Mitä jos en mittaisi itsessäni mitään? – Puntareista ja pantarangaistuksista

Mitä jos en mittaisi itsessäni mitään? Jos antaisin askelten kertyä ilman kaipuuta kymppitonnista? Jos en tietäisi viikkoon paljonko painan? Jos en mittaisi ympäryksiä ja laskisi indeksejä, enkä katsoisi aamulla näytöltä nukuinko hyvin? Jos energia saisi palaa, niin kuin se palaa, mutten tallentaisi tietoja mihinkään? Jos en kertaakaan päivän aikana katsoisi ranteesta miten minulla menee?

Kun olin alakouluikäinen, opin elämästä muutaman faktan:

Jos kynä pysyy paikallaan rinnan tai pakaran alla, on lihava.

Oikealla naisella näkyvät alas katsoessa ensin tissit, ei vatsa

ja jos varpaat eivät näy ollenkaan, on ihan tuhoon tuomittu. Fläsä. Plösö. Puntsu.

Lukiossa jo tiesin, että aamun aerobinen polttaa parhaiten rasvaa.

Että kolmea kertaa vähempää ei salilla viikossa kannata käydäkään.

Että alle kympin lenkeistä ei huudella.

Osallistuin Painonvartijoihin ja poistin päästä pinnitkin ennen puntaria. Opin, että oikeat patukat löytyvät dieettihyllystä. Kaiken tämän tiesin alle kaksikymppisenä. Ennen raskauksiani. Ennen mitään. Tärkeimmät asiat.

Senkin opin, ettei ole mitään arvoa kävellä tai juosta, jos jälkiä ei jää. Jos näyttö puuttuu. Kävelin siis kaksi tuntia, kolmekymmentä kilometriä, töiden jälkeen, vähän kipeänä ja vaikka väsytti. Enkä kertonut kaverille, vaan kaikille tuhannelle lähimmälle – mutta vain jos oli riittävästi. Jos oli näyttää numeroita, karttakuvaa, hikiselfie.

Opin käyttämään taulukko-ohjelmaa voidakseni kirjata ylös rinnan, vyötärön, lanteen, reiden ja käsivarren, vuosi toisensa perään. Kymmeniä vuosia. Painon, painon muutoksen ja painoindeksin. Saman saatanan viiden kilon sisällä isoja tunteita. Unohdin vähän olla minä samaan aikaan, kun olin koko ajan minä vasta sitten joskus. Minumman kokoisena.

Mitä se arkeologi miettii, joka ne listat joskus löytää?

Otin lankkuhaasteen, kyykkyhaasteen, juoksuhaasteen. Pisimmät portaat jätekasan alta huipulle. Tuhtia symboliikkaa! Eikö tässä elämässä ole haastetta riittävästi? Eikö riittävästi numeroita, tiedettävää, mitattavaa?

Miksi tärkein mitta on navasta selän kautta takaisin napaan?

Ja aina löytyi, jokaiselle iälle, jokaiseen vaiheeseen jostain se toinen nainen, joka sanoi, huomautti, vihjasi, katsoi paljonpuhuvasti. Todensi nämä tiedot naiseudesta ja elämästä. Kaikille se löytyy, ja useampi. 

Laskin muoviset läpykät kaikkien ranteissa, pyöreät, kaitaiset, mustat ja värikkäät. Anturit sydänten ympärillä. Unisormukset ja sovellukset. REM-rytmi ja palautumisajat. Lääkärikäynnille valmiit kotianalyysit.

Kokouksessa, junassa, kauppajonossa mietin näiden tuntemattomien pätevien yksityisiä katseita ruuduillansa illalla. Lukemassa askeleita, palanutta rasvaa, kuljettuja kilometrejä syherönä sinivalossa. Vapaaehtoisesti pantarangaistustaan lusimassa.

Mitä, jos et mittaisi itsessäsi mitään? Millainen silloin olisit? Mahtuisitko tähän maailmaan? Maailmaasi. Siinä vasta olisikin kesäkuntoa!

Mainokset

Totuus (mun) elämästä vol. 4

Tällä kertaa Totuus käsittelee arkista aihealuetta, josta ei juuri ääneen jutella. Se on…

Naisen intiimihygienia.

Ja miksi tätä kiehtovaa aihetta tänään käsittelen oikein julkisesti? No siksi, että törmäsin kaupassa pikkuhousunsuojiin, jotka on hajustettu. Niin. Miten kiva! Nyt nainen voi valita, haluaako sukuelintensä tuoksuvan ihanasti yleiskukkaistuoksulta (“Freshness”)

vai suorastaan täsmällisemmin kamomillalta (“Kamille”). IHANAA!

Näin tuotteesta meille kerrotaan:

”Alldays: Alldays pikkuhousunsuoja – Odottamattoman raikas tunne

Alldays-pikkuhousunsuojat on suunniteltu päivittäiseen hygieniaan ja auttavat sinua sekä pikkuhousujasi pysymään raikkaina koko päivän.”


Siis anteeksi nyt vain siellä markkinointiosastolla. Kenelle nämä oikein on suunnattu? Minä ja pikkuhousuni emme ole mikään nolon söpö kimppa, joka tarvitsee apua ja kivoja yllätyksiä. Me olemme ihan tavallinen, aivoilla ajatteleva ihminen, ja pieni pala päälle puettua kangasta.

Yhdessä ovat kuitenkin oikeassa; odottamaton on oikea sana. Vai odottiko joku, että naisen jalkoväli tuoksuu kamomillalta?

Muutama kysymys vain:

Ensiksikin: miten tyttölapset opetetaan kasvamaan ylpeiksi naiseudestaan, jos marketin hyllyt pursuavat tuotteita, joilla esitetään, että täysin luonnolliset ja inhimilliset elintoiminnot on aiheellista  häivyttää kukkaistuoksuihin? Häpeilyn kulttuuri on valmis.

Toiseksi, missä ovat ne tarralaput, joita miehet voivat liimata kalsareihinsa, että heidänkin alapäänsä voisi haista näin odottamattoman raikkaalta? Missä ne mainokset, joissa miehelle kerrotaan että häntä ja hänen kalsareitaan tällä tavoin arjessa autetaan?