Millainen äiti minusta tuli? Perhe vastasi

Olen tämän vuoden aikana saanut tehdä tosi kivaa lasten keskustelusarjaa erääseen lehteen. Sen tiimoilta olen istunut monta monituista tovia kyselemässä 8-12 -vuotiailta lapsilta heidän elämästään. On liikuttavaa, miten samankaltaisina lasten vastaukset toistuivat. Kun kysyn, millaisista jutuista he erityisesti tykkäävät tai tykkäisivät kotona, he puhuvat kuin yhdestä suusta pelihetkistä, iltasadun tärkeydestä ja yleisesti yhteisestä hengailusta vanhempien kanssa.

Näiden haastattelujen jälkeen mietin usein omaa vanhemmuuttani. Miten omat lapseni mahtaisivat hahmotella perhejuttujamme ulkopuoliselle toimittajalle?

Koska haastattelutilannetta ei ollut näköpiirissä, ja lähin toimittaja löytyi peilistä, esitin kysymyksen perheelleni itse. Äitienpäivän kunniaksi kysyin, mikä heidän mielestään on hallitsevin äitiominaisuuteni. (Pyysin pitäytymään positiivisissa.)

18-vuotias esikoiseni vastasin näin: ”Jos asiat menee pieleen, sun reaktio on aina sellainen, että asiat jotenkin järjestyy. Jos oma reaktio on ”voi saaaatana, sun reaktio on usein ”ei hätää”.

16-vuotias kuopus vastasi näin: ”Tää pätee kyllä teihin molempiin. Me saadaan mennä aika vapaasti. Lähtökohtana on se, että meihin luotetaan siihen asti, kunnes jotain sattuu, eikä niin, että pidetään tiukat rajat, ettei vain sattuisi mitään.”

(Tästä vastauksesta tuli hauskasti mieleen se, kun lapsi vastasi alakoulussa koulukyselyyn, ettei meillä ole kotona mitään sääntöjä. Hän oli ilmeisesti kokenut selkeän päivärytmin, toistuvan ruoka-, nukkumaanmeno- ja kotiintuloajan sekä perheenjäsenten huomioivan kohtelun ja käytöstavat ihan itsestään tapahtuviksi asioiksi. Olemme todellisuudessa olleet varsin tiukkojakin kasvattajia, mutta ilmeisesti onnistuneet tekemään sen ihan sujuvalla tavalla. Myös isoilla lapsilla on ollut selvät sopimukset kotitöistä, kotiintuloajoista ja siitä, missä vaiheessa saa olla esimerkiksi yksin kotona, mutta kivaa, että se välittyy lapselle näin mukavassa muodossa. Ja ihan totta onkin, että olemme luottaneet. Ovat sen ansainneetkin.)

Puolisoni vastasi näin: ”Maltti. Olet hirveän hyvä siinä, että sun oma ärsyynnyksesi ei mene lasten kanssa toimimisessa edelle. Ja lasten on hirveän helppo puhua sulle.”

Oman navan ympärillä ei arjessa ehdi juuri pörräillä, mutta tekeepä kyllä hyvää välillä pysähtyä vähän miettimään omaa äitiyttä nimenomaan myönteisen kautta. Nuo perheen palautteet tuntuivat maailman ihanimmilta.

kielomalja.jpg

Jännitin nuorena kovasti sitä, millainen äiti minusta tulisi. Taustastani johtuen pelkäsin roolia aika tavalla ja suhtauduin mahdollisuuksiini kasvaa läsnäolevaksi ja lämpimäksi vanhemmaksi välillä erittäinkin epäluuloisesti. Pamahdin paksuksi 23-vuotiaana, ja siitä se homma sitten alkoi. Vartuin rooliini tilanteiden opettamana. Joka päivä tuo näin 42-vuotiaana edelleen eteen äitiyden saralla uudenlaista mietittävää.

