Lupa olla minä – koulusta ja sukupuolesta

LUPA OLLA MINÄ (Kolumnini Hämeen Sanomissa 19.8.2015)

Olipa kerran nuori. Yläkoulua aloittaessa hänelle jaettiin kielivalintoja varten vaaleanpunainen lappu, vaikka osalle jaettiin vaaleansininen. Wilman Istumajärjestyksessä hänen kohdalleen ilmestyi liehuvalettinen ikoni, vaikka osalle ilmestyi lyhythiuksinen. Wilma myös käytti hänestä ahdistusta aiheuttavaa nimeä, koska se on virallista. Systeemi.

Koulupäivän aikana nuoren piti käyttää vessaa, johon liehulettiset menivät, vaikka hän tiesi olevansa lyhyttukka. Jumppatunnilla oli mentävä liehulettien telinevoikkaan, koska niin nyt vain on. Nuori kuunteli totuuksia, kuten “liehuletit eivät ole kiinnostuneita jalkapallosta”.

Kun terveyskasvatuksen kirjassa puhuttiin parisuhteista ja seksistä, ei mikään koskenut nuorta. Hänellekö ei ollut tulossa parisuhdetta? Hänkö ei koskaan harrastaisi seksiä? Hänkö oli niin marginaalinen, ettei tarvinnut ottaa lukuun? Vaikka tässähän hän oli, ihan verta ja lihaa.  

Koululääkäriltä nuori palasi täristen. Lääkäri oli kehottanut olemaan “hyvin varovainen tuon tuollaisen kanssa” ja todennut, että “tuo tuollainen voi vielä muuttua”. Vaikka nuori oli merkinnyt pohdituttavien asioiden kohtaan haluavansa puhua, ei “tuosta tuollaisesta”, vaan syntymässä määritellyn ja koetun sukupuolen ristiriidasta. Että se, mitä synnytyslaitoksella ensin arveltiin, ei pidä paikkaansa. Että kaikkea ei voi nähdä jalkoväliin kurkistamalla. Koululääkäri halusi puhua astmasta. Kerta sellaista riittää.

Uusi tasa-arvolaki velvoittaa koulutuksen ja opetuksen järjestäjät ehkäisemään sukupuoli-identiteettiin ja sukupuolen ilmaisuun perustuvaa syrjintää. Kyse ei ole vain esimerkiksi nimittelystä. Paljon pahaa tehdään myös tahattomasti, vanhentuneita käytänteitä ylläpitämällä.

Tuli iloisiakin yllätyksiä. Koulun terveydenhoitaja kohtasi ihmisen, ei “tuollaista”. Liikunnanopettaja antoi paritanssitunnilla koetun sukupuolen mukaiset askelet ja luvan suorittaa uinnin omalla ajalla. Terveystiedon opettaja paikkasi kirjan puutteita monipuolisemmaksi keskustellen. Ne opettajat, joille nuori uskaltautui puhumaan, alkoivat käyttää koulussa hänen uutta nimeään. Ja juuri niin helppoa se oikeasti on.

Sukupuolessa ei ole kysymys vain geeneistä.

Muutos tapahtuu yllättävän helposti. Tänä kesänä nuoren perheessä jännitettiin rippikoulua, turhaan. Papit pitivät päivän selvänä, ettei kukaan leirillä joudu kokemaan olevansa mitään muuta, kuin Luojan luoma, tärkeä ja täydellinen. Nuori kävi leirin koetun sukupuolen mukaisesti majoittuen ja sai todistuksen käyttämällään nimellä. No big deal. Ja kuitenkin jättimäinen juttu!

On hienoa, että Hämeenlinna sai ensimmäisen Pridensa tänä kesänä. Pidetään huolta, että sama tasa-arvoisuuden henki välittyy myös arjessa. Jos työskentelet lasten ja nuorten kanssa, ota se asiaksesi erityisellä tarkkuudella. Niin toimimalla voit pelastaa hengen.

Mainokset

Uukkari alkupisteeseen

Tuumin kirjoittaa ihan rehtiä kuntoutusasiaa pitkästä aikaa. Kolmen kuukauden rajapyykki on ylitetty. Olin edellisessä postauksessani tosi myönteinen, eikä se sinänsä mihinkään ole kadonnut – on ihania päiviä ja ihania tyyppejä ja paljon kaikkea hyvää ympärillä – mutta on se käytännön turhauttava ähräämispuolikin, onpa vainenkin. Jos siitä sananen.

”Kuis selkä?”

”Tosi kipee se on, mutta jumppailen.”

”No mutta parempaan päin koko ajan!”

”No, ei oikeastaan”

”No mutta pikkuhiljaa edistyy kuitenkin!”

Tässäkin on keskustelu, jota käyn usein. Ihmisille on tosi tärkeää, että edistymistä tapahtuu ja homma menee hyvin. Silloinkin, kun niin ei käy. Tajuan sen hyvin. Niin toivon itsekin, kun jotakuta sattuu. Mutta välillä odotukset tuntuvat enemmän raskailta kuin kannustavilta. Jos ei mene niin kuin toivotaan.

