Hei me sukupuolivalistetaan

Varoitan jo valmiiksi. Tässä postissa puhutaan taas intiimialueista. Lähestymistapa on kuitenkin toinen. Jouduin nimittäin eilen keskelle spontaania sukupuolivalistustuokiota hetkellä, jolloin olin valmistautunut tarttumaan Narniaan, ja henkisesti keitetyn nakin skarppiudessa. No, ihana lastenpsykiatri Raisa Cacciatore on aikanaan eräällä Kakpslussan haastiskeikallani sanonut, että tilaisuudet kannattaa aina napata heti jos sellaisia vain lapsen puolelta tarjoillaan. Ja että jos minä en kerro, niin sitten kertoo kaveri. ja se taas ei olekaan hyvä homma. Se on jäänyt mieleen kytemään,  joten siitä sitten kimppuun vaan.

Olen jo vähän aikaa mietiskellyt, milloin näihin keskusteluihin päästään. Olemme toki käyneet läpi ihmisen anatomiaa ja lisääntymistäkin sellaisella aika lavealla otteella jo vuosien varrella monestikin, mutta enteilin että yksityiskohdat alkavat kohta nousta 10- ja 8 –vuotiaiden mielenpintaan.

Silloin tällöin olen ottanut aihetta luonteviksi katsomissani tilanteissa käsittelyyn, mutta olen halunnut että aloite tulisi lapselta, että osaisin sitten arvioida millä syvyydellä aiheeseen juuri tässä ikävaiheessa kannattaa syöksyä.

Ja nyt se tuli. Aika puskasta.

On hassu fiilis istua siinä sängyn vieressä ja tuntea itsensä Aikuiseksi, Joka Puhuu Lastensa Kanssa Ne Tärkeät Asiat. Samaan aikaan ihan luontevaa, mutta myös jotenkin melkoisen latautunutta.

Tämä on minusta vanhemmuudessa hassuinta; samalla kun päivän muissa puuhissa tuntee itsensä sellaiseksi nuoreksi säätäjäksi, niin kasvatustilanteissa mätkähtää sellaisen tammivanhuksen rooliin. Suusta odotetaan soljuvan joitakin viisauden sanoja milloin mistäkin aiheesta. Ja ihmeekseni sieltä jostain ne löytyvätkin useimmiten. Ainakin jotkut sanat, jos ei suuria viisauksia.

Mietin ensin, onko sopimatonta kirjoittaa tästä aiheesta. Sitten tuumin, että jos näitä kerta pitää lapselle voida jutella näillä sanoin, niin aikuiset lukijatkin ehkä kestävät. Ja jos eivät kestä, niin nyt olisi tosi hyvä hetki lähteä muiden blogien äärelle.

Lukijoissa on myös paljon perheellisiä ihmisiä, joille näiden asioiden luulisi ja toivoisi olevan aika tuttua kamaa, ja ehkäpä aiheesta saataisi taas keskustelu aikaan. Mietin  myös, että tämä on taas niitä juttuja, joihin vanhempaa ei kauheasti valmisteta. Niihin vain jotenkin paiskaudutaan. Ekan lapsen kohdalla mennään aikamoisella hakuammunnalla. Mitä, miten ja milloin?

Neuvola ehtii loppua lapsen kiinnostuessa tästä teemasta, eikä openkaan kanssa ole ihan luontevaa avata moista aihepiiriä. Tuntuu helposti, että menee pieleen. Ja silloin taas jättää helposti juttelematta. Ja se taas, no, ei ole ainakaan sen lapsen etu myöhemmin. Ja että siitäkin syystä olisi ehkä hyvä reippaasti vain jutella ja kirjoittaa näistäkin.

Otan riskin. Minusta ihmisten hommista pitää voida puhua. Näin se keskustelu kulki:

 

Tyttöjen huone. Ilta. Pyjamia puetaan ja mietitään huomista.

Esikoinen: Mennäänkö huomenna uimaan? Tuleeko X mukaan?

Äiti: Joo mennään, mutta X ei tule, sillä on kuukautiset.

