Ken on meistä kaikkein hulluin – harrastatko kurjuuskilpailua?

Eilen vietettiin maailman mielenterveyspäivää. Sielu puristaen luin läheisten ja etäisempienkin tuttavien kertomuksia melskeistään tällä myteröisellä merellä. Miten sitkasta sakkia ihmiset ovat! Pysähdyin miettimään omaakin mielenterveyshistoriaani. Omia ja lähipiirini puljauksia niissä lietteissä. Aina ei todellakaan ole mennyt hyvin, eikä mene aina nytkään. Tämä ei ole niitä juttuja, joka suoritetaan ja sitten on valmista.

Keskivaikea masennus ja burnout ovat osa omaakin tarinaani. Kumpikin rysähti ylleni pitkän pinnistelyn jälkeen parikymppisenä, kun akuutti selviämiskamppailu lapsuudenkodin liikajuomiskysymysten äärellä hivenen hellitti omille muuttamisen myötä. Useamman vuoden katastrofista toiseen kaatuminen ylikuormitti sekä kehon että mielen ja tuli täysi stoppi. Lääkäri totesi minulle, joka nukahtelin keskelle lauseita seisten, että kolmen kuukauden päästä voit alkaa miettiä kukkien kastelemista. En muista kastelinko tai mietinkö. En muista niistä alkukuukausista yhtikäs mitään muutakaan.

Alkoi pitkä terapia, jonka alkuvaiheessa vastustin vielä ajatusta mielenterveyteni horjumisesta jyrkästi, vaikka kaikki todisteet olivat kiinni lumpsahtelevien silmieni edessä. Olin kiistatta pätevin kaveri kaikista tuntemistani. Pärjäämisen suurvisiiri! Sanoin ylimielisesti terapeutille, että tuntuu hankalalta olla odotustilassa ”kun siellä on niitä hulluja”. Terapeutti kysyi suoraan, mitä itse sitten ajattelen siellä tekeväni. Kielto voi olla aika kova, ja ihmisen mieli, mutta pehmiää kyllä kun pehmitellään.

Mielenterveyden ongelmat tuntuvat helposti kuuluvan jollekin toiselle. Niille hulluille. Samaan aikaan meistä valtavan suuri joukko on just nyt joko menossa kohti romahdusta, keskellä koettelevaa vaihetta tai siitä jo voiton puolella. Ehkä tylyn kuuloinen asetelma, mutta kuka mitään muuta lupasikaan. Ei elämä ole mitään mielenterveysongelmista erillistä juttua, vaan ihan sitä samaa souvaamista. Nämä ovat meidän kaikkien juttuja ja osuvat joko omalle tai läheisen kohdalle jossakin vaiheessa elämää melkoisella todennäköisyydellä. Ehkä monta kertaa. Joskus liian monta. Ei siis pitäisi olla mitenkään erityisen rohkeaa sanoa, että minäkin kuulun joukkoon. Sitä meille silti usein maireasti toitotellaan. Väitän, että jokainen elävä ihminen on hiton rohkea, ilman sen kummempaa erittelyä. Onhan tämä nyt ihan pimeä laji!

Yksi teema mietityttää erityisesti. Tämä valmiiksi tulemisen ajatus. Sellainenhan kuuluu tarinaan: hankaluus -> hoito -> voitto. Nimittäin kun sitten akuutista vaikeasta vaiheesta alkaa olla aikaa ja elämä rullailee paremmin raiteillaan, unohtuu ympäristöltä helposti, että nämä kaikki kokemukset kulkevat matkassa mukana myös. Ettei näistä hommista sillä tavalla valmistuta, että kaikki siitä eespäin olisi selvää ja seesteistä. Luoti väistetty ja onneksi olkoon!

Itse ainakin tajua ihan joka päivä, että myös se masentuva ja loppuunpalava puoli elää minussa edelleen ja aina. Että on syytä tehdä visusti voitavansa, että se toinen puoli pysyy voitolla. Ja siksi eilenkin, sateesta ja vitutuksesta huolimatta, hilauduin kiltisti vertaistukiryhmääni aukomaan päätäni.

