Kylmä

On selkeästi syksy. Mitä selkeimmin on syksy vanhassa omakotitalossa. Paleltaa, vaikka vetäisi mitä kerrastoa päälle.

Kestän surkeasti kylmää. Kun palalen, minusta karisee hetkessä pois se vähäinenkin uudisraivaajahenki. Menen peiton alle tuplasukat jalassa teetä lipittämään, ja odotan kaikkien tasa-arvoajatusteni vastaisesti puolisoa pikaisesti kotiin palaavaksi.

Pari asiaa on mukavuudenhaluisen ja lämpöhakuisen minuni ja lämpimän kodin välissä.

Ensimmäinen este liittyy yleiseen kyvykkyyteen. Olen suurta retkeiljöiden ja nuotiohifistelijöiden sukua, mutta auttamattoman paska sytyttelijä itse. Eeppisen mittakaavan epäonnistuja. Luotan satoihin tulitikkuihin ja toimittajan perusraaka-aineeseen. Kun lyhyin väliajoin tuuppaa pesään muutaman Kainuullisen sanomalehtipaperitolloja, ni kyllä se siellä palaa. Ainakin jos pitää tuuppaamisvälin todella, todella,  lyhyenä.

Nyt tällä rupeamalla meni niin reippaalla otteella, että pitää laittaa kohta postilaatikkoon sellainen ”ilmaisjakelua, kiitos!” -kyltti.

Toisena esteenä on fauna. Liiterissä on helvetisti hämähäkkejä. Pelkään niitä niin paljon, etten voi tähän edes laittaa kuvaa. Jumalattoman, naurettavan, säälittävän paljon. Ei riitä, että ne pienet penteleet hakeutuvat sisään tänne kotinurkkiinkin kylmän ajamina (eikä mitään jaetun lämpötilakokemuksen innoittamaa toverillista myötätuntoa tähän. Niillä on kitiinit päällä ja selkeä evoluution sanelema ihanan lyhyt elinkaari!) vaan niiden on erityisellä tarmolla leiriydyttävä sinne, jossa ovat pinossa ne juuri haavoittuvaisimman kylmäoloni aikaiset tärkeimmät jutut. Kuka vielä sanoo, etteivät hämähäkit suunnittele? En ole koskaan uskonut moista paskaa.

Tuolla se nyt kumminkin palaa. Saatana sentään. Nyt nakkaan sinne puuta niin paljon kuin uskalsin häkkiviidakosta sisälle kantaa. Ja juon lisää teetä ja laitan kolmannet sukat. Ja vähän enemmän kuin epäilevin mielin suhtaudun lähemmäs hiipivään talveen.

Mainokset