Kuopus: Ai kuukautiset?

Äiti: Joo, kyllähän te ne tiedätte?

E & K: Joo.

 

Hiljaisuus.

 

 

Ä: No mitä ne olikaan? (Vanhemman sääntö nro 1. näissä asioissa: tarkista. Koska ei ne koskaan oikeasti tiedä.)

E: Eiks se oo se et ne solut ei pääse jakautumaan?

Ä: Joo, tavallaan. Tarkemmin se on sitä, että sellainen munasolu, joka ei ole hedelmöittynyt, tulee ulos verenä. Muistatteks te ne munasolut?

E: Joo. Ne ihmisen siemenet.

Ä: Joo, siihen ihmisen tekemiseen tarvitaan kyllä myös ne miehen siemenet. Ne siittiösolut, siitä siemennesteestä, spermasta. Silleenhän se lapsi alkaa, että siittiösolu ja munasolu kohtaa, ja sitten se paketti kulkee kohtuun ja alkaa siellä jakaantua.

 

Hiljaisuus. Tuijottavia katseita.

 

Ä: Ja niitä naisen munasoluja tulee joka kuukausi joka tapauksessa. Sillonkin kun ei ole tarkoitus tehdä lapsia. Ne on tuolla munasarjoissa. Ja sieltä ne sitten kerran kuussa irtoaa ja joko hedelmöittyy tai tulee ulos.

K: Hihihiiiii munasrajat. Sarjat!

Ä: Niin. (Naurua sisäänpäin. Kasvatan Beavistä ja Butt-headia…) Siellä niitä on varastossa, ja sieltä ne sitten irtoaa.

Ä: Tiesittehän te jo sen, miten se siittiö ja munasolu saatiin kohtaamaan? Nehän täytyy saada yhteen ennen ku voi lapsi kehittyä? (Hetkellinen aavistus, että tämä kohta ei ole lainkaan auennut kersoille vielä. Nyt reippaasti vain perille asti.)

K & E: Mutinaa. Epämääräisyyksiä.

K: en kyllä tiiä.

E: emmä nyt muista! Emmä näin väsyneenä kaikkee muista! (Vähän kiukkuisena. Tätä lasta ärsyttää suunnattomasti, jos hän ei osaa vastata johonkin.)

Ä: No niitä siittiöitä tulee sieltä miehen kikkelistä (Voi hitto. Nyt ollaan tämän pulman äärellä ihan valmistautumatta. Miksi sitä nyt sitten kutsutaan? Penis on liian tekninen, pippeli oli ihan jees kolmevuotiaille. Muut varastoni sanat ovatkin melkoisen alatyylisiä. No Jeesus, mennään tällä kikkelillä, vaikka aika kamala sekin jotenkin on. Ja tuo olikin yksi maailmanhistorian ainoista tilanteista, joissa Jeesus ja kikkeli saatiin luontevasti samaan lauseeseen).

… Niin se viedään sinne naisen pimppiin (ja taas olemme saman termipulman edessä. Vulva? Vagina? Emätin? Hei oikeasti. Kaverin äiti käytti meille aikanaan sanaa etureppu. No sehän vasta kaunis ja kiva sana onkin. Sitä nyt ei ainakaan!). Ja sillä lailla ne sinne saadaan.

 

Mietteliäs hiljaisuus. (Jonka aikana äiti puntaroi, mennäänkö tästä nyt jo suoraan syvään päähän, ja käydään läpi myös ne vaihtoehtoiset hedelmöitystavat, vai tuleeko informaatioähky. Päättää pitää tämän erän aika pelkistettynä ja palata asiaan myöhemmin.)

 

Ä: (tajuaa, että tämä pitäisi kuitenkin nyt saattaa siihen laajempaan kontekstiin) Se on siis sitä seksiä. Mutta seksiähän on kyllä paljon muutakin. Mutta tuo on se mitä sanotaan yhdynnäksi. Ja rakasteluksikin. Mekin isän kanssa tehdään sitä.

K: Mutta te ette halua lapsia ainakaan kolmeen vuoteen?