Joskus tällaista valmistumisen ajatusta tarjoillaan omienkin joukosta. Ihmettelen välillä sitä kurjuuskilpailuksi mielessäni kutsumaani piirrettä kovia kokeneiden keskuudessa. Sitä ajatusta, että vähän kilpaillaan siitä, kellä on kovinta ja kamalinta. Kuka selvisi kaikkein huonoiten. Se on syvästi inhimillistä ja hyvin ymmärrettävääkin, mutta myös vahingollista, taannuttavaa ja eteenpäin pääsemistä väkevästi jarruttavaa. Väitän, että hengenvaarallista. Ei auta ketään, jos aletaan laittaa arvojärjestykseen sen mukaan, kenellä on mennyt pahimmin (aina minulla) ja kuka on päässyt vähemmällä (aina ne kaikki muut). Kenen geenit, olosuhteet ja mitkä lie suhdanteet ovat onnekkaammassa asennossa. Niissä mietteissä ihminen, joka näyttää voivan hyvin ja on tyytyväinen elämäänsä on joku, joka ei tiedä näistä synkistä vesistä mitään. Ei, vaikka hän olisi puljannut samoissa sakoissa puolet elämäänsä.

Elpymistä, toipumista ja oman henkisen hyvinvoinnin eteen nähtyä kivuliasta vaivaa ei haluta ehkä nähdä, vaan mitätöidään kokemus toteamalla, että hyvähän sun on, kun sulla meni noin helposti. Se on syvästi epäreilua. Olen itsekin kuullut jokusen kerran, etten voi tietää oikeista vaikeuksista mitään, koska olen tänään niin hymyileväinen. Että hyvähän mun on. En pysty mihinkään jaloon sellaista kuullessani. Tekee mieli repiä naama irti.

Se, että jollakulla menee nyt hyvin, ei missään määrin tarkoita sitä, että elämän mustat mudat olisivat hänelle vieraita. Että hän olisi päässyt helpommalla tai saanut paremmat lähtökohdat tai mitä vielä. Ollut onnekas. Se voi tarkoittaa myös sitä, että on kulkenut tolkuttoman pitkän matkan juuri tähän pisteeseen, kolunnut monet läheltä piti-tilanteet ja konttauskamaluudet. Että on onnellisen ja tasapainoisen oloinen juuri nyt siksi, että hyvin tietää. Että on katsonut sitä samaa silmiin. Että on tänäänkin jaksanut ottaa lääkkeet, käydä terapiassa, sittenkin lähtenyt sateessa vertaistukiryhmään. Ottanut mielensä vakavasti.

Vaikka ihan kaikesta muusta osaisimmekin kisata, niin ei kisata tästä. Henkinen hyvinvointi ei ole kilpalaji. Se ei tapahdu itsestään, vahingossa, sattumalta. Siinä ei yhtään tarvitse vertailla. Puhua pitää.

Mainokset

Addikti avautuu

13. päivä poissa Facebookista. Joko teitä kovasti kyllästyttää lukea tästä samasta aiheesta? Jatkan vähän kuitenkin, koska tauko herättää paljon ajatuksia. Olen viime päivinä käynyt aiheesta jänniä keskusteluja kaveripiirissä. Ihan vallankumouksellisesti kasvokkain, ja pitkästä aikaa myös puhelimen ja Skypen välityksellä.

Ihan ensiksi taas puolustelen vähän. Se tuntuu tarpeelliselta. Haluan korostaa, etten ole millään ristiretkellä Facebookia vastaan. Hitto, olen viihtynyt siellä erinomaisesti (heh,  muutenhan pulmaa ei nyt olisikaan) jo 7 vuotta elämästäni. Siellä on paljon hyvää ja paljon sellaista jossa haluaisin olla mukana. Mutta alan nyt myös ekan kerran kunnolla hokata, miten huonosti jotkut sen elementit mulle sopivat. Ja siitä nämä ajatukset kumpuavat.

Nyt olen miettinyt riippuvuusnäkökulmia. Sitä, miksi tämä homma lähti käsistäni niin kunnolla. Miksi yhtäkkiä heräsin keskellä yötä katsomaan uutisvirtaa, tai räpläsin kännykkää istuessani vessassa? Miksi selasin sivustoa silloinkin, kun samalla muka jutteli kaverin kanssa kasvokkain? Mitä ihmettä oikein tapahtui? Ja miksi tuli niin paljon tunteita?

En ole ennen oikein osannut yhdistää additiivista luonnettani someasioihin. Nyt olen alkanut nähdä yhteneväisyyksiä. Nämähän ovat tosi yksilöllisiä juttuja. Yksi koukuttuu ekasta kokeilusta uusiin juttuihin, ja toinen voi tahkota samojen asioiden äärellä neutraalilla otteella. Yksi voi esimerkiksi käyttää aika paljonkin alkoholia ilman ongelmaa ja toiselle seuraukset ovat vähemmilläkin määrillä tuhoisat. Aivokemiamme yksinkertaisesti toimivat eri tavoin. Kyse on siitä millä tavalla koukuttava asia muuttaa käyttäjäänsä. Millaiseksi tulee vaikkapa kun juo. Mihin tarpeeseen juo ja mitä siltä odottaa. Samoja juttuja nämä ovat kaikissa riippuvuuksissa aineeseen katsomatta.

