin tehneeksi hyvää, jos ruokkii teinin kaverit silloin, kun he sattuvat ruoka-aikaan kylään (ja uskokaa kun sanon, ettei ajoituskaan välttämättä ole laisinkaan sattumaa…).

Ruokapöydässä ei muuten tarvitse varautua käymään keskusteluja kodin ongelmista.  Anna mieluummin nuoren viettää hetki hengähdystaukoa elämästään. Anna hänen nauttia hetki ihan tavallisesta perhe-elämästä kaikkinen arkisine touhuineen.

Teini, jonka kotona on päihdepulmia, ei kaipaile mitään kiiltävää ja kristallinhohtoista eikä odota sinulta supervanhemmuutta. Ihan tuikitavallinen, vakaa ja turvallinen aikuisuus riittää. Rajat ja rakkaus. Ei hän todennäköisesti edes halua, että kukaan aavistaa mitään hänen huolistaan. Juttele siis niitä näitä. Kerro vaikka päiväsi kulusta ja kysy nuorten päivästä.

Ole se aikuinen, joka kysyy, mitä koulussa tänään puuhattiin. Olet ehkä ainut, joka tekee niin.

Tiedetään, että yksikin hyvä aikuinen on käänteentekevä apu hankalassa paikassa olevalle nuorelle. Ole se.

 

Mainokset

Kostean kodin varhain varttuneet lapset

Käsiin sattui eilen valokuva minusta parikymppisenä. Olen kuvassa niin vakava, että pisti mietteet liikkeelle. Muistin, miten vanha olin tuolloin. Paljon vanhempi kuin nyt.

Kuvan aikoihin olen juuri pullahtanut vähän väljemmille vesille kovasta puristuksesta, eteenpäin kaatumisesta, joka on alkanut vanhempieni erosta vajaat 10 vuotta ennen kuvan ottamista, jatkunut kotona yhä pahanevana sekasortona kohti tyystin mustia, muodottomia vuosia, ja sitten vielä kaiken absurdiksi kruunuksi päätynyt sairastettuun syöpään.

Eikä ralli siihen suinkaan päättynyt. Syöpähoitojen ja kuvan ottamisen väliin mahtuvien muutaman vuoden sisällä olen ehtinyt kirjoittaa ylioppilaaksi, pitää välivuoden jonka aikana reissasin ja työskentelin sijaisopettajana alakoulussa, aloittaa ravintolakouluopinnot ja lähteä sen tiimoilta ulkomaanvaihtoon, jolta sitten palasin suoraan kolmen kuukauden depressio- ja burnout-sairauslomalle. Ehdin vielä juuri ennen kuvan ottoa käynnistää terapian ja aloittaa talonrakennushankkeenkin. Samaan aikaan elämä on tarjoillut vielä kaikuja menneistä murheista, vaikka olenkin niistä tuossa fyysisesti jo etäämmällä. Melko täyteläisiä vuosia.

Tuntuu ihan hurjalta ajatella nyt, miten valtavan nopealla syklillä kaikki elämässä tuolloin tapahtui. Miten vähän siinä on tapahtumien rullatessa ollut mahdollisuuksia purkaa yhtäkään rankoista kokemuksista, aina vanhempien erosta alkaen, ollenkaan käsiteltävään muotoon. Mietin nyt, että yksinkin niistä lapsen elämässä valtavan suurista elämänmuutoksista olisi riittänyt puristamaan palleassa melkoisesti. Jokainen ainoanakin olisi tarvinnut pysähtymistä, miettimistä, uudelleen orientoitumista ja jonkinlaista tunteiden läpikäymistä.

En käynyt. Nehän olivat ohi. Takana. Valmiit. Yksi paha asia kerrallaan suoritettuna, selvittynä ja koteloitavana kuoreensa. Kiltit ja helpot eivät jää tuleen makaamaan. He ansaitsevat tykkäämistä juuri tällä: katso, miten nopeasti minä ponnahdan takaisin! Minusta ei tarvitse olla huolissaan. Minulle voi tehdä mitä vain, ja minä sen kun pärjään vaan. Se on tallentunut tähän kuvaan pysäyttävällä tavalla, ja se sai viipyilemään näihin ajatuksiin. Tuolla silmien takana se kaikki on.

