Lofoottien valtaajat 2012 osa 9 ja 10

14.7

Pilvistä + 11

Hyttyset ovat yön aikana ajaneet koko porukan raivon partaalle, ja matkamoraali on pohjamudissa. Syömme pikaisen näkkäriaamiaisen ja hyppäämme autoon jo klo: 8.

Tänään jää taakse pohjoisin osa reissua. Yöksi on tarkoitus ajella Uumajaan laivayhteyttä varten valmiiksi.

Ajelemme ja kuuntelemme äänikirjaa. Maisema hujahtelee ohi, eikä kukaan kai oikein jaksa siitä enää kiinnostua. Nämä on vähän jo nähtyjä.

Olemme illalla suunnitelmien mukaan Uumajassa.

Käymme tsekkaamassa laivan lähtöpaikan koitamme päästä vielä illan viimeiseen laivaan. Se on kuitenkin täynnä, joten pitää malttaa huomiseen. Jäämme sataman lähelle pinelle Umeå Camping Bella Vista leirintäalueelle. Mökki on siisti ja kiva. Hintaa 500 kr / yö.

Käymme pitkän ajopäivän päätteeksi syömässä kiinalaista. Autuus pussiruokasulkeisten jälkeen!

Aamu tulee olemaan aikainen.

 
15.7

Herätys on klo: 6

Pikaiset aamutoimet ja uninen seurakunta on reissussa jälleen. Ajamme satamaan, jossa vallitsee hiljainen tunnelma. Liian hiljainen. Vain muutama auto meidän lisäksemme.

Odottelemme hyvän aikaa, mutta kun laivan lähtöaika alkaa olla jo ihan käsillä, eikä missään näy ketään eikä itse asiassa koko laivaakaan, alkaa epäilys nostaa päätään. Soitto laivayhtiöön todistaa epäilykset aiheellisiksi – olemme hankkineet liput väärälle yhteydelle. Seuraava sopiva laiva lähtisi vasta tuntien päästä, eikä siihenkään olisi varmuudella lippuja. On päätettävä jäädäänkö odottamaan mahdollisia peruutuspaikkoja vai tehdäänkö pikainen plan B.

Ketään ei huvita enää kököttää autossa yhtään pidempään. Koti ja sänky ja tavallinen arki houkuttavat niin, että päädymme teräspersevaihtoehtoon. Ajamme Uumajasta Hämeenlinnaan.

Päätämme, että laiva olisi ollut aivan paska ja sääkin kehno ja mitä vielä, ja lähdemme ajelemaan. Nyt kysytään loppukirihenkeä kaikilta. Tuntuu vähän turhauttavalta ajaa takaisin ylös, kun niin touhukkaina laskeuduttiin laivaa varten alemmas koko eilinen päivä, mutta sellaiset kannattaa vain unohtaa. Ajellaan menemään vaan.

Olemme Haaparannassa klo: 12.30. Samaan aikaan, kun laiva olisi vasta lähtenyt Uumajasta. On vähän sankariolo. Toteutamme Agneksen toiveen, ja pysähdymme rajalla Candy World karkkitukussa. Se on posketon hallillinen täynnä karkkia. Lähtee kaikilla ihan lapasesta, ja autoon kannetaan kilokaupalla kaikenlaista. Mietin seuraavana päivänä starttaavaa sokerilakkoa ja huokaan. Ja sitten syön aika paljon karkkia.

 

 

Kuuntelemme Seitsemää veljestä äänikirjana ja ajamme ja ajamme vaan. Lopulta, 13 tunnin matkan päätteeksi, olemme kotipihalla.
Unta ei varsinaisesti tarvitse kosiskella. Oma peti tuntuu taivaspaikalta.

Ihana reissu! Ihanaa olla perheen kanssa nelin ja taivaallisen ihanaa olla ilman puhelinta ja tietokonetta ja kaikkea sitä arkikiirehässäkkää, joka aina nappaa mukaansa muualla. Tavoittamattomissa ja irti kaikesta.

Norja on komea. Lofootit ovat todella hienot. Valaat, ne ovat ihan käsittämättömän upeita tyyppejä! Suosittelen erittäin isoin äänenpainoin autoreissua ihan kaikille.