Ä: Ei. Me ei haluta niitä enää koskaan. Meillä on jo niin tosi hyvät.

Tyytyväistä hihittelyä.

Ä: Mutta aikuiset rakastelee muulloinkin kuin silloin kun ne haluaa lapsia. Mielihyvän takia ja siksi että ne osoittaa toisilleen että ne rakastaa. Se tuntuu hyvältä. Se on sellaista aikuisten hommaa.

K: Miks se on just aikuisten hommaa?

Ä: No siihen täytyy olla valmis. Siis ihan ruumiin täytyy olla kypsä ja sitten siinä on paljon tunteita pelissä ja paljon kaikenlaista huomioonotettavaa. Se ehdottomasti on isompien hommaa. Ja sitten jos niitä lapsia haluaa saada, niin sitten siihen täytyy olla sukukypsäkin että se onnistuu. Ja siitä ne kuukautiset sitten on merkkinä.

E: Mistä sen sitten huomaa?

Ä: Ai että on sukukypsä?  No siis niistä kuukautisista esimerkiksi.

E: No mut huomaako sen kun ne alkaa?

Ä: Ai kun alkaa tulla verta pimpistä? (Tiedetään, sarkasmi ei sovi kasvatukseen. Se lipsahti. Mutta ihan lempeällä äänensävyllä.)  No siis kyllä se huomaa. Mä lupaan!

 

Hiljaisuus. (Äitiä naurattaa, mutta nyt ei sovi repeillä.)

 

 

E: (mietteliäänä) Koska ne sitten alkaa?

Ä: Useimmilla ne alkaa siinä teini-iässä. Kuudennen ja seiskaluokan seudulla.

E: Ai samaan aikaan ku se murrosikä?

Ä: Joo, tai se alkaa yleensä vähän ennen. Mutta joo suunnilleen niillä main. Sulla tuossa muutaman vuoden kuluttua (ei helvetti, tosiaankin!) Mutta hei, ne kuukautiset ei sitten todellakaan ole merkki siitä, että sen seksin voi vielä aloittaa. Ei todellakaan. (kts. edellinen oivallus. Let’s make this one clear now!) Se on ehdottomasti sellaista aikuisten hommaa.

 

Hyvin mietteliäs hiljaisuus.

 

Ä: (Tilaisuus on luonteva. Lapset kuuntelivat. Älä sössi tätä nyt. Lopetellaan tähän. Muistettiin se rakkauskin. Eikä menty tauteihin ja muuhun pelotteluun.) Ja jos teillä on koskaan tästä mitään kysymyksiä, niin kysyttehän sit? Mä aina vastaan.

 

Mietteliäs hiljaisuus.

 

K: Ei oo just nyt mitään kysyttävää.

E: Ei mullakaan.

Ä: No hyvä homma. Hyvää yötä!

 

 

Huoh. Yksi erä suoritettu. Seuraavaa saumaa odottaessa. Tämän aihealueen haasteena on ainakin minusta se, ettei tule kuulostaneeksi liian tekniseltä, vaikka faktatkin pitäisi saada jakeluun.

Havahduin vähän, kun jokunen viikko sitten automatkalla koko perhe huutolauloi Queenia, ja tuli puhe Freddiesta ja kuolemasta ja HIVistä. Kysyin silloin, muistavatko tytöt mikä se HIV on,  ”Joo”, ja miten se tarttuu? ”Sukupuoliteitse!”. Okei, olen tainnut lähestyä aihetta melkoisen tieteellisestä näkökulmasta ja kankein termein.

Jäin silloin miettimään, onko takapenkillä mitään käsitystä siitä, mikä tämä kryptinen ”sukupuolitie” konkreettisesti on, mutta juttu kumpuili siitä sitten johonkin ihan muuhun ja perehdyttäminen jäi. Lupasin silloin itselleni, että seuraavalla kerralla olemme hyvin käytännönläheisiä. Ja nyt olimmekin.

Mietteitä? Kokemuksia? Tilanteita? Tai vaikka sekin, että ei, tästä ei olisi saanut kirjoittaa blogimerkintää.