Olen nyt nelikymppinen. Elän hyvässä, tasapainoisessa tilanteessa arkista lapsiperhe-elämää. Tuo tyyppi tuossa kuvassa on kantanut harteillaan sellaisia vastuita, etten koskaan ottaisi nyt osakseni, mutta silloin ei ollut vaihtoehtoja. Lapsi ei voi valita ympäröiviä ihmisiään eikä kotiolojaan. Hänellä on rajalliset mahdollisuudet käsitellä asioitaan, eikä vielä elämän tarjoilemia oppeja siitä, miten paljon yksi tyyppi kestää ennen kuin katkeaa.

Kuvan hetkestä menee vielä hyvän aikaa, ennen kuin alan kunnolla tajuta näitä asioita. Tuosta hetkestä ehtii kulua vain pieni tovi siihen, kun alan odottaa esikoistani. Olen onnekseni keskellä terapiaa ja pääsen läpikäymään vanhemmaksi tulemisen mietteitä ammattilaisen kanssa rauhassa ennen sitä. Tuntui ihan valtavan helpottavalta kuulla jonkun viimeinkin toteavan, että onpa ollutkin kaikenlaista. Hassua, että joskus vasta kun joku ulkopuolinen sanoo niin, antaa luvan ajatella niin, se alkaa mennä omaankin tajuntaan. Onpa ollut kaikenlaista, totta tosiaan.

Kun katson tuota nuorta aikuista tuossa, osaan viimeinkin olla myös vihainen. Mietin miksi tuo tyyppi pistettiin kestämään se kaikki? Vanhenemaan noin valtavasti. Miten kukaan uskalsi laskea sen varaan, että tuon kuula kestää? Jos omat lapseni, just nyt ihan samassa iässä, kuin silloin meillä pahimmillaan, olisivat vastaavassa tilanteessa täällä meidän kotonamme, eikö kukaan puuttuisi siihenkään? Odoteltaisiinko silloinkin, että hoituu se jotenkin kyllä? Se se on reipas, kylläpä onkin! Ajatus tuntuu karmivalta. Että nuo omat tyypit olisivat niin vanhoja jo niin nuorena.

Ennen tuhahtelin esimerkiksi 12 askelen ohjelmaan kuuluvalle ajatukselle sisäisestä lapsesta. Tuntui mahdottomalta hyväksyä mitään sellaista, koska koko lapsena olemisen ajatus oli karannut niin kauas omasta päästä. Tuntui lällyltä, herkistelyltä ja turhalta tunteilulta hyväksyä, että se tyyppi olisi kaivannut kipeästi aikuisten apua. Hänhän pärjäsi kyllä!

Minulle onkin ollut paljon helpompaa tarkastella omaa lapsen tilannettani äidiksi tulemisen myötä. Nähdessäni omien lasteni elämää, kuullessani heidän ajatuksiaan ja ottaessani vastaan heidän tunteitaan ymmärrän, että olen ollut itsekin juuri tuossa ihmisen vaiheessa, vaikka niin kovin erilaisissa olosuhteissa.

Moni minulle Kosteusvaurioita -kirjaan tarinoitaan kertoneista toteaa, että tuntuu vaikealta ihan oikeasti tajuta ja hyväksyä, millaisessa mankelissa on kasvanut. On verrattomasti helpompaa ajatella, että muistaa väärin. Että ei se nyt niin paha ollut. Kun miettii omaa mennyttään voi leikkiä ajatusleikin:  mitä tapahtuisi ja miltä tuntuisi, jos teleporttaisin oman tai läheiseni lapsen itseni paikalle niihin tunnelmiin just nyt? Olisiko se ok?

