Manaajan kanssa sulkkiskentälle

Päivitetäänpäs pitkästä aikaa vähän pääasioita. Kävin nimittäin eilen keskussairaalalla fyssarin tykönä. Tarkoituksena oli hakea huimaushommeleihin apuja, ja olin luvalla sanoen varsin pensein mielin liikkellä. Tilannehan on se, että parantaa ei oikein voida, kun ei tarkkaan tiedetä mitä pitäisi hoitaa. Heinäkuusta asti on nupissa heittänyt, ja olen hypännyt siitä lähtien tutkimuksissa alvariinsa. Pääeäilty on tällä hetkellä ilmeisesti vestibulaarineuroniitti, ja sen mukaan mennään. Toistaiseksi homma on ollut oikeastaan pelkkää ”ei me tiedetä” ja ”voi se mennä ohikin” -kamaa. Mutta karsaasta katsannostani huolimatta meillä olikin eilen oikein kiva tapaaminen!

Fyssari jututti ensin ja vei sitten sairaalan treenihuoneeseen. Siellä tein pyynnöstä kaikenlaisia kuuppaa sekoittavia hommia niin seisten, tuolilla kuin sängylläkin. Silmät kiinni ja auki, tasapainolaudalla ja ilman, yhdellä ja kahdella jalalla, pää polvien välissä ja pystyssä. Huh, miten kuumana aivo kävikään!

Oikeastaan ainut juttu, joka edelleen on mulle aika mahdoton, on silmät kiini käveleminen. Kaadun käytännössä heti. Sitä ei onneksi juuri tartte tässä elämässä arkioloissa tehdäkään, mutta aina se hämmästyttää kun testataan. Se myös selittää sitä, miksi mulla on niin hutera olo hämärässä liikkuessa. Ihan pahin on pimeä metsä, jossa jalan alla on epätasainen, pehmeä maasto.

Ihan erityisesti pidin siitä, että kerrankin vastassa oli tyyppi, joka ei lähtenyt siitä, että mulle pitäisi riittää, että pystyn kävelemään ja seisomaan, vaan että paljon liikkuvana ja aktiivisena tyyppinä mulle on ihan luonnollista ja oikein odottaa saavani alkuperäinen toimintakuntoni takaisin. On ollut megaturhauttavaa kuunnella sellaista ”toihan on jo ihan hyvä” -skeidaa, kun koko ajan tunnen, ettei tasapaino ole lähelläkään sitä mitä se on ollut ja pitäisi olla, että pystyisin toimimaan lajeissani. Olisinkin kuulemma hyötynyt eniten siitä, että olisin päässyt urheilijoiden vammoihin suuntautuneen hoidon pariin. Tuntui hyvältä tulla otetuksi tosissaan eilen.

Haimme huimauskohtia ja hyvin niitä vielä löytyykin, vaikka kokonaisuudesta fyssari oli oikein mielissään. Olen kuulemma erittäin hyvässä mallissa toipumisen suhteen. Lisäpisteet sain siitä, että olen noussut luistimillekin hakemaan seuraavaa haastetasoa. Sinne pitää mennä nyt enemmänkin.

Tuntui tosi hassulta, kun fyssari laittoi mut pelaamaan sulkapalloa! Kaiken varomisen ja hissuttelun jälkeen syöksyminen ja säntäily oli hauskaa, vapauttavaa ja aika jännittävääkin! Sitä pitäisi kuulemma käydä lätkimässä nyt ihan kuntoutusmielessä. Mulla on haasteita seurata liikkuvia asioita silmillä samalla pysyen tasapainossa, ja siihen auttaa vain harjoittelu. Nyt pitää kuulemma lisätä tehoja ja nopeuksia. Sopii! Sulkkis on mulle entuudestaan mieleistä hommaa, ja siinä tuota silmien ja tasapainoelinten yhteistyötä tulee tosi paljon harjoiteltua. Ilman muuta sitä kohti sitten!

