Teatteri: Papin perhe – Arvoja, paineita ja ajattelun aineksia

Kävin eilen katsomassa Teatteri Avoimien Ovien ensi-illan Papin perhe. Minna Canthin näytelmä oli Heini Tolan ohjauksena ajatuksia herättävä. Aika jotenkin katosi katsomossa, kun sukelsin niin perheen paineisiin tunnelmiin.

Pastori Valtari ei ole mikään halailijaiskä. Hän johtaa perhettään määrätietoisella otteella omien arvojensa mukaisesti. Lapset ovat varttuessaan asioista eri linjoilla ja ilmaisevat mielipiteitään kukin tavallaan. Äitipoloinen sompaa siinä välissä.

Näytelmä on kirjoitettu vuonna 1891. On melkein mystistä, millä tarkkanäköisyydellä Minna Canth onkin ihmisiä ajassaan tarkastellut, kun se koskettaa niin kovin vielä tänäänkin.  Kauniilla, pienillä keinoilla teos oli tuotu tuoreeksi visuaalisesti.

Avoimien Ovien sivuilla näytelmän ydin kiteytyy näin:

Papin perhe ei ole vain kertomus kahden eri sukupolven välisistä aatteellisista ristiriidoista. Se on tiivis ihmissuhdenäytelmä, joka kuvaa kipeästi ja tarkkanäköisesti perhedynamiikan malleja. Miten paljon tarvitaan uskallusta ja rohkeita tekoja, jotta alistavat valtarakenteet voidaan rikkoa? Mitä menettää, jos velvollisuus haastaa pitämään kiinni edustamistaan arvoista? Mitä vaaditaan, että ihminen saa toteuttaa omaa sisintä ääntään, tulee kuulluksi, ymmärretyksi ja hyväksytyksi?

Rooleissa nähdään Mirjami Heikkinen, Seppo Merviä, Tatu Mönttinen, Jukka Pitkänen, Ella Pyhältö ja Outi Vuoriranta mielestäni erinomaisen tasapainoisena kokonaisuutena. Pyhällön äiti on pakahduttavan tosi. Tiukassa paikassa kun on pirusti ”niitä tunteita”, mutta ilmoille ei oikein tohtisi laittaa. Saatan olla puolueellinen, koska olen Ella-fani, mutta käykää vaikka itse katsomassa.

Näissä alkoholi- ja mielenterveysaiheissa nyt pitkään möyriessäni nuo näytelmässä esiin nostetut perheteemat ovat pohdituttaneet ihan erityisellä tavalla. Mikä konstikas kokonaisuus onkaan perhe kaikkine yhdistävine ja etäälle vetävine voimineen! Sellaisen paineen esitys saikin polttelemaan rinta-alaa, että vielä paluujunassakin vähän puhallutti.

Olen teatterin täsmäkäyttäjä. Välillä menen ihan vain viihtymään, mutta rakastan myös sitä vetoapua, jonka saan hyvästä esityksestä elämässäni meneillään oleville pohdinnoille. Niin nytkin. Imuun heittäytyessä on pehmeämpää ja lempeämpää askaroida omienkin aiheiden äärellä, vähän etäännytettynä jotenkin. Ja viihtyäkin tietysti sai! Nauru purkautui yleisöstä monin paikoin sellaisena epäuskoisena, tunnistavana, päätäpuistavana ja puhdistavana.

Suosittelen lämpimästi!

Kuva: Teatteri Avoimet Ovet

Mainokset

Hajut ja lapsuusmuistot – Paniikki oluthengityksestä?

Eilisen Helsingin Sanomissa oli huippumielenkiintoinen, alunperin kesällä Tiede-lehdessä julkaistu artikkeli hajuista ja niiden kytköksistä muistamiseen. Juttu on tilaajille, mutta kannattaa käydä lukemassa se esim. kirjastossa, jos tilaisuus tulee. Artikkeli käsitteli esimerkiksi sitä, kuinka jokin haju saattaa aivan hetkessä tuoda mieleen muistoja jostakin hyvin kaukaa.

Jutussa puhuttiin muun muassa siitä, miten traumaattiseen kokemukseen yhdistyvä tuoksu pystyy aiheuttamaan ahdistavia takaumia vielä kauan järkyttävien tapahtumien jälkeenkin. Siinä todettiin, miten hajuaistilla ajatellaan olevan kyky ”säilöä pahaa muita aisteja elävämmin”.

