Mitä jos en mittaisi itsessäni mitään? – Puntareista ja pantarangaistuksista

Mitä jos en mittaisi itsessäni mitään? Jos antaisin askelten kertyä ilman kaipuuta kymppitonnista? Jos en tietäisi viikkoon paljonko painan? Jos en mittaisi ympäryksiä ja laskisi indeksejä, enkä katsoisi aamulla näytöltä nukuinko hyvin? Jos energia saisi palaa, niin kuin se palaa, mutten tallentaisi tietoja mihinkään? Jos en kertaakaan päivän aikana katsoisi ranteesta miten minulla menee?

Kun olin alakouluikäinen, opin elämästä muutaman faktan:

Jos kynä pysyy paikallaan rinnan tai pakaran alla, on lihava.

Oikealla naisella näkyvät alas katsoessa ensin tissit, ei vatsa

ja jos varpaat eivät näy ollenkaan, on ihan tuhoon tuomittu. Fläsä. Plösö. Puntsu.

Lukiossa jo tiesin, että aamun aerobinen polttaa parhaiten rasvaa.

Että kolmea kertaa vähempää ei salilla viikossa kannata käydäkään.

Että alle kympin lenkeistä ei huudella.

Osallistuin Painonvartijoihin ja poistin päästä pinnitkin ennen puntaria. Opin, että oikeat patukat löytyvät dieettihyllystä. Kaiken tämän tiesin alle kaksikymppisenä. Ennen raskauksiani. Ennen mitään. Tärkeimmät asiat.

Senkin opin, ettei ole mitään arvoa kävellä tai juosta, jos jälkiä ei jää. Jos näyttö puuttuu. Kävelin siis kaksi tuntia, kolmekymmentä kilometriä, töiden jälkeen, vähän kipeänä ja vaikka väsytti. Enkä kertonut kaverille, vaan kaikille tuhannelle lähimmälle – mutta vain jos oli riittävästi. Jos oli näyttää numeroita, karttakuvaa, hikiselfie.

Opin käyttämään taulukko-ohjelmaa voidakseni kirjata ylös rinnan, vyötärön, lanteen, reiden ja käsivarren, vuosi toisensa perään. Kymmeniä vuosia. Painon, painon muutoksen ja painoindeksin. Saman saatanan viiden kilon sisällä isoja tunteita. Unohdin vähän olla minä samaan aikaan, kun olin koko ajan minä vasta sitten joskus. Minumman kokoisena.

Mitä se arkeologi miettii, joka ne listat joskus löytää?

Otin lankkuhaasteen, kyykkyhaasteen, juoksuhaasteen. Pisimmät portaat jätekasan alta huipulle. Tuhtia symboliikkaa! Eikö tässä elämässä ole haastetta riittävästi? Eikö riittävästi numeroita, tiedettävää, mitattavaa?

Miksi tärkein mitta on navasta selän kautta takaisin napaan?

Ja aina löytyi, jokaiselle iälle, jokaiseen vaiheeseen jostain se toinen nainen, joka sanoi, huomautti, vihjasi, katsoi paljonpuhuvasti. Todensi nämä tiedot naiseudesta ja elämästä. Kaikille se löytyy, ja useampi. 

Laskin muoviset läpykät kaikkien ranteissa, pyöreät, kaitaiset, mustat ja värikkäät. Anturit sydänten ympärillä. Unisormukset ja sovellukset. REM-rytmi ja palautumisajat. Lääkärikäynnille valmiit kotianalyysit.

Kokouksessa, junassa, kauppajonossa mietin näiden tuntemattomien pätevien yksityisiä katseita ruuduillansa illalla. Lukemassa askeleita, palanutta rasvaa, kuljettuja kilometrejä syherönä sinivalossa. Vapaaehtoisesti pantarangaistustaan lusimassa.

Mitä, jos et mittaisi itsessäsi mitään? Millainen silloin olisit? Mahtuisitko tähän maailmaan? Maailmaasi. Siinä vasta olisikin kesäkuntoa!

Mainokset

Makuuhuoneen kiistaton kuningatar

Eilen minulle tarjoiltiin mahdollisuuksia tuntea itseni ihan kaikkeuden kuumimmaksi tyypiksi. Kontallaan lattialla. Selällään lattialla. Seisten seinää vasten. Puhuttiin lakanoista ja palloista ja liukumisliikkeistä. Sitten vähän yllättäen sähköstäkin.

Olin sairaalalla fyssarin pakeilla. Viimeinkin, näin kahden ja puolen kuukauden odottelun jälkeen. Haimme rankapololle uutta tapaa olla. Metsästimme minimaalisia lihaksia.

Oli tosi turhauttavaa. Superturhauttavaa. Aivan hel-ve-tin turhauttavaa. Tapaan olla aika suorittajahenkinen ja melkoisen kilpailuviettinen urheilujeni suhteen, ja nyt sitten makasin lattialla nykimässä jotakin solutason jumppaa niin, ettei liikkeitä edes nähnyt ulospäin. Kapinoin äänekkäästi, ja vaadin lisää tehoja, kunnes fyssari selitti jotain jota en todella ollut tullut ajatelleeksi. Jos tehdään isoja liikkeitä, niin isot lihakset ottavat heti vallan, ja ne pienet juuri siellä välilevyjen huudeilla, jonne minun nyt pitäisi ylttää, eivät koskaan pääse hommiin. Kas kehveliä. Onhan siinä ihan järkeä kun noin ajattelee. Tylsää silti.

Sain käskyn olla paljon kärsivällisempi (kas, tuohan oli helppo!) ja nitkuttaa niitä miniliikkeitä nyt viikon verran. Ensi viikolla tulee sitten suoraa sähkövirtaa. (Olen jotenkin varma että tässä on kyseessä sama metodi kuin synnytyksen kamalissa aquarakkuloissa, eli kivun siirtäminen isommalla kivulla, mutta fyssari väitti muuta. Toivotaan.)

Vesijuoksua saisi kuulemma vielä lisätäkin, mutta puntille ei kuulemma ole oikein asiaa. En vissiin ala sitten treenailla kevään kisatanssejakaan ihan näillä seutuvilla. Enkä sen seuraavankaan kevään. Minkään kevään?

Eniten huvitti nukkumajärjestelyjen esittely, siitä tuo provokatorinen alkukin. Nyt olisi ostoslistalla liukulakana. Kuulostaa kivalta, eikö? Kyseessä on lakana, jonka keskellä on 60 sentin suikale jotakin liukasta kangasta (varmaan sitten ihan oman mieltymyksen mukaan pvcstä silkkiin), ja jonka päällä sitten yöllä on kitkattomampi kääntyillä. Hot!

Nauratti ihan järjettömästi. Jos käytän samaan aikaan kaikkia hyvinvoinnikseni suositeltua makuuhuoneasioita, olen kyllä välittömästi kulmakunnan kiehtovin nainen (ja näillä kulmakunnilla on kuulkaa kiehtovia naisia!).

Liukulakanan ohessa pääni alla on jo erikoismuotoiltu niskatyyny, yksi tyyny polvien välissä, suussa purentakiskot ja jalkaan vielä ne villasukat. Paketti alkaa olla kasassa. (Tuohon ehkä vielä viehättävyyttä maksimoimaan kasa niitä kolmiolääkkeitä, joilla saa aikaan sellaisen halvauksenomaisen rentouden ja näppärän kuola poskelle -efektin aamuselle.) Puolisoni, miten onnekas oletkaan!