Maitohapoilla

Eilen kuuden kuukauden odotus loppui, ja kävin keskussairaalassa aivojen magneettikuvassa. Josko nyt vihdoin sieltä alkaisi löytyä selitystä tähän huimaukseen. Alan olla ihan tosi loppu tähän jatkuvaan huonoon oloon ja siellä sairaalalla laukkaamiseen. Sitä on ollut elämässä ihan, ihan, ihan liikaa.

Tämä joulukuu onkin tässä suhteessa todellista unelman elämistä. Olen keskarilla sohittavana ja tökittävänä joka ainut viikko, joskus enemmänkin kuin kerran. On otettu verikokeita litramäärissä, on kuntouttavaa fyssaria tasapainolle (saa yrittää, mutta omat odotukset on pyöreä 0 ), on tuo magneetti ja sen tulosten kuuleminen sitten erikseen, mammografia ja sen tulosten kuuleminen ja mitä vielä ehtiikään sitten lisäksi. Kaikki tässä kiireisimmän työkauden kohdalla.

Olen aika jaksava henkilö, mutta missään en tunne itseäni yksinäisemmäksi, avuttomammaksi ja pelokkaammaksi kuin sairaalassa. On vastenmielistä ja kamalaa mennä sinne kaikenlaisten vittumaisten operaatioiden kohteeksi. Todella orpo olo.

Naurattaisi, ellei itkettäisi, että magneetin sairaanhoitaja katsoi mua eilen sisään astuessani, ja totesi ” aa joo sähän ootkin ollut täällä ennenkin. Mee vaan vaihtamaan pyjamat”. Että ollaan ihan tuttuja jo. Ei kyllä tartteis olla. Kiva hoitaja, ei siinä mitään, mutta on se nyt vähän surkuhupaisaa.

Tuttua tai ei, on magneettituubissa makaaminen musta aina kamalaa. Ahtaaseen kokovartalotuubiin työntäminen saa ajattelemaan krematorioita ja muita ikävyyksiä. Tutkimus kestää kauan, ja on oltava ihan aloillaan. Magneettisarjat pitävät ihan hirveää meteliä. Kirkunaa, raksutusta, pauketta ja vikinää epäsäännöllisinä, hiton kovaäänisinä sarjoina. Naama suljettuna ihmeellisen kehikon taakse.

Tässä kuvauksessa inhotti sekin, että käytettiin varjoainetta. Kanylointi jo sinällään on inhottavaa hommaa, varsinkin kun noita kämmenselän suonia on just hiljan häiriköity verikokeillakin. Ei myöskään ole kiva fiilis tuntea, miten kylmä, raskas aine vähitellen kulkee verisuonta pitkin eteenpäin elimistössä. Ei ihmisen kuulu tuntea suoniensa tapahtumia. Tosi vaikea koittaa siinä maata ja olla ajattelematta, miten aine etenee aivoihin. Ja varsinkin mitä se sieltä paljastaa.

En ole ruikuttaja luontojani vaikka nyt voi siltä kuulostaakin. Viimeiset muutamat vuodet ovat vain olleet niin sairaalavoittoisia, että mitta on tullut täyteen totaalisesti. Haluaisin tehdä ihan muita juttuja. Keskittyä ihan toisenlaisiin asioihin. Olla rauhassa. Olla jännittämättä, odottamatta ja sopeutumatta jatkuvasti. Ehkä sekin aika vielä koittaa.

Löysin sentään kotimatkalla täydellisen joululahjan itselleni. Se onkin just passeli tämän merkillisen vuoden ja varsinkin syksyn teemoihin.

take no shit
Efva Attlingin koru kiteyttää oleellisen aika napakasti.
Mainokset

Turhauttava lääkärireissu vol. 666

Olin taas odotellut seuraavan guru-luokan huimauslääkärin vastaanottoa kuutisen viikkoa, ja eilen se koitti. Tämän piti nyt olla sairaalan messiaanisin ekspertti. Menin jännityksestä maha mutkalla aamuvarhaisella keskussairaalalle, jossa oli ensin nopea lääkärintarkastus, sitten hidas ENG-tutkimus ja sitten taas nopea lääkärin tapaaminen.

Aluksi lääkäri haastatti jo tuttuja juttuja. Hän tarkasti korvia ja silmieni reaktioita. Sitten minun piti taas seisoa aloillani silmät kiinni kädet eteen päin nostettuina (minusta huojuin hitosti, hänestä meni oikein mallikkaasti). Seuraavaksi piti kävellä sillä jenkkien poliisisarjoista tutulla rattijuoppokävelyllä (suoraa viivaa, kantapää toisen jalan varpaisiin jne) ensin silmät auki (heikko, huojuva esitys) sitten silmät kiinni (välitön kaatuminen joka askeleella, kauas on tanssivuosien yhden jalan korkeista pirueteista totisesti tultu).