 

Mainokset

Lofoottien valtaajat 2012 osa 8

12.7  Stave Camping

Heräämme mökissä vähän kehnosti nukutun yön jälkeen. Jokaiselle on heti selvää, että tästä tulee jännä päivä. Valaat!

Olemme reissun lakipisteessä, ja ilmassa on jo vähän kotiinpaluunkin tunnelmaa. Varailimme eilen netistä laivapaikan välille Uumaja-Vaasa kolmen päivän päähän, ja se säätelee sitten kulkuamme ja tahtiamme tästä lähtien. Näyttää vuosien tuntuman perusteella aina vain vahvimmin siltä, että 10 päivää on sopivin reissupituus. On sellainen olo, että on päässyt irti ja nautiskellut, ja palailee sitten jo mielikseen kotiinkin.

Syömme huipputerveellisen suklaaleviteleipäaamiaisen ja katselemme vähän huolekkain mielin ulos. Sumu nousee. Tämä ei ole mikään pieni aamu-usva, vaan paksua, läpitunkematonta massaa. Tiedämme, että valasreissu perutaan, jos keli ei salli merelle menoa. Samaan rahaan saa varata uuden toiselle päivällä, mutta meillä ei nyt olisi päiviä hukattavaksi. Hermostuttaa.

Saavumme alkuiltapäivästä valaidentutkimuskeskukseen. Henkilökunta on vähän hermostunutta, epävarmuus lähdöstä kasvaa. He eivät näytä olevan niinkään huolissaan sumusta vaan siitä, että edellisellä retkikunnalla kestää. He ovat olleet merellä jo muutaman tunnin normaalia pidempään. Valaita ei ole näkynyt.

Kierrämme valaista kertovan näyttelyn ja sitten meidät lähetetään tappamaan aikaa. Pyydetään palaamaan viiden tuntumassa. Josko sitten pääsisimme lähtemään. Hermostuttaa entistä enemmän.

Käymme rannassa taukopaikalla syömässä päivällistä. Olemme niin viritetyt valaiden taajuuksille, että kuvittelemme näkevämme niitä jokaisessa isommassa kuohussa. Kiikarit kuumana tarkkailemme merta sen, minkä sumu antaa myöden.

Viideltä tapahtuu melkoinen ihme. Taivas on yhtäkkiä kirkkaan sininen ja aurinko alkaa helottaa taivaan täydeltä! Kaikki sumu on kadonnut kuin iskusta, edellinen valaspartio ajaa rantaan (hymyjä! valaita on nähty!) ja pääsemme matkaan. Tuuliolotkin ovat mitä suotuisimmat 4m/s.

Pääsemme vain 8 kilometrin päähän rannasta, kun alkaa tapahtua. Muutaman kymmenen metrin päässä veden pinnassa nousee suihku! Juuri sellainen, kuin kuvissa ja luonto-ohjelmissa! Tunnelma on epätodellinen ja ihmiset pakkautuvat laivan laidoille hihkuen riemusta. Kamerat räpsyvät taukoamatta. Ja siihen se nousee. Glen. 45 000 kiloa painava ja 18 metriä pitkä kaskelotti, noin vain happea haukkaamaan! Tyhjentämään suihkutellen varastonsa tyhjäksi.

Se päästää meidät aivan viereen. Olemme 15 metrin päässä tästä jättiläismäisestä tyypistä ja olo on täysin epätodellinen. Katselemme naulittuina sen rauhallisia liikkeitä, harmaansävyistä nahkamaista selkää ja korkealle kohoavia vesisuihkuja. Miten ihmeellinen, kaunis eläin!

Kun Glen on tankkaillut joidenkin minuuttien ajan, se lähtee takaisin syvyyksiin syömään. Se kääntää itsensä melkein täsmälleen pystysuoraan asentoon ja näyttää vielä sen kuuluisan pyrstönsäkin! Kohta se on kahden kilometrin syvyydessä syömässä. Me haukomme happea kannella aivan innoissamme. Kiljumme ja huokailemme. Ihan uskomaton näky!