Sain myös niskan ja kaulan alueen venyttelysohjeita ja pari hassua kylähullutehtävääkin. Pitää esimerkiksi seistä kadun varressa yhdellä jalalla ja seurata katseella autoja. Pii paa pii paaa…

Yleisfiilis oli tosi myönteinen. Kuulemma on lupa odottaa ainakin kesään asti vielä toipumista, ja vaikka saattaakin olla, että jokin osa tästä jää pysyvästi vaivaksi, niin jatkuvasti aivo kuitenkin sopeutuu. Hassu ajatus, että se alkuperäinen vaiva on nyt siis edelleen päällä samanlaisena kuin silloin, kun huone meni ympäri 350 km/h, mutta aivot ovat jo sopeutuneet operoimaan sen kanssa niin hyvin, että ajan autoa ja vaikka mitä! Ihan hurjaa, miten aivot voivatkin niin adaptoitua!

Juttelimme myös siitä, että tämä on tyypillisesti uusiva vaiva, ja ajatus siitä vetää vähän vituttamaan kyllä. Olo on vähän kuin aikapommilla, kun sekä selkä että aivo on nyt varustettu sellaisilla uusivilla pahuuksilla. Samalla on kuulemma kuitenkin niin, että mahdollisten seuraavien kohtausten (voiko ”kohtaus” kestää 7 kk?) iskiessä aivoni ovat jo paremmin kartalla siitä, miten muuttuvissa oloissa toimitaan, enkä minä pelästy yhtä paljon, kun homma on tuttua. Voi miten silti toivonkaan, että tulisi nyt useampi kuukausi sellaista kieppumatonta aikaa! Jos vaikka pysyy tällaisena, niin pärjään mainiosti, mutta en mitenkään jaksaisi mennä sinne pahimpaan manaaja-vaiheeseen vielä hyvään aikaan!

Mutta jee, hyviä uutisia siis! Ja kuunneltu, tosissaan otettu olo, se on tosi olleellista!

Mainokset

Manaaja jaksaa yllättää!

Huomenta! Manaaja taisi käväistä lukemassa eilisen postaukseni, jossa tuumin ettei enää pyöri vaan pudottelee. Asia korjaantui, ja heräsin siihen, että pyörii molemmilla puolilla!

Tämä onkin taas uusi jännittävä juttu. Asentohuimaushan tulee tyypillisesti toiselle puolelle, ja minulla se on vahvasti oireillut oikealla. Olen siis oppinut välttelemään visusti kaikkea oikealla, varsinkin takaviistossa, tapahtuvaa aktiviteettia. Kävelen Robocopin letkeydellä. Kun on katsottava jonnekin, koko kakkosnelonen kääntyy. Hence the autoilun mahdottomuus.

No, tänään avasin silmät, taas uskaliaassa aamupissalle lähtemisen hengessä, ja punkesin itseäni ylös vasemmalta puolelta. Turvapuolelta. Varovasti ja hissuksiin, niin kuin kaltaiseni 185-vuotiaan kuuluu. Ja viuh ja huisk! Huone meni ympäri ämpäri hetkessä. Sängystä tuli kelluva lautta. En enää panikoidu, kun kappaleet allani lähtevät liikkeelle. Tartun kiinni laidoista, huokaan vittuuntuneena ja odotan, että rämähdän takaisin alas. Aina sieltä rämähtää. Sitten vaappuu enää vain normaalit vähäsen. Miltähän se tuntuikaan, kun on ihan kiinteää ja stabiilia koko ajan? En muista. En oikesti muista.

Koska vasuri oli Manaajan vallassa, päättelin katteettomalla optimismilla, lähes riehakkaasti, että oikealta pääsen ylös. No paskat pääsin. Käännyin varovasti, nousin muutaman sentin patjan pinnasta ja huisk ja viuh!  Taas oltiin ruotsinlaivan peräaalloissa kumipatjalla. Raikasta! Nyt siis pyörittää kummallekin puolelle.

Anteeksi, missasinko sen memon, jossa sanottiinkin asentohoidon pahentavan oireita? Olen voinut merkittävästi huonommin tämän viikon, jonka olen asentosarjoja tehnyt. Kysyn nyt ihan kaikkein näteimmällä äänelläni, että kuinka pitkään minun pitäisi näitä vielä motivoitua tekemään?

Asentohuimauksessa, anteeksi hyvänlaatuisessa asentohuimauksessa, alkaa tänään viikko 7. Ei niin, että täällä laskisin. 45 päivää.