Jos silloin lohduttaisi lasta, hakisi hänet pois ja toisi turvaan, ajattelisi, että ei hitossa, ei koskaan, niin miksei hyväksyisi sitä tarvetta myös itselleen? Sekin tarve oli ihan totta. Se saa tuntua pahalta. On ihan tervettä kokea vääräksi se, että siltä lapsityypiltä silloin pihistettiin lapsena olemisen vuosia epäreilulla tavalla.

Jos vastaus vihloo, suosittelen miettimään tilannetta kaikessa rauhassa ja hyväksymään sen kivun, haikeuden ja vihankin, jota ajatus aiheuttaa. Hyväksymään sen, että se tapahtui sinulle, minulle, meille, ja siitä jäi ja saa jäädäkin jälkiä. Kenenkään ei pitäisi joutua varttumaan niin vuosiaan vanhemmaksi. Kukaan ei synny suoraan aikuiseksi, vaikka siltä helposti voi tuntua ja juuri siitä meitä onkin palkittu.

Niihin kivuliaisiin tunnelmiin ei kuitenkaan kannata jäädä pysyvästi olemaan. Omaa tilannettaan voi käsitellä vielä täällä etäisyyttä jo saatuaan. Monesti niille mietteille ei tapahtumien vyöryessä eteenpäin olekaan paikkaa. Taju tulee vasta myöhemmin. Jos ymmärrys itseä kohtaan alkaa syntyä vaikka omia lapsia katsellessa, on juuri oikea aika pysähtyä tavoittelemaan niitä tunteita, joille ei niissä vuosissa ollut tilaisuutta. Mitä lämpimimmin suosittelen siihen seuralaiseksi ammattilaisen tai vertaisryhmän tukea. Vaikka se lapsi kokikin joutuvansa handlaamaan kaiken yksin, ei niin tarvitse enää aikuisena tehdä.

Menneiden läpikäyminen on palkitseva prosessi. Siinä reissussa voi nuorentua vuosikymmeniä!

Ja jos näkee samaa tapahtuvan lähellään, pitää puuttua. Se on aikuisten duuni, meistä jokaisen.  Joskus on itse juuri se tyyppi, joka voi vaikuttaa pahassa paikassa elävien lasten tilanteeseen. Ehkä jopa se ainoa. Puuttuminen on ehkä kiusallista, hankalaa ja epämiellyttävää, mutta entä sitten? Mitkä jutut olivatkaan oikeasti tärkeitä?

 

Kosteusvaurioita putkahti painosta – pikaiset ensitunnelmat

Kävin tänään postilaatikolla viidesti. Ei paljon tuntunut pisarointi. Vasta viimeisellä reissulla siellä köllötti se, mitä olen hartaudella odottanut saapuvaksi. Kosteusvaurioita-esikoiskirjani on nyt painettu, valmis ja maailmassa!

Huikea tunteiden kimppu samaan aikaan ihon alla. Vähän väliä on avattava kirja, lehteiltävä hiukan ja toivottava, ettei silmiin osu lyöntivirheitä. Kyllä sitä perusteellisuudella pusattiinkin!

Kirja tuntuu käsiin hyvältä. 277 sivua tiukkaa tietoa ja koskettavia elämänkokemuksia. Valkoinen päällys ja punaiset kannet. Olen jättimäisen kiitollinen teille blogin lukijoille, jotka olitte mukana synnyttämässä tätä kirjaa! Toivon, että olen osannut tehdä tarinoillenne oikeutta.

Tiedän ainakin jokusen saaneen jo kirjan tänään postissa. Ilmeisesti Atenan verkkokaupasta kirjansa ennakkotilanneet saivat sen samaan aikaan minun kanssani käsiinsä. Kauppojen ja kirjastojen hyllyille tulokkaan pitäisi päästä ihan tässä lähipäivinä. Nyt hengittelen vähän ja lasken mielessäni kirjan matkalleen. Huh!