Minä opin jo 20 vuotta sitten, etten voi pelata Tetristä. Yhtään. Hokasin sen sillä hetkellä, kun intensiivisemmän pelikauden jälkeen tajusin ulkona liikkuessani hahmottavani parkkipaikkoja, metsiä ja katunäkymiä neliöinä, L-kuvioina ja muina palkkeina, jotka piti sommitella humpsauttamaan alarivi maisemasta pois. Kyllä, se meni juuri niin pahaksi.

Tiedän myös, että voin hyvin käyttää alkoholia koukuttumatta, mutta en voi syödä sokeria useampaa päivää putkeen ilman buliimisia oireita. Voin polttaa tupakin silloin tällöin ilman jatkohimoja. Jään parissa päivässä tukevasti koukkuun kahviin ja liikuntaan, mutten koskaan vaikkapa strategisiin tietokonepelehin. Someen ja sen ärsyketulvaan jään, ja tajuan sen vasta nyt. Siksi sitä on säädeltävä.

En ole tämän kanssa yksin. Facebook on 10 vuotta vanha. Nyt alkaa tulla tutkimuksia sen käytöstä ja käytön vaikutuksista. Ne tukevat koukuttumisajatuksia. Yliopistoissa asti puhutaan sellaisista asioista kuin Facebook addiction ja facebook depression. Kannattaa googlata, jos yhtään kiinnostaa.

Olen kahlaillut juttuja läpi nyt tauolla ollessani. On jollakin lailla lohdullistakin huomata, ettei tämä väsähäminen ole vain minun päässäni tapahtuva outo hassahdus. Kyse on paljon yleisemmästä jutusta. The Economist esimerkiksi puhuu tuoreemmassa jutussaan ilmiöstä näin. Myös tämä oli kiinnostavaa luettavaa.

Ja taas kerran toistan, että ollaan yksilöllisten juttujen äärellä. Eivät nämä varmasti kaikkien  oloissa tunnu. Niinhän se aina on. Jotkut reagoivat herkemmin kuin toiset. Mutta niin monen omankin kaverini kanssa olen näistä oloista nyt jutellut, että uskallan sanoa melkoisen joukon niitä miettivän.  Ainakin tällaiset asiat herättävät tunteita omassa kaveripiirissäni viimeaikaisten keskustelujen perusteella.

Ystävyyssuhteiden vinoutuminen

Eräs viisas lähimmäiseni, aikuinen fiksu mies (ei ole vain naisten vouhotuksia, vaikka niin olisi helppo vähätellen kuitata) tunnusti minulle hämmentyneensä Facebookissa totaalisesti ystävyyssuhteista.

Häntä esimerkiksi satutti nähdä ystäviensä osoittavan aktiivisesti tykkäämistään sellaisten ihmisten seinillä, joiden hän ei edes tiennyt kuuluvan läheisten ystäviensä elämään juuri mitenkään. Hän tiesi olevansa näille tyypeille siellä oikeassa elämässä merkittävästi läheisempi ja tärkeämpi, mutta verkkosuhteissa kaikki näytti ihan toiselta. Koska klik klik on niin paljon helpompaa ja nopeampaa. Ja koska verkossa tykkäämisen näyttämistä tehdään myös kolmansille, neljänsille ja viidensille(sadoille) silmille tarkoitettuna jonkinlaisena oman paikan näyttämisen ja vahvistamisen leikkinä – tietoisesti ja tiedostamattakin.

Toisille osoitettu virtuaalihuomio sai miehen pahoittamaan mielensä ihan kunnolla. Ihmettelemään arvoaan ystävänä ja kokemaan mustasukkaisuutta. Rehellistä puhetta. Aika surullista ja tunnistettavaakin.

Jatkuva huoli

Toinen, jonka kanssa aiheesta juttelin, kertoi ahdistuvansa siitä, että Facebookissa on jatkuvasti tietoinen niin monien ihmisten elämästä, tunnelmista ja tapahtumista. Siellähän on koko tunnekirjo näkyvillä jatkuvasti, koko ajan vaihtuvana tulvana.