Mainokset

Pettymys on kaunis sana

Harvapa asia sieppaa yhtä paljon, kuin nuo joulukatalogit. Rumat, urpot läpykät. Tämä on niin kaluttu aihe jo, että liitän sen osaksi laajempaa kasvatusfilosofista märinää. Lapselle tuotettavien pettymysten ihanuutta.

Lyhyesti ensin. Kenen henkilöityneen Perkeleen kynästä nuo katalogit oikein syntyvät? Onko joku, jonka mielestä ne ovat ihan jees?

Vihaan niitä pontevasti.

Kersoillemme selvisi vasta muutaman vuoden viiveellä, että meidänkin kotiin ne kannetaan ihan niin kuin Minnan ja Satunkin. Vaikkei niitä koskaan meillä näy. Että äiti se nakkaa ne suoraan postipojan oranssista loorasta ulkoroskikseen, eivätkä ehdi edes kodin ilmatilaan.

Kaikki ne riistetyt mahdollisuudet? Byhyyy!

Jonakin vuonna annoin lasten nähdä ne. Joku jalouden puuska iski, ja kiinnosti nähdä mitä sieltä ruksittaisiin. Ja kylläpä he ruksivatkin! Mikä saa pienen ihmisen ajattelemaan, että pukki kantaa kotiin kaikki kolmekymmentä seitsemän krääsäistä pukettia?

Saatoin olla vähän karu, kun ilmoitin ykskantaan, ettei meidän pukki paljoa noita lueskele. Että pukki kekkaa kyllä jotain ihan itse ja kivempaa. Ja ettei niitä paketteja tarvitse myöskään odottaa neljääkymmentä. Niitä tulee kaksi per tyttö.

Läpi se kuitenkin meni. Ja vuosien avoin vihaaminen tuottaa nyt tulosta. Enää vihkosia selaillaan vähän ylenkatsoisesti ja naureskellen. Lapsihan pyrkii miellyttämään.

Voi indoktrinoinnin ihanaa voimaa!

Jonkun mielestä riistän nyt lapselta jotakin olennaista joulusta. En muuten riistä. Kyllä se joulu ihan tyystin toisenlaisista asioista koostuu.

Vanhempi on olemassa sitä varten, että hän tuottaa lapselle pettymyksiä.

Yksi pettymysharjoitusten ehdoton areena on karkkihylly. Olen vähän ylpeä siitä, ettei lapsistani kumpikaan ole koskaan heittäytynyt hyllyn eteen kirkumaan, niin kuin kaikissa englantilaisissa kauhukasvatusohjelmissa tapahtuu. He tietävät, ettei paljon kande. Siihen saisivat nimittäin jäädä. Lähtisin kotiin.

On toki ihan selvää, että kahdeksanvuotiaan voi ihan erilailla jättää kauppaan mesomaan kuin kolmevuotiaan. Mutta eivät he kyllä sitä kolmevuotiaanakaan tehneet. Perheemme julmat periaatteet olivat jo nujertaneet protestimielialan.

Oma äitini luotti aikanaan valheen voimaan. Hän siekailematta ilmoitti, ettei lähikaupastamme saa myydä karkkia ulos kuin perjantaisin. Oli siihen juoneen suostutellut myyjänkin mukaan (mitkä huonot kauppiastaidot, tai sitten vain helpolla manipuloitavissa!)

Minä lähestyn asiaa raa’alla rehellisyydellä. Karkkia ei tipu kuin viikonloppuisin, ja niin se vain on. Koska minä sanon niin, ja minä olen teidän vanhempanne. Hän, jonka työnkuvaan nämä päätäntähommat kuuluvat.

Kun on selkeät säännöt, on varaa joustaakin. Tytöt tietävät, että viikolla saattaa käydä flaksi, jos vanhempi on sopivalla tuulella. Silloin asiasta puhutaan rehellisesti ja suoraan: annan teille nyt näitä, koska mua huvittaa.

Mutta se on aina ja absoluuttisesti vanhemman päätös. Tyystin tarpeetonta on ruinia lisäkarkkipäiviä omin päin. Ei riittää silloin vastaukseksi ilman perusteluja.