Minä en edisty. Kehitystä ei tapahdu. En tällä hetkellä toivu käytännössä lainkaan. Olen siinä pisteessä, kuin 3 kk sitten heti onnettomuuden jälkeen, tai jos julman rehellisiä ollaan, niin huonommassa. Kipeämpi, ja tietysti vielä turhautuneempi. Se on faktaa, ei surkuttelua tai itsesäälistä vikinää. Niin nyt vain on.

Fyssarini palautti äsken ns. tehdasasetukset, eli poisti pallojumpat ja määräsi takaisin niihin ihan ensimmäisiin maailman pienimpiin ja ärsyttävimpiin nitkutusliikkeisiin. Ei kuulemma riitä vielä kunto. Hermovaurio on oletettua pahempi. Laittoi uudelleen käyttämään tukiliiviä ja kinosioteippasi selän. Kivut pysyvät nyt poissa, kun syön 3 x 600 mg buranaa päivässä ja otan tosi iisisti.

Melkoisesti siinä luhistuin. Tuntui siltä, että kolme kuukautta pitkä matto vedettiin jalkojen alta. Huiskis. Takaisin lähtöruutuun.

Sen hyväksyminen, etten edistykään, on tosi hankalaa. Sitä tietysti vähän lisää se, että ihmiset, joita tapaan, niin kovasti uskovat ja toivovat nopeaan topumiseen. He tarkoittavat hyvää, tiedän ja arvostan sitä kyllä, mutta samalla asia hieroutuu naamaani joka kerta. Ei odotettua tulosta.

Nopeat toipumiset ovat ihmisten mieleen. Sankaripaluut töihin ja erilaisille pelikentille. Suuremmoiset kuntoutumiset. Samaan aikaan sanotaan, että ”nyt rauhassa vaan ja ihan omaan tahtiin” ja samalla kuulin ensimmäisen kerran ”mutta toihan on jo aika vanha juttu, eiks niin?”, kun onnettomuudesta oli kolme viikkoa. Olisi pitänyt olla jo, niin kuin ei mitään. Bygones.

Ympäriltä tuleviin, kannustavaksi tarkoitettuihin kiirehtimsiiin ja oman pään sisäisiin vaativiin huutoihin sopeutuminen on hankala paikka. Luulen, että sen tietää jokainen, joka on joskus kuntouttanut jotain laastarihaavaa vakavampaa. Kun pitää koko ajan etsiä horisontista se kiintopiste, jota kohti pyristellä, mutta matkaa venytetään ja vanutetaan joka mutkassa, ei meinaa pito päässä löytyä.

Oudointa on ehkä se, että status taas hämärtyy. Minulla on tiukka käsky olla makoilematta liikaa, että lihakset joutuvat hommiin. Tulee liikkua ja puuhailla, joka näkyy eriliaisina retkinä ja touhuamisina ulospäin. Ja samalla kuitenkin koko ajan olen melkoisen huonona. Koko ajan pitää varoa ja pinnistää. On päiviä, jolloin pelkkä varomaton kyljen vaihtaminen sägyssä nostaa kyyneleet silmiin. Näytän paljon parempikuntoiselta kuin olen. Se hämää itseäni, ja varsinkin muita. On helppo heittäytyä nopean paranemisen toivekuviin.

Fiksuinta olisi tyystin unohtaa aikaraamit. Olla miettimättä, että kuukausi sitten lääkäri arvioi, että olen kontaktikunnossa 1-2 kk päästä siitä. Tai että itse kuvittelin olevani kesällä vähintäänkin punttisali- ja ulkoluistelukykyinen. Tai ainakin nyt istumakykyinen, jos käydään tinkimään. Toisaalta, istuessani siellä onnettomuusautossa odottamassa pelastushenkilökuntaa, luulin myös olevani samana iltana ystävän synttäripäivälliskykyinen. Että se siitä arvostelukyvystä sitten.

Pitää olla vain, ja antaa ajan tehdä tehtävänsä. Löytää luotto siihen, että se tekee sen, vaikkei kovin vakuuttavalta nyt näytäkään tulosraportissa. Syödä nyt ne särkylääkkeet ja pukeutua hiton tyrävyöhön. Nitkutella perseliikkeet ja juosta siellä altaassa. Kolme  kuukautta on samalla tosi pitkä(styttävä) aika, ja hirmu lyhyt pyrähdys. Muistuttelen itseäni melkein joka päivä siitä, että voisin nyt ihan yhtä perustellusti olla laitoksessa harjoittelemassa lusikan viemistä suuhun. Tai ensimmäiset horsmankukat voisivat vastaavasti olla nupullaan päälläni. Siitä vinkkelistä jopa harmaa tukivyö näyttää vähän nätiltä.