Tästä ilmiöstä olen jutellut tosi monen kosteissa oloissa kasvaneen kanssa. Ulkopuoliselle, omalle lapselle, puolisolle tai vaikkapa uudelle tuttavuudelle voi olla täysin kummallista huomata, kuinka toinen menee nopeasti täysin puolustuskannalle, alkaa karttaa tai – niin kuin itse pitkään tein – käynnistää ”pelastautukoot ken voi”-henkisen toiminnan vaikkapa yhden olutpullon hajusta, vaikka kaikki ympärillä olisi ihan yhtä tasaisen rauhallista kuin vielä hetki ennen pullon korkaamista. Eihän ole mitään hätää, mutta toinen menee ihan jengoille.

Monelle kosteusvaurioiselle voi itselleenkin tulla isona yllätyksenä, miten voimakkaan reaktion vaikkapa viski jonkun hengityksessä aiheuttaa, vaikka liköörikonvehdin kohdalla. Tai miksi kiukaalle heitetty olut ei tunnu toisesta yhtä leppoisalta kuin toisesta.

Jatkuva vimmattu reagoiminen pieniin ärsykkeisiin vaikkapa hajujen kohdalla on raskasta ja saattaa olla ympäröiville ihmisillekin tosi kurjaa ja hämmentävää. Jotta tuon tapaisista äärireaktioista voisi päästä irti, kannattaa omien reagointitapojensa kanssa tulla tutuiksi, niin tilanteet muuttuvat ennakoitavammiksi ja lopulta neutraloituvat todennäköisemmin. Tieto ei tässä mielessä todellakaan lisää tuskaa, vaan vähentää sitä tuntuvasti.

Koska kirjoitan ihmisten lapsuudenkokemuksista, on muisti ja muistaminen minua erityisesti kiinnostava juttu. Kosteusvaurioita kirjoittaessani yksi suurimmista valaisijoista henkilökohtaisesti oli tutkija, psykoterapeutti Marja Saarenheimon kirja Muistamisen vimma. Se käsittelee laajasti ihmisen kykyä ja tapaa muistaa, ja on minusta ihan ehdottoman suositeltavaa luettavaa jokaiselle, joka miettii menneitään jossakin muodossa. Saarenheimo on puhunut siitä, miksi ikäviä asioita muistetaan paremmin esimerkiksi täällä.

 

Ken on meistä kaikkein hulluin – harrastatko kurjuuskilpailua?

Eilen vietettiin maailman mielenterveyspäivää. Sielu puristaen luin läheisten ja etäisempienkin tuttavien kertomuksia melskeistään tällä myteröisellä merellä. Miten sitkasta sakkia ihmiset ovat! Pysähdyin miettimään omaakin mielenterveyshistoriaani. Omia ja lähipiirini puljauksia niissä lietteissä. Aina ei todellakaan ole mennyt hyvin, eikä mene aina nytkään. Tämä ei ole niitä juttuja, joka suoritetaan ja sitten on valmista.

Keskivaikea masennus ja burnout ovat osa omaakin tarinaani. Kumpikin rysähti ylleni pitkän pinnistelyn jälkeen parikymppisenä, kun akuutti selviämiskamppailu lapsuudenkodin liikajuomiskysymysten äärellä hivenen hellitti omille muuttamisen myötä. Useamman vuoden katastrofista toiseen kaatuminen ylikuormitti sekä kehon että mielen ja tuli täysi stoppi. Lääkäri totesi minulle, joka nukahtelin keskelle lauseita seisten, että kolmen kuukauden päästä voit alkaa miettiä kukkien kastelemista. En muista kastelinko tai mietinkö. En muista niistä alkukuukausista yhtikäs mitään muutakaan.

Alkoi pitkä terapia, jonka alkuvaiheessa vastustin vielä ajatusta mielenterveyteni horjumisesta jyrkästi, vaikka kaikki todisteet olivat kiinni lumpsahtelevien silmieni edessä. Olin kiistatta pätevin kaveri kaikista tuntemistani. Pärjäämisen suurvisiiri! Sanoin ylimielisesti terapeutille, että tuntuu hankalalta olla odotustilassa ”kun siellä on niitä hulluja”. Terapeutti kysyi suoraan, mitä itse sitten ajattelen siellä tekeväni. Kielto voi olla aika kova, ja ihmisen mieli, mutta pehmiää kyllä kun pehmitellään.