Olen kehno kuvaaja, eikä hetken tunne mitenkään taltioidu kameralla. Mutta tässä häntä nyt näkyy kuitenkin.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Kapteenikin on tyytyväinen. Glen on vanha tuttu. Yksi alueen helposti tunnistettavista kaskelottiyksilöistä. Kullakin on omat lovetuksensa ja tunnusmerkistönsä pyrstössä, joten henkilökunta tervehtii kutakin kuin ystävää. He tietävät myös, että ruokailtuaan noin 20-40 minuuttia, on valaan palattava takaisin pintaan tyhjennysreissulle. Kiertelemme lähialuetta auringon hellittelyssä ja odotamme paluuta.

Lyhyen tauon jälkeen vesi suihkuaa taas. Kapteeni tunnistaa valaan taas Gleniksi. Se on noussut hyvin lähelle meitä. Ja siinä sitä taas ihmetellään, melkein kosketusetäisyydeltä. Valaalla ei ole kiirettä mihinkään. Se ei ole vähääkään häiriintynyt meidän läsnäolostamme. Mikäpä tuon kokoista mötkälettä uhkaisikaan! Se puuskuttelee ja me kuuntelemme lumoutuneina. Saamme olla tässä tällä tavalla! Taianomaista!

Yhteensä kolmesti Glen käy näyttämässä meille itseään. Se näyttää täysin rennolta siinä pötkötellessään. Pyrstön  nouseminen on aina se huippuhetki, jota kaikki yrittävät kameraansa tallentaa. Kamalaa, kun samalla pitäisi pystyä katsomaan tarkasti ja keskittyä kuvaamiseenkin! Johku saa napattua hienon videonkin.

Olemme merellä yhteensä kolmisen tuntia. Glenin lisäksi bongaan jostakin paljon etäämmältä yhden vesisuihkun, mutta emme lähde kiirehtimään paikalle – valas olisi jo pinnan alla kun ehtisimme lähiseutuun. Nautimme laivassa kahvia ja hyvää keittoa. Kaikilla on tarttuva hymy ja kupliva nauru. Joka pennin arvoinen juttu, vaikka pennejä kyllä kuluikin (perheeltämme noin 400 e). Tämän takia kannattaa kyllä nipistää kaikesta muusta retken kulussa.

Illalla ajelemme vielä mainiota meriseikkailua m/s Bombataa kuunnellen rauhalliselle Gullesfjordin retkeilyalueelle yöksi. Tosi kiva mökki maksaa 500 Nkr /yö. Majoitus on kyllä täällä todella yllättänyt edullisuudellaan. Subventoidaankohan retkeilyä täällä vahvasti, vai onko kilpailu vain lyhyen sesongin aikana niin kova.

Huippupäivä. Aivan ikimuistoinen. Olo on onnekas. Sillä lailla todella syvästi onnekas. Saimme tällaistakin tässä elämässä nähdä!

Lofoottien valtaajat 2012 osa 6

10.7

+14 C ja hieno keli! Sininen taivas ja lämmin, voimakas tuuli. Hiekkarannalla suola tuoksuu.

Herään, niin kuin joka aamu, valmiin puuron ja kahvin äärelle. Elintarvikevarat alkavat olla niukissa ja Johku on petrannut kaurapuuroa kanelikorpuilla. Toimii! Tänään pitää kyllä päästä täydentämään.

Leiripaikka on niin kiva, että päätämme jättää teltat pystyyn toiseksikin yöksi ja reissailla taas saarta autolla ympäri. Suuntana on ”ykkössaaren” äärilaidassa sijaitseva Å. Kyllä, sen nimi on vain Å.

Tunnelma on vähintäänkin juhlava, kun audiovisuaalisen elämyksen hengessä matkaamme läpi vuorimaiseman kuunnellen eilisestä viikinkimuseosta hankittua kurkkulaulu-munniharppulevyä. Agnes opiskelee riimuja ja Ronja kiviä ja mineraaleja kirjoista  takapenkillä.

Viimeiselle saarelle saavuttaessa oikealla puolella on vain merta, merta ja merta. Kaukana horisontissa kohoaa vuoria. On helppo kuvitella valaita tänne suuruuteen. Niitä odotamme jo kaikki sydän sykkyrällä. Leikimme ajatuksella, että mistä vain tuolta kohoaisi valtava pyrstö loiskauttamaan.