En ole oikein ikinä tajunnut niitä vanhempia, jotka syövät karkkia lapsiltaan salaa. Siis miksi ihmeessä? Saavathan aikuiset tehdä muutakin lapsilta kiellettyä ihan lainkin suomin valtuuksin. Ja siksihän tässä ollaan käyty läpi koko kivulloinen lapsuus ja nuoruus, että nyt päästään itse kylvämään (koston?) hedelmää. Tulee mieleen tarina jonkun vuoden takaa.

Neuvolalääkäri jututti lasta herkuttelusta. Kyseli karkeista. ”Perjantaista sunnuntaihin”, vastaa lapsi. Hampaiden pesusta. ”Aina illalla ja aamulla jos ehditään” ja sitten vielä jäätelöstä. ”No sitä meillä ei syyä oikeen koskaan”.

Nyt taustalla tukehtuu toppatakkiinsa eräs äiti. Anteeksi kuinka? Meilläkö, jossa jäätelöä menee kokolailla viikoittain? Paljon, paljon enemmän kuin karkkia konsanaan. Älähdän ääneenkin. Virhe. Sitten käy ilmeiseksi, että meillä syödään aika paljon jäätelöä, vanhempien voimin. Tyttöjen mentyä nukkumaan. Tämä tieto uhkaa musertaa lapsen. Mikä petos! Mikä vääryys!

Lapsi toteaa saaneensa jäätelöä edellisen kerran joskus noin puoli vuotta sitten. Nyt jo vähän äidilläkin omatunto vihloo. Kurvaamme kotiin kaupan kautta, ja muistamme siitä lähtien edes kerran kuussa päästä jädepuntuille myös piltit.

On kuitenkin yhä lukuisia päiviä, jolloin jäätelö on vain aikuisille. Lapset ovat tottuneet tähän touhuun. Kun he nukkumaan muka mentyään nousevat vielä vessakierrokselle, niin aika usein siellä telkkarin ääressä jompikumpi tai kumpainenkin vanhemmista viihtyy jonkin herkun äärellä. Lapset saattavat luoda sellaisen Etiopian nälkäänäkevä –katseen, mutta tietävät paremmin. Suorivat siitä sänkyyn hissun kissun.

Aikuisten aika on aikuisten aikaa, ja sillä ajallaan he tekevät mitä ikinä mielivät. Because they’re worth it.

Kohtuuta voi toki noudattaa. Autossa matkalla mummolaan voisi olla järkeä vailla lappaa karkkia naamaan takapenkin katsellessa peruutuspeilin kautta. (Lapan kyllä, jos he nukkuvat). Enkä menisi yhteiseen iltapalapöytään jäätelöannokseni kanssa katselemaan heidän näkkileipäsulkeisiaan. Mutta en kyllä aikuisen oikeuksiani salailekaan. Ihan käyttökelpoinen on edelleen se lapsena ihan järjettömästi vituttanut:

Sitten kun sinulla on omia lapsia…

Ajattelen niin, että lapsen perusoikeus on saada kokea pettymyksiä ja harjoitella niistä selviämistä mahdollisimman turvallisessa ympäristössä. Se on oleellinen ihmisyyden taito. Vanhemman duuni on tuottaa pettymyksiä ja auttaa pääsemään niistä yli. Että homma toimisi, uskon että on välttämätöntä luoda toimiva, selkeä ja ehdottoman johdonmukainen raamisto kielloille ja myöntymisille. Säännöt on hyvä voida perustella, mutta neuvotella niistä ei tarvitse. Ei ainakaan pienen lapsen kanssa.

Saatan kuulostaa jyrkältä tyypiltä, ja kasvatushommissa olen juuri sitä. Noudatan viisaan isäni ohjetta siitä, että jos alusta pitää vähän tiukempaa liekaa, voi sitten myöhemmin antaa löysiä. Toisinpäin toimittaessa käsissä on murrosikäinen katastrofi.

Kuins muut? Löytyykö muita, jotka nauttivat pettymysten tuottamisesta?