Uurnille ihan homona

Minulta pyydettiin homobloggausta (mikä merkillinen sana!). Olin vähällä sellaisen naputtaakin heti silloin tuoreeltaan, mutta jäin miettimään asiaa. Kun sitten seurasin keskustelua aiheesta, ei enää olutkaan helppoa sanoa mitään. Keskustelu sai  niin absurdeja käänteitä ja virisi niin käsittämättömiä puheenvuoroja, että menin ihan lukkoon. Salaliittoja. Mitä kaikkea. Tyrmistyin.  Tällaistako on keskustelu vielä tähän aikaan tämän pallon päällä?!  Liberaalit kannat polkeutuvat kaikenmaailman käsittämättömyyksien jalkoihin. Että perusihmisoikeuksista edes pitää näin vääntää?

Ei siis tule varsinaista homobloggausta. Tulee haaste suoraan toimintaan. Tulee tavallaan uskovaisbloggaus. Sen verran syvästi sieppaa nimittäin, että omalla Raamatulla lyödään päähän. Että jotenkin minunkin nimissäni muka tällaista huttua jauhetaan! Ei muuten passaa.

En halua pitää uskovaisblogia. En todellakaan. Siis siinä mielessä kuin se helposti ymmärretään. Inhoan ja pidän vastenmielisenä kaikkea julistamista ja käännyttämistä, enkä usko että sellainen on oikein ihmisen hommaa ollenkaan. Ylipäänsä uskosta puhuminen ja kirjoittaminen ovat meillä niin latautuneita juttuja, että aina vähän arvellutta avata suunsa. Sorrun arvosteluun itsekin. Luen jonkun fiksunkin ihmisen mietteitä, ja helposti tuumin, että mitähän tuokin nyt tuollaisista. Näistä kun ei meillä huudella.

Nyt on kuitenkin pakko. Kertakaikkinen pakko. Kirkon seiniä heilutteleva homokeskustelu vaatii toimenpiteitä meiltäkin, jotka olemme tottuneet pitämään nämä mietteet lähinnä omana tietonamme. Nimittäin TÄMÄ ON MEIDÄN SYYTÄMME.

Niinpä. Me tämän olemme näin pedanneet. Kun on tarpeeksi kauan pitänyt uskoa omana asianaan, ja viitannut kintaalla vaikkapa juuri seurakuntavaaleille, niin näinhän silloin käy. Konservatiivisiipi on saanut siellä omassa rauhassaan täytellä lappuja ja uurnia. Ja innolla täyttelevätkin, totta kai! Ja näin sitä sitten mennään. Hävettää.

Minä, joka jokaisten muiden vaalien kohdalla mouhuan äänioikeuden hienoudesta ja päätöksentekoon osallistumisen tärkeydestä, en ole oikein edes tiennyt, mitä seurakuntavaaleissa touhutaan. Tai milloin ne pidetään. Tai keitä sinne äänestellään. Ei ole kiinnostanut. Minua. Minua, joka kuitenkin olen kirkon jäsen ihan halusta ja harkiten. Jolla on vahvat näkemykset siitä, mitä uskon nimissä saa, ja ennen kaikkea ei saa tehdä. Minua ei sitten ole kiinnostanut.

No nyt kiinnostaa! Minä en halua sellaista kirkkoa, jota tässä on maalailtu. Meillä on tuollainen instanssi, jolla on melkoinen yhteiskunnallinen asema siitä huolimatta, mitä mieltä siitä kukin henkilökohtaisesti on. On valvottava, miten sitä valtaa käytetään. Kuka sitä pääsee käyttelemään. On vähän pakko alkaa kiinnostaa. On pakko olla mukana tässä rytäkässä, jossa suuntaviivoja uusiksi piirrellään.

Oma vaatimaton toiveeni on, että seurakuntavaalien alati alhainen äänestysprosentti saataisiin nyt käännettyä ennätyslukemiin. Että protestiääniksi ei laskettaisi vain niitä, jotka erosivat kirkosta tai niitä, jotka liittyivät Kristillisdemokraatteihin.

Että myös meidän, mukavuudenhaluisesti sohvannurkkaan käpertyvien sunnuntaisivistyneistökermaperseiden joukoista nousisi protestimieli ja halu muutokseen, ja ihan konkreettisia toimia muutoksen käynnistämiseksi. Ei vain sanoja ja linkkauksia ja peukkuja ja myötämieltä. TOIMINTAA JA VIITSIMISTÄ.

Seurakuntavaalit järjestetään marraskuussa. Varsinainen vaalipäivä on 14.11.

Ennakkoäänestys tapahtuu 1.-5.11

Vaalikone aukeaa 25.10

Ehdokkaat löydät täältä. Nyt tarkkana niiden mielipiteiden kanssa.

Ja hei, uurnilla ei kysellä uskotko. Päätöksissä voi olla mukana ihan siksikin, että se on oikeus ja velvollisuus.

Vielä jonkinlaiseksi loppukaneetiksi:

On helppo ajatella, ettei tämä liikuta minua. Että mitä näistä mouhottamaan. Mouhottakoot ne, joiden liitot ovat vaakalaudalla. Mutta Ei se mene niin. Minusta tämä on kaikkien asia. Ihmisten asia. Tässä puhutaan paljon laajemmasta asiasta nyt näillä sanoilla.

Kolumnoin homojen adoptio-oikeudesta Hämeenlinna Kaupunkiuutisiin silloin, kun sitä vääntöä viimeksi kunnolla käytiin. Sain melkoisen kasan vihaviestejä ja lesbotteluja. Viikon verran yleisönosasto oli täynnä puhinoita Lesbo-Kellomäen sateenkaariperheestä ja arveluja siitä, montako äitiä minut on kasvattanut. Siis ihan oikeasti! Argumentoi nyt sitten tällaisessa meiningissä.

Minusta keskusteluun pitää osallistua muualtakin kuin marginaalista. Kaikkiin yhteisiin keskusteluihin. Koska nämä ovat meidän juttuja.

Kirkko käyttää sen asemansa ja valtansa joka tapauksessa. Eronneista huolimatta. Se myös tällä hetkellä määrittelee nämä avioliittokysymykset halusimme tai emme. Oikeasti tehokas, jopa ainut, keino vaikuttaa vääryyksiin on vaikuttaa siellä, missä päätökset tehdään.

Mainokset