Järjettömän jyrkillä etapeilla tulee vastaan rullahiihtäjiä. Fear is not a factor näille tyypeille!

Jonnekin päähän tai reunalle pääsemisessä on aina omaa viehätystään. Teemme Å:ssa proosallisesti kuitenkin lähinnä elintarviketäydennyksiä, kivat 800 Nkr (108 e) ostokset. Ei edes kovin paljon sapuskaa. Nautiskelemme pitkästä aikaa tuoreilla hedelmillä ja vihanneksilla. Iskukuumennettu maito puuttuu valikoimasta täällä, joten joudun pikakahvitytöksi valmismaitoineen.

Tekisi mieli valokuvata kaikki mitä näkyy ympärillä. Jylhyys ja kauneus ei kuitenkaan edes taltioidu kuviin. Autokuvausintoa hillitsee melkoista vauhtia paskoittuva tuulilasi – ötökkää riittää, vaikkei ensimmäistäkään hyttystä.

Joihinkin notkelmiin pystytetyt Skulptyrlandskap -teokset naurattavat. Ihan kuin tässä tarvittaisi erityisiä taideteoksia kaiken tämän keskellä! Sen kun päätänsä kääntelee vaan.

Pohjolaturnee 2011 – takaisin Suomeen

pv 8. +19 C ja tosi kostea keli. Storslett – Kilpisjärvi

Tänään kurvataan takaisin Suomeen. Maisema on yhä täyttä Tolkienia. Kamera ei ehdi koko matkalla laukkuun, hitto, ei edes pois päältä! Sade ja tummat pilvet lisäävät satuvaikutelmaa. Väliin aurinko tekee näyttävän Pilvimuurista valo välähtää -efektin. Huikeaa!

Taukopaikalla tulee kunnolla.

Pääsemme taas rajan yli ilman muodollisuuksia, ja ajelemme Kilpisjärvelle syömään. Täällähän on kalliimpaa kuin Norjassa! Paikka on noussut täyteen luksushuviloita, jotka pieksevät varustelutasoltaan kotimme moninkertaisesti. Löydämme onneksi puskittuneen tien takaa mennen ajan leirintäpaikan, jossa Off-ukko vuokraa meille mökin (45 e / vrk) ja samalla aikamatkan menneeseen loistoon.

Pilkkivä Urkki valvoo retkeläisen unta. Niin kuin vain Urkki voi.

Käymme kaupassa ihmettelemässä norjalaisille suunnattuja liha- ja tupakkavalikoimia. Polot käyvät täällä ruokaturisteina! Ymmärrän taannoisen hampurilaiskokemuksen perusteella varsin hyvin.

Iltapuhteena kapuamme vielä Saanalle noin 6 km mittaisen polun. Matkalla tytöt laskevat 757 porrasta – ensin ylös ja sitten alas. Ylhäältä on ihan huikea näköala!

On ihmeellistä, mitä 10- ja 8-vuotiaat jaksavat, kun vähän suklaapatukalla auttaa. Nämä ovat pirun reippaita tyyppejä! Ei mitään pulmaa koko reissun aikana.

Yöllä on taas ihan valoisaa. Olen kuin elokuvassa, kun pihaan jolkuttelee lauma kellokaulaisia sarvipääporoja. Aika pysähtyy. Huomenna vielä Mallan luonnonpuistoon vikalle päivävaellukselle, ja sitten alkaa matka takaisin kotiin.

Pohjolaturnee 2011 – vielä ne jaksaa

Päivä 6. Utsjoki. satelee, +9C. Utsjoki – Repparfjord

Starttaamme klo: 10.30. Nuorgamin sijasta päätämmekin ylitää rajan jo tässä, ja suunnata Norjaan päivää aikaisessa. Juomme aamukahvit teltassa keliltä jemmassa. Pikkuinen paikka tämä Utsjoki on.

