Elämän tarkoitus? – eli kevyttä sunnuntaipohdintaa onnesta

Olen tosi onnellinen. Tässä sohvassani, kahvikupin kanssa. Innokas, energinen ja ihan fiiliksissä. Tuntuu siltä, että kaikki menee nyt hyvin. Ei vain perushyvin, vaan suorastaan superhyvin. Inspiroivia juttuja ja kaikin puolin jokin tosi hyvä virtaus nyt meneillään. Ja sitten tulee se syväprotestanttinen pelko, että tällaisessa ajatuksessa on jotain väärää. Jotain vaarallista ja ainakin nyt jotain niin ylimielistä, että kosto tulee olemaan ei vain pikainen, vaan myös se suloinen.

Mikä tällainen ajatus oikein on? Jos se onkin protestanttinen, niin tiedän kyllä, ettei minun Jumalani ajattele noin. Miksi sitten ulottaisin jonkun muun jumala-ajatuksen koskemaan myös minun mahdollista surkeaa tulevaisuuttani? Ja kenen jumala nyt ylipäänsä noin ajattelee?

Mistä se pelko nousee, että jos nyt on hyvin, niin kohta varmasti ei? Järjellä toki tiedän, että näillä asioilla ei ole yhteyttä. Elämässä tulee kaikille molempia kattauksia ihan varmuudella, eivätkä ne seuraa toisiaan millään ennalta määrätyllä kaavalla. Ja silti. Jotain hiukan epäilyttävää tässä nyt on.

Lähipiirissäni on tapahtunut viimeisen vuoden-parin aikana paljon pahaa. Paljon sellaista surua ja murhetta, jota ei voi edes rakkaiden ihmisten tunteita loukkaamatta sanoiksi latistaa. Epäreiluja, hirvittäviä asioita, joiden äärellä menee ihan pieneksi.

Siitäkö se ajatus tulee?

Tässä on ristiriita. Mutta ehkä yrittämällä saan kiinni jostain haparoivasta yhteydestä. Tavallaan ne kuullut ja nähdyt murheet lisäävät oman onnekkuuden näkemistä. Kirkastavat jotenkin katsomaan. Kaikkien minimurheiden ja arkipaskojensa ääreltä havahtuu huomaamaan, mikä kaikki isommissa kuvioissa on ihan älyttömän kohdillaan. Ei vain hyvin, vaan todella erittäin hyvin. Kontrasteista se syntyy. Onnikin, tai sen tajuaminen.

Ja taas mielessä nousee sellainen vanha ajatus, jota olen täälläkin kai pohdiskellut, että tekee mieli perustella. Tulee pakonomainen tarve huutaa ääneen, että vaikka nyt näytän onnelliselta ja elämäni kulkee helpon oloisesti raiteillaan, niin on ollut muutakin. Että tiedän surusta ja murheesta. En ole vain perusteettoman, katteettoman onnellinen tyyppi, vaan tunnen kääntöpuolenkin. Ikään kuin se jotenkin oikeuttaisi enemmän.

Ja siihen listaan lapsuuden kovat kokemukset, syövät, masennukset, selkätuomio ja kaikki se kurja. Juuri ne minun kurjani. Ja kuitenkin taas järki sanoo, että jokaisella ne kurjansa on, vaikka miltä päällepäin juuri nyt näyttäisi. (Sain tästä muistutuksen melko varhain, joskus viidennen-kuudennen luokan kohdilla. Hyvä ystäväni sanoi minulle, että kanssani on vaikea olla, kun puhun aina vain niin iloisista asioista. Ystäväni ei tiennyt – ja kuinka olisikaan, kun en koskaan hiiskunut asiasta – että läpikävin juuri siihen aikaan melkoisen helvetillistä aikaa elämässäni. Enkä edes teeskennellyt hänen kanssaan iloisena ollessani. En vain halunnut puhua niistä vaikeuksista hänen kanssaan, vaan olla sen hetken verran hyväntuulinen.)

Me näemme toisesta vain sen yhden pinnan juuri tässä. Tämänhetkisen. Jokaiseen mahtuu niin monta muutakin särmää, jotka välttämättä eivät koskaan ulospäin näykään. Vaikka miten likellä oltaisiin.

Ja sitten on vielä se kateuspuoli. Meitä opetetaan johonkin sellaiseen, että kel onni on ja se kätkemiskehotus. Inhoan sitä sanontaa. Että jos on hyvä olo ja mieli, niin ei sitä ainakaan pidä mennä näyttämään. Mihin se sitten liittyy? Tästä on puhuttu ennenkin. Siitä, että sinun hyväsi ei ole minulta pois. Mutta silti.

Minusta on vähän  kieroutunutta, että hyvä mieli ja itsensä onnelliseksi kokeminen käynnistävät tällaisia mietteitä. Että onko nyt lupa ja onkohan tässä nyt jotain väärää. Että itsensä onnelliseksi tunteminen kurjentaisi toisen kurjaa, tai olisi ainakin osoitus myötäelämisen puutteesta. Että seuraako nyt jokin seitsemän vuoden onnettomuusaalto, jos erehdyn toteamaan asioiden olevan nyt hyvin? Ja kuitenkin, äh.

Saatteko kiinni ajatuksesta?

Totean kuitenkin, uskaliaasti vaikka vähän varuillani, että nyt on hyvä. Että tämänhetkisistä murheistani tämä pysyvä selkävamma on pahin, ja sen kanssa opin kyllä olemaan. Se on pikkujuttu kaiken tämän hyvän rinnalla. Ja vaikka miten pelkäisinkin, että menetän tämän onnenhetken, on silti ainut tapa elää eteenpäin uskomalla että en. Että hyvä voi jatkua. Ja ainakin, että tulevat hyvät auttavat menemään yli niistä vääjäämättä tulevista pahoistakin.

Loma ja uuden vuoden alku ovat virittäneet minua kaikenlaisten pohdintojen äärelle. Jos mukana on uusia lukijoita, on syytä varoittaa että näin se jatkossakin menee. Vaikka eilen puhuttiin huulimeikeistä, ollaan tänään onnellisuuden ydintä etsimässä. Kokovartalofiiliksellä

Mainokset