Saatat poiketa pariksi minuutiksi lukemaan uutisvirtaa lounasatuolla, ja samalla saada tietää kaverisi äidin juuri kuolleen, entisen koulukaverisi lapsen joutuneen sairaalaan ja harrastutoverisi olevan masentunut ja yksinäinen. On oltava tosi taitava suodattaja, jos tuollaiset jutut eivät mene ollenkaan ihon alle. Ja sitten pitää tehdä niitä nopeita valintoja, kuten osoittaako myötätuntoa, kysyäkö avuntarpeesta vai sivuuttaako tyystin toisen paha olo. Ja kaikista näistä suhtautumisista tulee niitä tunteita.

Jos itsellä on paha olla, voi toisen myönteistenkin tunnelmien kohtaaminen olla tosi kuluttavaa. Jollain on aina ne paremmat bileet, läheisemmät ystävyyssuhteet ja kivempi ulkomaanmatka odottamassa. Facebookin kateutta lietsovasta perusrakenteesta on julkaistu lukuisia juttuja, akateemisia ja populäärimminkin.

Itsensä epäily 

Kolmas jännä keskustelu koski aikakysymyksiä. Tämä liittyy siihen aikajänneasiaan, josta juttelin aiemmin. Siihen, että kaiken pitää tapahtua NYT, ja ennen kaikkea siihen, mitä tapahtuu sitten, jos joku ei sitten tapahdukaan NYT.

Ennen someaikaa kukaan ei kummastellut juurikaan, jos puhelimeen ei aina päässyt vastaamaan. Näkyi soitto, ja asiaan palattiin sitten kun oli sopiva hetki. Ehkä parin tunnin päästä, mahdollisesti seuraavana päivänä, ja jos ei oikein ollut aikaa, niin viikon sisällä nyt yleensä kuitenkin.

Tekstari lyhensi aikajännettä aika paljon, koska niissäkin paikoissa joissa ei voi puhua, voi yleensä nopeasti kuitata viestillä naputtaen. Kirjeen ja sähköpostinkin voi lukea omassa rauhassa, ja vastata siihen sitten kun aika on oikea.

Facebookin viesteistä taas näkee, milloin vastaanottaja on lukenut ne, ja sitten alkaa vimmainen spekulointi siitä, miksei toinen vastaa jo! Sama pätee Whatsappin kaltaisiin sovelluksiin. Ne on rakennettu niin, että näet moneltako viesti on luettu, ja jopa milloin sen vastaanottaja on ollut viimeksi linjoilla ylipäätään. Mitkä spekuloinnin, epävarmuuden ja ahdistuksen mahdollisuudet!

Kun sähköisessä viestinnässä ei myöskään voi käyttää hymiöitä tarkempaa tunneilmaisua elein ja äänenpainoin, on hyvä pohja pienelle ja keskisuurelle paranoijalle luotu. Kun A lähettää B:lle itselleen tärkeän ja herkän viestin klo: 16.30 ja näkee B:n lukeneen sen 16.36 mutta odottaa siihen vastausta vielä seuraavana aamunakin, ollaan herkillä alueilla.

Tai sitten sorrutaan pikakuittaukseen jossakin kassajonossa ja kiireen keskellä. Nopea ”mä palaan tähän kunnolla ajan kanssa” on tosi satuttava lause, jos sitä palaamista ei sitten koskaan tapahdukaan.

 

Sain napakan muistutuksen näistä teemoista eilen illalla suoraan omaan puhelimeeni, kun kaverilta tuli pahastunut ja surullinen viesti, jossa kysyttiin olenko pyyhkinyt pois koko kymmenvuotisen yhteisen historian ja muistot, ja sulkenut kysyjän päivitysteni ulkopuolelle, kun hän ei näe minua Facebookissa. En ollut lainkaan ajatellut sellaisen edes juolahtavan kenekään mieleen! Tuli kurja olo toisen mielen pahoittamisesta. Minähän halusin vain vähän huilata!

Facebookista lähteminen, vaikka vain pienelle tauollekin, näyttääkin aiheuttavan yllättävän suuria tunteita. Lähtemistä pidetään helposti jotenkin arvostelevana mielenosoituksena tai alleviivaavana huomiohakuisuutena. Vaikka tavallaan juuri päinvastaisesta on kyse. Huomion vähentämisestä. Mielipiteiden kuulemisen ja esittämisen vähentämisestä. Näkyvillä olemisen vähentämisestä.