Ajelemme Norjan puolella alaspäin saman eilisen Tenojoen toista rantaa Karasjoelle. Kuuntelemme Jules Vernen Sukelluslaivalla maapallon ympäri -äänikirjaa ja katselemme sateessa tien yli visteleviä sopulityhmyreitä. Norjan nopeusrajoitukset ovat alhaisemmat – on 70 ja 90 km/h. Samoin mutkamerkki on loivempi (ja mutkat jyrkempiä), ja tietyömerkin mies meikäläistä Stoppi ja naisiin-kaveria leppoisampi ja pehmeämpi pallopää. Kivivyörymerkki on – ja toki aiheesta – raflaavampi. Suojatien ylittää täällä melkoinen hattupää dandy.

 

Jäämeren rannalla keittelemme trangiapöperöt ja haistelemme suolaista meri-ilmaa. Täällä ollaan!

Teiden varsilla on horsmaa ja mesiangervoa. Sopuleiden seassa tuntuvasti vähemmän poroja, mutta niitä paikkaavat lukuisat lampaat. Jos porot eivät paljoa nakanneet autoilijoista, niin nämä vielä vähemmän. Huutelemme heille vuorokehotuksia ikkunasta: ”Määä-ÄÄÄ!”

Majoitumme Repparfjordin ungdomsenterin leirintäalueelle (telttapaikka 18 e / yö). Jokin kristillinen keskus näemmä. Täällä lohestajien saaliitkin saavat sielulleen rauhan:

Teemme iltakävelyn läheiselle vesiputoukselle. Sen suorakulmaiseksi leikkaantuneet kivet ovat kuin sisustussuunnittelijan kynästä.

 

Päivä 7. Repparfjord- Hammerfest – Alta – Storslett

Lähdemme klo: 10.20 ajelemaan kohti Hammerfestia. Keli vaihtelee. + 13 C. Pysähdymme matkalla Trollholmsundiin ihmettelemään kivestä muovautuneita peikkopatsaita. Meressä lillii kauniita violetteja meduusoita, ja linnut ovat pudotelleet rantakalliolle tyhjentämiään merisiilinkuoria.

Matkalla Hammerfestiin paikalliset porot kuuliaisesti noudattavat liikennemerkin kehotusta.

Juomme Hammerfestissa maailman pohjoisimman kaupungin kakkukahvit. Ihmiset näyttävät kisuallisen kaupunkilaisilta ja siivoilta verrattuna meidän reissurähjäiseen oloomme. Otetaan perinteiset kuvat ja kipuamme vielä näköalapaikalle ihmettelemään maisemaa.

Pohjoinen! Hyvin pohjoinen!

 

Kun matka jatkuu, on maiseman kauneus ihan typerryttävä. Kirjoitan reissuvihkooni jossakin tunnekuohussa, ettei täällä kai kukaan voi nousta aamulla ylös ja kyseenalaistaa Jumalan olemassaoloa. ”Jo yksin ruskeat poron vasat ovat todistusvoimaisia!” Paatoksellinen tunne on ihan aito, vaikka se nyt kotikeittiönpöydän ääressä kalskahtaa tosi latteudelta. Tuossa hetkessä kuitenkin kauneus ja jylhyys ympärillä ihan todella oli täysin käsittämätöntä. Se ei valitettavasti tartu kuviin eikä tallennu lauseisiin.

Ostamme matkanpäältä pussillisen kuivattua poronlihaa, joka maistuu tolkuttoman hyvältä. Teemme vähän myöhemmin myös erheen ja pistäydymme helpon ja nopean ruuan toivossa hampurilaisille. Neljän hengen vaatimaton ateria tienvarsibaarissa maksaa 76 euroa!

Ennen leiriytymistä tytöt saavat vielä kaipaamansa heinäkuisen lumikosketuksen.

 

Leiripaikkamme Storslettin kupeessa on naurettavan kauniilla paikalla. Toisella puolella on vuono jäähuippuisine tuntureineen, toisella solisee mahtava vesiputous. Paistelemme iltaruuaksi lettuja mökissä (52 e / yö = melkoisesti edullisempi kuin hampurilaisateria!). Alkuyöstä puhaltelee jännä ihan lämmin tuuli.

Tytöt keräilivät simpukkanäyttelyn

 

Hang in there. vielä olisi pari päivää seikkailusta jäljellä. Muun muassa koko Kilpisjärven retkiosuus!