Aamuinen temppurata Manaajan malliin

Heräsin vessahätään. Niinhän on aamuisin usein. Nyt on kuitenkin jännää tavanomaisenkin äärellä. Ennen kuin pääsee asialleen, on nimittäin selvitettävä jos jonkinlaisia pyöriviä obstaakkeleita. Esimerkiksi joko riiputtava riittävä aika siinä pystyseinässä tai suostuttava höykyytettäväksi aaltoihin heitettävän tynnyrin lailla. Temppurata vaihtelee joka päivä, joten tylsäksi ei käy. Ai niin, tai joku saattaa vain potkaista täysillä pään sisällä takaraivoon. Sanoinhan, vaihtoehtoja riittää!

Yöllä huimaus nukkuu. En näe erityisen merihenkisiä unia, vaikka itse nukahtamisen hetkellä keikunkin riippumatossa. Olen nyt niin tottunut siihen heijaukseen, että välillä jopa nautin siitä hetken. Hyväksymällä on henkisesti helpompaa tyystin epänormaalin kokemuksen keskellä. Visioin itseni vauvaksi kehtoon tai turistiksi palmusaaren rantaan. What ever rocks your boat, right? Pun very much intended.

Hei kun herään, homma alkaa taas. Tai heti, kun vähän liikautan asentoa. Ja nyt ei olla enää mukavassa riippumatossa. Nyt katsellaan taas Manaajaa silmiin. Niinpä olen minimoidakseni mustelmani siirtänyt tyynyn jalkopäähän. Siitä voin tehdä kammottavan asentohoito- ts. karusellisarjan heti ennen ylös nousemista alta pois vain hilaamalla pään roikkumaan sängyn laidan yli. Sitten huristellaan vaihtelevissa määrin sarjaa ympäri kolmen otteeseen, ja kas, vain 10 kivan kieppumisminuutin jälkeen olen vapaa lähtemään aamupissalle!

Sitten vain seinästä kiinni ja hitaasti pystyyn. Olen oma yhden hengen geriatrinen osastoni, laiskiaisvallankumoukseni, hakemuskäsittelyjononi. Mitä näitä nyt on. Sanotaanko vielä yhdessä: hyvänlaatuinen asentohuimaus.

Jälkipotku on yksi jännittävä lisäelementti asentohoidossa. Se  iskee tai on iskemättä täysin arvaamatta noin vartin sisällä hoidon jälkeen. Tuosta noin vain, missä milloinkin. PAM! Napakka potku takaraivoon niin kovasti, että koko pää retkahtaa nopeasti eteen tai sivulle. Ai että. Turha painaa pirulaista unholaan hoitosarjan jälkeen, oh no, täällä yhä ollaan, se sanoo. Tai viestii viehättävällä elekielellään.

No, tällaista tämä on. Kello on 9.30 ja päivän ekat sankariteot – pissalla käynti – on suoritettu! Voittajaolo. Päässä soi tällainen soundtrack. Kertsi puhuttelee, mutta sitä kohtaa, jossa silmät sulkemalla kaikki tuntuu muuttumattomalta en allekirjoita. Siinä kohtaa pyörii niin perkeleesti. How am I gonna be an optimist about this?

Manaaja Hämeenlinnasta tässä moi – eli huimausdiagnoosi saapui viimeinkin

Huimauksen alkamisen viisiviikkoispäivän kunniaksi sain eilen viimein diagnoosin, joka todennäköisimmin on myös oikea. Oireyhtymän nimi on hyvänlaatuinen asentohuimaus. Ihan heti kärkeen voin sanoa, että tässä ei jumalauta ole kyllä MITÄÄN hyvänlaatuista!

Oireyhtymä iskee yhtäkkiä yllättäin, ja kuuluu (minulle varsin tuttuun) kategoriaan paska tsägä. Koska en ole lääkäri, lainaan TYKSiltä:

Miten hyvänlaatuinen asentohuimaus ilmenee?

Hyvänlaatuisessa asentohuimauksessa tulee tyypillisesti 20-60 sekunnin mittaisia kiertohuimauskohtauksia joihinkin asentoihin liittyen. Usein kohtauksen laukaisee makuulle toiselle kyljelle asettuminen tai kääntyminen maatessa. Huimaus  uusiutuu usein, kun sama liike toistetaan, mutta oire tulee toistettaessa lievempänä.