Olisi ehkä ihanteellista, jos omalle suljetulle seinälleen voisi jättää jonkun viestin näkymään. Vähentää mahdollista aiheuttamaansa pahaa mieltä sillä keinoin. Erittäin kiva olisi myös, jos voisi jättää jonkun viestin vaikkapa bloginsa tai muun sivustonsa Facebooksivulle, ja kertoa mistä löytyy, jossei sieltä. Tämän blogini kävijämäärät ainakin notkahtivat tuntuvasti, kun suljin henkilökohtaisen profiilini, koska sen mukana meni myös blogiprofiili. No, ehkä joku lukija jakaa näitä pulinoitani omalla seinällään. En tiedä, koska en näe sitä. Sekin tuntuu tavallaan tosi oudolta.

Niin, virtuaaliyhteisö koukuttaa tällaisellakin tavalla, että kannan huonoa omaatuntoa siitä, etten ole siellä, tai etten voi perustella näkyvämmin miksi en ole. Facebooktilin sisäänkirjautumissivulta saa viestejä, joissa naamakuvan kanssa kerrotaan X:n ja Y:n kaipaavan kuulla mitä sinulle kuuluu. Kamalaksi mulkuksi sitä itsensä tuntee, jos jää enempi ajattelemaan.

Millaista se sitten oli ennen? (ja koitan nyt olla kuulostamatta 1800-lukulaiselta karjalanmummolta). Ei kukaan käynyt tussaamassa kaverin huoneen seinään, että ”en nyt juttele sun kanssa tämän tunnin aikana, koska olen kävelyllä.” Tai sujauttanut postilaatikosta päivittäin kissan tai kilpikonnan kuvilla koristeltua kirjelappua, jossa kerrotaan että OLET MUSTA TOSI KIVA. Tai siis ei minun kaveripiirissäni ainakaan. Nyt olemme totutelleet tällaiseen. Ja se mietityttää.

 

Suklaakuolemaa ei ole olemassa

Koska olen vähän flunssassa ja jotenkin totaalisen epäorientoituneessa tilassa, ja on vieläpä tiedossa siivousta ja massiivinen määrä pelejä testattavaksi työjuttuja varten, jätän teidät (ja tämän epäihmismäisenpitkän lauseen) hetkeksi tämänhetkisen lempibiisini pariin.

 

 

Ihana, ihana Sia! Tämä on sitä, mitä eräs ihmisistäni joskus kutsui masennusmusaksi. Ei, en ole masentunut. Vain sillä tavalla vähän viikonloppupehmeänä. Tiedättehän. Aamutakissa ja auki.

Alkulause on paras:

Death by chocolate is a myth
This I know because I lived

Pehmeyttä sinnekin! Jättäkää taas kaikkia kivoja viestejä. Kertoilkaa vaikka, mitä viikonloppu teillä tietää tullessaan?

Ja sekin synkkää ja ikävää

Tilasin kirkasvalolampun. Sellaisen edullisen. Takuukorjatun pikkuisen pintaviallisen. Niin kuin minä.

Odotan siltä ihmeitä. Kohtuuttomuuksia suorastaan. Odotan sen pelastavan minut tämänhetkisiltä kaamosoirelääkityksiltäni. Munkeilta, irtokarkeilta ja suklaalta. Odotan sen kuivattavan kokojoukon kipukyyneleitä ja pyyhkivän pois turhaumaa. Odotan sen parantavan selkäni.

En ole kaamosmasentuja. En masentuja noin ylipäätään. (Kas näin sanoo ihminen, jolla on oikein kirjalliset todisteet sairastetusta masennuksesta, joskin melkein parinkymmenen vuoden takaa – valehtelee itselleen, mutta on sentään rehellinen teille). Olen suoraan sanoen vähän halveksinut ihmisiä, jotka vetoavat kaamosmasennukseen. Ryhdistäytyisivät, surkimukset! Kuinka se nyt suomalainen talvi noin muka synkäksi vetää? Lötköksi ja saamattomaksi? Laiskuutta se on, sanoin ennen.

Nyt jotenkin tajuan tätä hommaa. Pimeys tulee päälle yhdistelmärekan intensiteetillä. Sitä ei suinkaan paranna remontti, joka peittää ikkunat. Vie ne vähäisimmätkin valon hetket. Taidan olla jo vähän vanha.

Pauliinakin siitä puhui. Olisi nyt saatava tämä humppa kuntoon ennen pahimman sysiyön laskeutumista. Lamppu, tule pian!

Älkää sanoko minulle, että ne eivät toimi. Että ovat muotijuttuja ja turhakkeita. Sanokaa vain: Ani, se lamppu tekee sen kaiken. Ja minä heti uskomaan. Lumeellakin on tutkitut tulokset.