Sitten oli vuorossa ENG-tutkimus, jossa kuvannetaan silmien liikkeitä erilaisten kallistuskokeiden ym ärsykkeiden aikana. Tosi herkulta kuulosti jo etukäteen, ja tosi herkuksi osoittautuikin.

Sain päähäni sysimustaa pimeyttä, eli aika painavat, täysin tummennetut lasit. Niiden kuva silmistäni välittyi tietokoneella tutkijan katsottavaksi. Ihan ensi alkuun huurustin kalliin laitteen sumeaksi spontaanilla pelkoitkulla. Huoh. Onneksi tutkija oli empaattinen ja ymmärtäväinen.

Testissä seurailin ensin kuvaruudulta erilaisia liikkuvia kuvia lasit päässäni. Sitten taas pimennettiin, ja piti tuijottaa kaukaisuuteen. Seuraavassa vaiheessa menin makuulle, ja minulle tehtiin niitä manaaja-sarjoistani tuttuja kivoja taivutuskokeita. Samaan aikaan piti pitää silmät apposen auki ja tuijottaa mustaan tyhjyyteen. Ei ollut kivaa.

Seuraavassa vaiheessa tärykalvoille suihkutettiin vuoron perään kuumaa ja kylmää ilmaa. Koko suihkutuksen ajan piti taas yrittää rävähtämättä tuijottaa pimeyteen. Oli erinomaisen ikävän tuntuista, etenkin vasemmalla puolella, jossa saatiin hoitajan mukaan ”hyvä” ja minun mielestäni paha hoitovaste, eli voimakas silmävärve. Toinen silmä lähti siis hakkaamaan ärsytyksen johdosta omassa villissä tahdissaan sivusuunnassa nykivää liikettä.

Olo pimeässä pyörityksessä oli kuin huonolla humalaisella avaruusmatkalla. Huone kieppui, sänky kieppui ja minä puristin sängyn laidoista täysillä ja tuijotin pimeään. Erittäin väsyttävää, erittän ikävän tuntuista.  Pelottavaa. Kokeiden jälkeen olo oli aika piesty ja pahoinvoiva. Huojuin siitä vielä lekurin puheille.

En tajunnut lääkärin puheista mitään. Toinen silmä ei ollut reagoinut kokeessa mitenkään ja toinen reagoi voimakkaasti. Ei hajuakaan, mitä se tarkoittaa ja kumpi oli se terve reaktio. Joka tapauksessa lääkäri totesi, että tasapainoelimeni ovat elossa. Jipii ja serpentiiniä tähän, kai.

Muuten vuoropuhelu oli suunnilleen tällainen:

Ani: No onko tässä nyt kyse asentohuimauksesta tämän perusteella?

lääkäri: joo, ei joo, ei joo, ei, ei tiedetä, ehkä.

Ani: No antaako tämä jotain viitettä siihen, voisko kyseessä nyt olla se ms-tauti?

lääkäri: joo ehkä antaa, tai ei anna, joo, ei joo, ei, no voi, no ei.

Ani: No säkö et nyt halua antaa mulle minkäänlaista diagnoosia sitten?

lääkäri: niin, joo. ei. noo. ei. Liiku paljon ja koita olla huomioimatta oireistoa. Nää nyt on tälläsiä tutkimuksia joista ei nyt silleen nönnön nöö nönnöti nöö.

Ani: No liittyykö nää mun muistiongelmat, orientaatiovaikeudet, tunnottomuudet ja väsymys susta tähän samaan nyt jollain lailla?

lääkäri: ei

Ani: ei?

lääkäri: ei. ei liity korvaperäiseen huimaukseen.

Ani: Onko tää siis nyt korvaperäinen huimaus?

lääkäri: no jo, ei joo, ei, joo, ei.

Ani: No voiko nää susta olla sieltä auto-onnettomuudesta koituneita ongelmia, jotka nyt vasta ilmenee?

lääkäri: No joo vois, ei vois, rankavamma, joo, tavallaan, eiii.

Ani: Eli nytkö mä oottelen taas sitten 6 viikkoa, että pääsen sinne magneettiin?

lääkäri: joo.

Ani: Musta on todella rankkaa odotella jatkuvasti monta viikkoa. Onko siinä mitään mahdollisuutta vähän aikaistaa sitä?

lääkäri: eeeei. Tää on semmoinen poissulkeva vaan ni eii. Siellä on niitä tärkeitä aikaisemmin. Eiii.

Ani: jaaha. Kiitos ja näkemiin.