Mielenterveyden ongelmat tuntuvat helposti kuuluvan jollekin toiselle. Niille hulluille. Samaan aikaan meistä valtavan suuri joukko on just nyt joko menossa kohti romahdusta, keskellä koettelevaa vaihetta tai siitä jo voiton puolella. Ehkä tylyn kuuloinen asetelma, mutta kuka mitään muuta lupasikaan. Ei elämä ole mitään mielenterveysongelmista erillistä juttua, vaan ihan sitä samaa souvaamista. Nämä ovat meidän kaikkien juttuja ja osuvat joko omalle tai läheisen kohdalle jossakin vaiheessa elämää melkoisella todennäköisyydellä. Ehkä monta kertaa. Joskus liian monta. Ei siis pitäisi olla mitenkään erityisen rohkeaa sanoa, että minäkin kuulun joukkoon. Sitä meille silti usein maireasti toitotellaan. Väitän, että jokainen elävä ihminen on hiton rohkea, ilman sen kummempaa erittelyä. Onhan tämä nyt ihan pimeä laji!

Yksi teema mietityttää erityisesti. Tämä valmiiksi tulemisen ajatus. Sellainenhan kuuluu tarinaan: hankaluus -> hoito -> voitto. Nimittäin kun sitten akuutista vaikeasta vaiheesta alkaa olla aikaa ja elämä rullailee paremmin raiteillaan, unohtuu ympäristöltä helposti, että nämä kaikki kokemukset kulkevat matkassa mukana myös. Ettei näistä hommista sillä tavalla valmistuta, että kaikki siitä eespäin olisi selvää ja seesteistä. Luoti väistetty ja onneksi olkoon!

Itse ainakin tajua ihan joka päivä, että myös se masentuva ja loppuunpalava puoli elää minussa edelleen ja aina. Että on syytä tehdä visusti voitavansa, että se toinen puoli pysyy voitolla. Ja siksi eilenkin, sateesta ja vitutuksesta huolimatta, hilauduin kiltisti vertaistukiryhmääni aukomaan päätäni.

Joskus tällaista valmistumisen ajatusta tarjoillaan omienkin joukosta. Ihmettelen välillä sitä kurjuuskilpailuksi mielessäni kutsumaani piirrettä kovia kokeneiden keskuudessa. Sitä ajatusta, että vähän kilpaillaan siitä, kellä on kovinta ja kamalinta. Kuka selvisi kaikkein huonoiten. Se on syvästi inhimillistä ja hyvin ymmärrettävääkin, mutta myös vahingollista, taannuttavaa ja eteenpäin pääsemistä väkevästi jarruttavaa. Väitän, että hengenvaarallista. Ei auta ketään, jos aletaan laittaa arvojärjestykseen sen mukaan, kenellä on mennyt pahimmin (aina minulla) ja kuka on päässyt vähemmällä (aina ne kaikki muut). Kenen geenit, olosuhteet ja mitkä lie suhdanteet ovat onnekkaammassa asennossa. Niissä mietteissä ihminen, joka näyttää voivan hyvin ja on tyytyväinen elämäänsä on joku, joka ei tiedä näistä synkistä vesistä mitään. Ei, vaikka hän olisi puljannut samoissa sakoissa puolet elämäänsä.

Elpymistä, toipumista ja oman henkisen hyvinvoinnin eteen nähtyä kivuliasta vaivaa ei haluta ehkä nähdä, vaan mitätöidään kokemus toteamalla, että hyvähän sun on, kun sulla meni noin helposti. Se on syvästi epäreilua. Olen itsekin kuullut jokusen kerran, etten voi tietää oikeista vaikeuksista mitään, koska olen tänään niin hymyileväinen. Että hyvähän mun on. En pysty mihinkään jaloon sellaista kuullessani. Tekee mieli repiä naama irti.

Se, että jollakulla menee nyt hyvin, ei missään määrin tarkoita sitä, että elämän mustat mudat olisivat hänelle vieraita. Että hän olisi päässyt helpommalla tai saanut paremmat lähtökohdat tai mitä vielä. Ollut onnekas. Se voi tarkoittaa myös sitä, että on kulkenut tolkuttoman pitkän matkan juuri tähän pisteeseen, kolunnut monet läheltä piti-tilanteet ja konttauskamaluudet. Että on onnellisen ja tasapainoisen oloinen juuri nyt siksi, että hyvin tietää. Että on katsonut sitä samaa silmiin. Että on tänäänkin jaksanut ottaa lääkkeet, käydä terapiassa, sittenkin lähtenyt sateessa vertaistukiryhmään. Ottanut mielensä vakavasti.

Vaikka ihan kaikesta muusta osaisimmekin kisata, niin ei kisata tästä. Henkinen hyvinvointi ei ole kilpalaji. Se ei tapahdu itsestään, vahingossa, sattumalta. Siinä ei yhtään tarvitse vertailla. Puhua pitää.