Hyvänlaatuisen asentohuimauksen oireet voivat olla hyvin voimakkaat, ja potilas saattaa esim. oksentaa, mutta nimensä mukaisesti tauti on hyvänlaatuinen, eikä sillä ole yhteyttä aivoveritulppiin tai kasvaimiin.

Mistä oireet johtuvat?

Hyvänlaatuinen asentohuimaus johtuu ihmisen tasapainoelimen kaarikäytäviin ajautuneesta ”sorasta” eli irrallaan olevista tasapainokivistä. Oireet voidaan saada poistumaan tietynlaisilla liikesarjoilla, joilla irtonainen sora ohjataan pois kaarikäytävistä.

Diagnoosin löytäminen oli hankalaa, koska minulta puuttuivat ensin asentohuimaukseen tyypillisesti kuuluvat silmäoireet (sairaan puolen silmä alkaa kallistuskokeessa vipattaa). Tätähän on pengottu melkoisella lääkärijoukolla viimeisten viiden viikon aikana – niin keskussairaalan neurologisella kuin yksityisellä vastaanotollakin. 

Hankalaa vaivaa on hoidettu niskaperäisenä huimauksena, koska rankani on auto-onnettomuuden jälkeen osteopaatin sanoin virheasennossa, ja niska tasapainoelinten hermotusten kohdalta erittäin lukossa ja krampissa. Niskaa on nyt avattu useiden pitkien hieronta- ja osteopaattisessioiden ajan, mutta helpotusta ei ole tullut (itse huimaukseen, muuhun jäykkyyteen toki). 

Eilen menin sairaalan ohjeistuksesta vielä terveyskeskukseen, ja siellä osui kohdalle aika perehtyneen oloinen kaveri. Hän kuunteli ensin kuviot ja alkoi sitten testailla oloani kaikenlaisin liikesarjoin. Viimeiseksi tuli villein, jossa minun piti istuma-asennosta kaatua lötkönä hänen syliinsä ensi vasemmalle ja sitten oikealle taittaen, ja oikean puolen kaatumisesta hän sitten nappasikin sen silmäoireen. Tunsin sen itsekin selvästi: lähti väpättämään melkoisesti.

Asentohuimaus it is then. Lääkärin mukaan aiempi niskadiagnoosikin pitänee paikkansa, ja pahentaa oireistoa. Sain siis myös 15 kerran fyssarilähetteen rangan oikomiseen. 

Asentohuimaukseen itsessään ei ole varmaa parannuskeinoa. Siitä toipumista pyritään nopeuttamaan asentohoidolla, jossa potilas suorittaa tietyn liikesarjan aamuin ja illoin, useamman kerran peräkkäin. Liikkeiden tarkoitus on saada tasapainokiteet korvassa valumaan takaisin niiden omille paikoilleen. 

Sarja on kammottava. Ja sano tämän nyt lukuisien ärsyttävien ja turhauttavien kuntoutusliikkeiden rintaäänelläni. Kam-mot-ta-va! Se on kylläkin tosi helppo tehdä. Makaan sängyllä, roikotan päätä laidan yli ja käännän päätä eri asentoihin. Välillä vaihdan kylkeä ja lopuksi nousen istumaan. No big deal, right? Paitsi, että liikesarjan tarkoituksena on provosoida huimaus pahimmilleen, ja pahimmillaan se on mallia Manaaja. Jotakin ihan sanoinkuvaamattoman karmaisevaa. 

Kun huimauskohta löytyy, alkaa huone mennä ympäri niin, että ulisen vain sellaista kimeää kauhun ulinaa täysin pidäkkeettä. Puristan kaikin käsivoimin sängyn laidasta, että pysyisin kyydissä. Toisinaan pyörin pääni sisällä 360 astetta noin 200 km tuntinopeudella vaakatasossa, ja toisinaan – ja se on kaikkein kamalinta – menen ympäri ihan holtittomasti niin, että raajat vain sätkivät ilmassa ja koko horisontti kieppuu villisti kuin sellaisessa astronauteille tarkoitetussa painottomuuslaitteessa konsanaan. Toisinaan mennään pikavauhtia ja toisinaan tunnen piinaavan hidastettuna, miten jalkopää lähtee nousemaan ensin kohti kattoa, ja sitten koko matkan ympäri, tai toisinpäin. Linnanmäki gone terribly wrong. 