Eli en tullut yhtään fiksummaksi tällä reissulla. Pahoinvoivemmaksi, surullisemmaksi ja ahdistuneemmaksi kyllä. Nyt odotellaan taas.

Ilta meni pillittäessä pettymystä, turhautumista ja yleistä väsymystä jatkuvaan ravaamiseen, odottamiseen, toiveiden kohoamiseen ja sitten tyhjän päälle joutumiseen. Ikäviin toimenpiteisiin ja tähän jatkuvaan huonoon humalaan. Olin surkea mytty, mutta annoin nyt tulla ulos välillä sitäkin puolta sitten.

Eli ei kun oottelemaan sitten joulukuuta jälleen. Siellä onkin tuplariemut edessä, kun viikon välein on aivokuvaa ja mammografiaa. Saiskohan sinne sairaalanmäelle jonkun huoneen, niin ei tarttis koko ajan siirtyillä?

Sillä välin business as (if) normal. Paljon sitä liikuntaa. Se kyllä sopiikin mulle hyvin. Tää muu vähän huonommin, mutta eipä pääse näemmä valitsemaan.

Oodi rinnoille – eli pelottavan jakson päätös

Sain tänään ihania uutisia. Olen terve. Jännitys laukesi aamulla sairaalalla, kun lääkäri totesi rinnastani otetut koepalat puhtaiksi ja terveiksi. Ei syöpää! Ei leikkausta, hoitoja ja kaikkea sitä raskasta, johon olen kevään varrella väkisin joutunut henkisesti varautumaan!

Tämä vuosi on ollu mielipuolisen raskas minulle ja perheelleni, niin kuin pitempään lukeneet tietävätkin. Helmikuisen auto-onnettomuuden jälkipyykissä niin henkisesti kuin fyysisesti olisi ollut varmuudella aivan riittävästi yhdelle naiselle, varsinkin, kun nekään eivät ole vielä täysin takanapäin, mutta se ei vielä sitten riittänytkään. Tuli rintasyöpäepäilykin.

Kevättalvella, ei kauaakaan onnettomuuden jälkeen,  alkoivat epämääräisistä oireista seuranneet tutkimukset. Sen intensiivisemmät, koska olen yhden syövän jo elämässäni sairastanut, ja tämäntyyppisiin huoliin suhtaudutaan lääkärissä kohdallani erityisellä tarkkaavaisuudella.

Olen ollut helmikuun puolivälin ja tämän päivän välisenä jaksona keskussairaalalla melkoisen monta kertaa näine poloisine rintoineni: kolmesti lääkärin vastaanotolla, kahdesti mammografiatutkimuksessa, kahdesti ultrattavana, kerran rinnan magneettikuvassa ja lopulta paksuneulanäytteessä. Ja tämä kaikki siis niiden samaan aikaan meneillään olleiden selän kuvannus-  ja tutkimuskäyntien lisäksi. Olen kivunnut sairaalalle johtavan mäen varmasti ainakin parikymmentä eri kertaa kuluneen jakson aikana. Joka kerta aika raskain mielin. Hermo on ollut melkoisen riekaleena.

Tänään melkein leijun mäen alaspäin. Sain vihdoin puhtaat paperit erilaisten inhottavien yllätysten ja ehkien ja U-käännösten päätteeksi. Joulukuussa epäilykset herättänyt möykky ultrataan vielä kerran, ihan vain varmuudenvarmuudenvarmuuden vuoksi, mutta lääkäri sanoi suoraan, että nyt ei tarvitse olla enää huolissaan.

Olen muutamassa postissa vihjaillut jännittäneeni pitkään. Vihjailu on inhottavaa, mutta en halunnut puhua asiasta ennen kuin tilanne olisi selvillä itselleni. En itse asiassa kertonut meneillään olevasta tilanteesta kuin ihan pikkuiselle kouralliselle tarkoinpoimittuja  ihmisiä. En halunnut huolettaa ketään epäilyllä, koska olen jo tänä vuonna huolettanut läheisiäni melkoisesti,  enkä toisaalta jaksanut kaikessa tässä stressissä ja surussa kantaa kenekään muun murhetimisia. En halunnut myöskään kirjoittaa asiasta, vaikka se onkin luonteva purkuväyläni monissa elämän käänteissä. En halunnut, että vaikkapa lapseni lukevat epämääräisistä peloistani netistä. Halusin jutella heille asiasta sitten, kun olisi jotakin konkreettista ja varmaa kerrottavaa. He ovat tänä vuonna pelänneet puolestani jo tarpeeksi paljon.