Ihan ihmismäisen keskeneräinen äiti olen ollut, ja olen edelleenkin, mutta verrattoman paljon pelkoja paremmin tässä tuntuu käyneen. Nyt niin kai uskaltaa jo sanoa, kun todistusaineistona on jo yksi aikuinen ja yksi melkein aikuinen. Muutamiin juttuihin olen itseeni äitinä erityisen tyytyväinen. Tärkein on se, että olen ollut oikeasti paikalla, läsnä ja lähellä.

Meillä on tiivis perheyhteys ja tunnemme toisemme erittäin hyvin. Emme vietä laatuaikaa, vaan ihan vain aikaa. Jokapäiväistä, arkista, hyvää ja paljon. Se ei ole sattumaa tai onnenkantamoista, vaan tietoinen valinta, jonka eteen tehdään hommia jatkuvasti.  Tämä on minulle tärkeää, ja sen täytyy myös näkyä. Helppoa se ei aina ole, varsinkaan yrittäjälle.

Olen aina tiennyt, että haluan olla sekä äiti että ammatillisesti kunnianhimoinen tekijä (ja lukuisia muita asioita, mutta nämä kaksi ovat arjessa useimmin kilpailevat alueet). Tiedän senkin, että jos jommasta kummasta täytyy joustaa, ja usein jonkin verran täytyy, joustan työasioista. Ollakseni läsnä perheelleni ihan oikeasti, en ehdi kaikkialle, kaikkiin tarjottuihin juttuihin, enkä olemaan kaikille kaikenlaista juuri nyt. En pysty tarttumaan kaikkiin kiinnostaviin työtehtäviin enkä vaikkapa matkustamaan pitkäksi aikaa kauas keikoille. Vietän myös vapaa-ajastani ehdottomasti suurimman osan perheeni kanssa. Valkkaan tarkasti iltamenoni. Se ei ole mitään patriarkaatin ikeessä paarustamista (eikä perheen työnjaosta johtuvaakaan. Me olemme täällä kotosalla molemmat yhtä aikaa ja toimimme näin kumpainenkin.), enkä yritä maalata itsestäni mitään pyhimysäitikuvaa. Olen halunnut valita näin, se on onnistunut ja olen siitä iloinen ja ylpeä. Olen myös saanut toteuttaa itseäni ammattilaisena hyvin monipuolisilla tavoilla, vaikken olekaan kimpoillut kaikkialle.

Yksi ihanimmista asioista elämässäni on se, että lapseni valitsevat viettää aikaansa meidän kanssamme, vaikkei se iän puolesta ole enää minkäänlainen itsestäänselvyys. Uskon, että se on isolta osalta myös tulosta meidän vanhempien panostuksesta ja selkeästä viestistä, että haluamme oleilla heidän kanssaan. Olemme toki omissakin puuhissamme, mutta päivittäin tosi paljon myös nelisin. Juttelemme, pelaamme, lueskelemme ja löhöilemme.

kimppu

Yksi äitiysjuttu on jäänyt tältä vuodelta erityisesti mieleen. Kun itselläni on ollut usein mielikuva liiasta kiireestä ja työhön uppoutumisesta, ilahduin kuullessani, miten lapseni kaveripiirissä oli nostettu esiin minun ja kuopukseni yhteinen aamuhetki.

Tämä aamuhetki on ihan tavallinen, jokapäiväinen hetki, jota ei ole suunniteltu, vaan joka on muodostunut omaksi, pieneksi rituaalikseen: minä ja kuopukseni olemme usein olohuoneessa kaksin toisten lähdettyä töihin, tai vasta heräillessä hommiinsa. Minulla on kahvia, kuopuksella teetä, ja siinä sohvalla istuskellen  puhelemme tulevan päivän tapahtumista ja erilaisista mielen päällä olevista jutuista. Ei siihen millään tavalla asetuta tietoisesti jotakin hetkeä viettämään, kunhan ollaan vain.

Minusta tuntui ihanalta, että tämä hetki oli noussut kuopukselle erityiseksi meidän hetkeksemme, sillä se on minustakin oleellinen. Yksi sellaisista jutuista, jota ei osaa ehkä erikseen irrottaa päivän kulusta, mutta jonka poisjäämisen huomaisi heti. Isot jutut ovat joskus aika pieniä.