Tasapainon menetys on ihmeellinen asia, koska sitä ei pääse mihinkään karkuun. Oman pään sisällä tapahtuvat tepposet ovat piinaavia. Silmät lähtevät pyörimään holtittomasti, pää nykii voimakkaasti, ja sitten tulee sellaisia iskusarjoja, joissa tuntuu siltä kuin joku asettuisi takaraivon sisäpuolelle ja monottaisi maiharilla kaikilla voimillaan päähän. Kivuttomasti, mutta terävästi kovaa jysähtäen. Nytkähdän silloin ihan näkyvästi paikaltani. Pelottavaa ja oksettavaa. Tuossa tilassa on tosi vaikea luottaa yhtään mihinkään omaan aistimukseen, ja se on hirveä tunne. 

Teen liikesarjat aina niin, että puolisoni on kotona. En uskalla olla silloin yksin, koska koko todellaisuudentaju menee. Miehen tehtävänä on välillä pitää minusta fyysisesti kiinni ja sillä tavalla kirkastaa minulle, että pysyn kyllä oikeasti paikallani. Hän myös hokee pahimman kohdan aikana lauseita, kuten: ”sä oot sohvalla paikallasi. Sä pysyt siinä ihan aloillasi. Ei oo mitään hätää oikeasti.” Olo on kuin vauvalla. 

Huimaukseen liittyy myös se pahoinvointi. Kun kaikki menee villisti ympäri, on tosi vaikea pitää sisäkamppeet sisällä. Kohtaus on myös niin uuvuttava intensiteetissään, että puhkean sarjan lopuksi itkuun silkkaa voimattomuuttani. 

Voin kertoa, että on melkoisen kamalaa, että ainoa hoito hankalaan tilaan on tietoisesti pahentaa sitä kahdesti joka päivä. Ei motivoi suuresti. On vain pakko uskoa, että tämä lähtee tehoamaan. Olen erittäin vähän epätoivoisuuteen vajoaavaa tyyppiä, mutta nyt myönnän kyllä uskon paranemiseen olevan todella koetuksella. 

Omalla kohdallani asentohuimaus on silläkin lailla hankala, että huimaus ei liity pelkästään joihinkin asentoihin, vaan on olemassa koko ajan kaikissa asennoissa. Toiset asennot kyllä provosoivat sen pahemmaksi. Ei ole tällä hetkellä mitään mahtia maailmassa, joka esimerkiksi saisi minut katsomaan jotakin, joka sijaitsee oikealla puolellani takana yläviistossa. Kaatuisin heti, vaikka makaisin sohvalla. 

Koska pahennus huippaan tulee äkkiarvaamatta ja yllättävissä tilanteissa, tulen aika araksi katselemaan ympärilleni. Se tietysti jäykistää koko kroppaa melkoisesti. Ja se taas, kuten tiedetään, on tälle onnettomuusselälle erityisen myrkyllinen tilanne. Siinäpä onkin fyssarilla sitten työnsarkaa taas.

Pakko tämän olisi kohta jo alkaa mennä. Huimaus hankaloittaa arkea ihan älyttömästi. Tulen merisairaaksi koneen äärellä enkä voi ajaa autoa. Kun kävelen, joudun keskittymään tosi tarkkaan, koska maasto heiluu koko ajan niin kuin olisin kuuden tuopin kännissä ruotsinlaivalla myrskyssä. Kun koitan mennä ruokakauppaan, saan helposti täyden paniikin, koska en löydä asioita enkä pysty hahmottamaan ympäristöäni. Arkipäiväisten juttujen tekeminen on hidasta ja pelottavaa. Ärsyynyn, hermostun ja turhaudun tosi nopeasti, koska olen tottunut pärjäämään. 

No, nyt on hommalla kuitenkin siis nimi. Lääkärin mukaan asentohoidon pitäisi tepsiä 2-3 päivässä, eli tänään (ei vielä tunnu siltä ainakaan) tai huomenna. Ja jos ei tepsi, niin ensi viikolla jatketaan tutkimuksia. 

Kaikki raajat pystyyn ja ristiin, että saisin suoran horisontin mahdollisimman pian!