Ne muutamat, jotka tiesivät, olivat maailman ihanimpia ja kannustavimpia, todella kullanarvoisen tärkeitä tuessaan. On ollut olennaista päästä itkemään ja raivoamaan ja ihmettelemään ja jännittämään ihan omana itsenäni kaikkien näiden kuluneiden hermojaraastaneiden kuukausien ajan. Olen taas kerran täynnä kiitollisuutta ihania tukijoukkojani kohtaan. Tämä vuosi, jos jokin, on todella alleviivannut ystävien merkityksen.

Kerron näin henkilökohtaisesta asiasta näin suoraan siksi, että näistäkin täytyy mielestäni puhua. Olen iässä, jossa rintasyöpäriski on jo ihan todellinen. Siihen sairastuu joka vuosi noin 4300 suomalaista. Neljännes heistä on minun ikäryhmääni, 29-45 -vuotiaita. Moni nainen viivyttelee rintojen tutkituttamista, koska alue on hyvin henkilökohtainen ja intiimi, ja koska tutkimuksista liikkuu vähän epämiellyttäviä tarinoita. Haluaisin hälventää näitä pelkoja, ja kannustaa menemään ajoissa asialle, jos ollenkaan epäilyttää, onko kaikki kunnossa.

Nyt, melkoisen perusteellisen ja kattavan omakohtaisen kokeilun perusteella, voin rehellisesti vakuuttaa, että mikään tutkimuksista ei ole kivulias. Mammografiaa pelkäsin etukäteen paljon, koska siitä kuulee kaikenlaisia juttuja, mutta se oli korkeintaan aavistuksen epämukavaa, jos sitäkään. Siinä rinnat litistetään kahden levyn väliin välillä vähän asentoa vaihtaen. Outoa, muttei kivuliasta.

Magneettikuvaus oli aikaavievää ja vähän hassua, koska tuubin sisään työnnettävällä laverilla maattiin mahapuoli paljaana rinnat vapaassa kellunnassa, ja tutkimuksessa käytettävä varjoaine on aina vähän kurjan tuntuista lähinnä suoneen pistettävän letkunpätkän ansiosta, mutta ei sekään sen sietämättömämpää ollut.

Ultraamisen epämiellyttävin juttu on vähän viileä geeli, joten sitä nyt ei ainakaan kannata jännittää.

Paksuneulanäytteen otto oli inhottavaa. Tosi inhottavaa, jos rehellisiä ollaan. Mutta se pitää ottaa vasta, jos löytyy jotakin, josta paloja irti saa, ja siinä vaiheessa antaisi varmasti irroittaa vaikka toisen kätensä saadakseen varman tiedon tilanteesta. Eikä tämäkään tutkimus lopulta sattunut juurikaan. Olipahan muuten vain raju tapahtuma. Toimenpiteessä tehdään, perusteellisen puudutuksen jälkeen toki,  kirurginveitsellä viilto rintaan, ja työnnetään sellainen vähän pikkusormea ohuempi mutta sukkapuikkoa paksumpi tanko rinnan sisuksiin. Sisään päästyään tangon sisällä oleva pieni laite pyörii ja hurisee, ja nappailee koepalat talteen. Palkinnoksi urheudesta saa muutamiksi viikoiksi koko tissin kattavan mustanvioletin mustelman, ja paljon tuijottelua julkisissa uimapaikoissa.

Tutkimuksia paljon raskaampaa on se henkinen puoli, joka tällaisiin epäilyihin aina liittyy. Minulla se oli vielä ehkä vähän korostunut, koska olen ollut samalla asialla ennenkin, ja koska terveyteni muutenkin oli jakson aikana niin huterissa kantimissa. Tutkimatta ei silti kannata jättää, vaikka miten huolettaisi se henkinen jaksaminen. Varmuus on aina epävarmuutta miellyttävämpi tila, vaikka tulokset olisivat mitä.

Henkisesti herkkinä ja koettelvina hetkinä on erityisen tärkeää koota ympärilleen turvallisten ihmisten joukko, ja suojella itseään kaikelta ylimääräiseltä stressaavalta ja ahdistavalta, olkoon ihmisiltä tai tapahtumilta. Maailma pyörii kyllä hetken ilmankin siihen osallistumista. Googlaaminen ei juuri kannata myöskään.

Tämän päivän huulipuna on tällainen. Ja hymy melko vilpittömän onnellinen.
Tämän päivän tärkeä, turha, kevyt juttu eli huulipuna on tällainen. Ja hymy melko vilpittömän onnellinen.

Huulipuna, hyvin syöminen ja nauraminen sen sijaan kannattavat, koska kyllä, elämässä on myös ihan kevyitä ja kivoja ja hyviä asioita, vaikkei ihan aina siltä tuntuisikaan!

Tänään askeleeni on erinomaisen köykäinen. Lenkkeilin sen kunniaksi 17 kilometriä äänikirja kuulokkeissa. Vuoronperään itkin ja nauroin.