Yksi toinenkin sivulauseesta poimittu äitiyspalaute tuntui tosi hyvältä. Lapseni totesi eräänä päivänä, että en ole vielä kysynyt, miten päivä meni, joten hän kertoisi sen nyt. Lause ei ollut moite, vaan keskustelun avaus, ja kantoi mukanaan palan arvokasta: huomion siitä, että hän on tottunut siihen, että kysyn joka päivä, miten päivä on mennyt. Taas jotakin sellaista, jota ei itse huomaa ennen kuin se jää pois. Tuonakin päivänä kysymykseni oli tulossa kyllä, mutta selvästi vähän viiveellä. Sellaisella, jonka huomasi, jos oli odottanut sitä palavalla halulla kertoa meneillään olevista mietteistä. Hetki järjestyi siihen paikkaan.

Kun nyt käyn miettimään onnistumisiani, nousee mieleen ainakin tällaisia. Tiedän olevani ainakin äiti, joka:

  • sanoo joka päivä ”huomenta”, ”hyvää koulu- ja työpäivää”, ”miten meni koulussa/töissä” ja ”hyvää yötä”. Usein käytettyjä lauseita ovat myös ”oot rakas”, ”mitä muru?” ja ”oon susta ylpeä”. Lauseita ei lausuta ohjelmallisesti siksi, että niitä kuuluisi lausua, vaan koska ne ovat tärkeitä osia keskinäisiä suhteittamme. Saan samoja myös takaisin joka päivä. Yleisin hymiö perheviestinnässä lienee naurunaaman lisäksi iso sydän.
  • kokkailee päivittäin. Ruoka on välillä nopsaa ja helppoa ja välillä perusteellisemmin veivattua, mutta sitä on joka päivä, ja yhteiselle päivälliselle myös istutaan joka päivä. Poikkeuksia saattaa mahtua kiireiseen viikkoon 1-2. Jos joku puuttuu pöydästä, koko porukka tietää aina missä hän on päivällistään syömässä. Ei siksi, että kyttäilisimme, vaan siksi, että kuuluu perheen rutiineihin, niin aikuisten kuin lastenkin, ilmoittaa asiasta ja tietää toistensa päivien kulusta.
  • on nähnyt lastensa kanssa lukemattoman määrän suoratoistosarjoja viimeisen vuosikymmenen aikana. Katsomme yhdessä telkkaria joka päivä, eikä mikään mahti maailmassa saisi minua sanomaan pahaa sanaa liiallisesta ruutuajasta. Tämä ruutuaika on meidän yhteinen, ihana juttumme. Kun päivällinen on syöty joskus klo: 18-19 maissa, kukin vetäytyy usein omiin oloihinsa. Noin yhdeksän aikaan alkaa ”aletaanko kattella?” -huhuilu, ja sitten seuraa 30-120 minuuttia yhteistä sarjan katselua. Juuri nyt menee Game of Thrones. Myös tämä on niin vakiintunut iltarutiini, että jos siitä poiketaan, se sovitaan erikseen. Jos joku meinaa olla pois, alkaa yleensä pienimuotoinen jupina tai monipolvinen selvitys siitä, minkä verran yhteistä sarjaa  toiset saavat jonkun poissa ollessa katsoa.
  • ei päästä tai itse mene nukkumaan vihaisena. Kukaan ei painu pehkuihin ennen kuin meneillään olevat melskeet on ainakin säällisellä tavalla selvitetty. Tämän olen aikoinaan oppinut ihanalta puolisoltani. Minä yritin tämän 27-vuotisen suhteemme alkuaikoina tehdä marttyyrimaisia itkien nukahduksia, mutta muru opetti, ettei se tee hyvää. Eikä ikinä teekään. Meillä voi paiskoa ovia, mutta paiskonnan syy ei jää puhumatta auki.

IMG_20180819_154936__01

Millainen äiti sinusta tuli? Kysy vaikka lapsiltasi ja jätä ihmeessä kommentti.

Hyvää huomista äitienpäivää!

 

Mainokset