Älä panttaa kehuja – esikoiskirjailija notkahtaa imelän puolelle

Tämmöiseen esikoiskirjailijuuteen liittyy tosi paljon uusia tilanteita, ihmisiä ja kohtaamisia. Vähän jännittäviä ja paljon ihania. Usein semmoisia, että vähän höhhöilen mielessäni, että tämmöistäkin sitä nyt sitten! Seikkailen ihan täysillä nautiskellen maastoissa, jotka aukeavat eteen nyt ensimmäistä kertaa. Vedän hulluna kokemuksia sieraimista sisään, koska kaiken yllä leijuu sellainen terveen karsea fiilis, että tämä voi oikein hyvin olla ensimmäisen lisäksi myös viimeinen kerta. Siispä koetaan kunnolla!

Meinaan pökrätä, kun tajuan voivani vaikka tavata suosikkikirjailijani, ja tehdä sen vähän kirjailijana itsekin, tai tämmöisenä kirjailijanpoikasena. Se, että on omissa nimissä muutama sata sivua paperia pahvien välissä, tarjoaa hauskasti jonkinlaisen ohituskaistan jännittämisen viereltä. Voi ainakin larpata kokeneempien keskellä semmoista alustavasti osaavaa.

Eilen juhlittiin kustantamoni (tuntuu yhä ihanalta voida tuotakin sanaa käyttää!) Atenan syysjuhlia. Paikalla kalliolaisessa tilassa oli mittava joukko ihmisiä, jotka laittavat sormensa säännöllisesti näppikselle, takovat, lukevat, herppaavat, deletoivat, leijuvat vuoroin messiaanisissa onnistumisen tunnelmissaan ja vuoroin kokoavat kanttinsa rippeet uudelleen pettymysten jälkeen, oksentelevat sähköposteja odotellessaan ja tarjoilevat sitten vereslihaisen itsensä alttiiksi kaikkien arvostelulle. Ja koko se kustantamon pirunmoisen puurtamisen, ammattitaidon, rauhoittelemisen ja kannustamisen, järjestämisen, kielen suvereniteetin, tiedottamisen ja markkinoinnin, taiteellisen ja tieteellisen näkemyksen huippujoukko, joka hioo ihmeitä aikaan hämmästyttävällä sujuvuudella vuosi toisensa perään.

Siellä me olimme, jotenkin vähän vieraina ja tosi tuttuina samaan aikaan. Saman mankelin läpi myllättyinä. Aina uskaltamassa uudelleen. Atenan kustantaja Ville Rauvola puhui kauniisti kaikesta siitä lukijalle näkymättömiin jäävästä myllerryksestä, joka kirjojen tekemiseen littyy. Niistä näkymättömistä langoista, jotka punovat meitä siinä huoneessa toisiimme.

Olin päättänyt etukäteen, että tuolla tapaamisessa käyn kiittämässä jokaista sellaista kirjailijaa, jonka hengentuotteista olen saanut nauttia. Vaikka hävettäisi niin, että naama meinaa taas irrota. Kun nyt kerrankin olivat loukussa samoissa neliöissä! Ja niinpä toteutinkin suunnitelman. Googlasin salaa pöydässä naamat ja nimet varmasti kohdalleen, supisin paikalla oleville tutuille, että ”tiiätkö kuka näistä on se ja tuo?”, ja sitten suunnistin kohti äkkiä, etten ehtisi hannata.

Koputin olkapäähän, tyrkkäsin käden ojoon ja kerroin kuka olen. Sekoilin vähän sanoissani ja punastelin paljon, ja sitten annoin tulla täydeltä laidalta siekailemattomia kehuja. Kaikki totta ja kaikki aiheellisia. Kiitin ihania kuvaamisen tapoja, mehukkaita sanakäänteitä, loistavaa suomennosta ja tarjoiltua tärkeää tietoa. Käytin tilaisuuden udellakseni, mitä seuraavaksi on työn alla ja miltä sen tekeminen tuntuu.

Vaikka miten kehuttu, palstoilla nostettu, myyntitilastoissa keikkunut ja vuosikausia hommia tahkonnut tyyppi, niin perille meni joka sana, ja tarpeeseen. Se ei ollut yhtään mitään ällöttävää egotrippailua tai keskinäisen kehun kerhostelemista, vaan ihmishommia. On tosi tärkeää saada kuulla niitä, oli sitten missä hommissa hyvänsä. Että juuri joku, kasvokkain siinä, elävänä, lihaisana ihmisenä, luki, koki, näki ja tunsi. Että meni sisuksiin saakka, näissä töissä näytöltä nahkoihin.

Jännitin aivan mielipuolisen paljon Kosteusvaurioita-kirjan tekemistä. Kaikkea mahdollista siinä, ja vähän lipesi kai mahdottomankin puolelle. Näissä tilanteissa, joissa nyt saan valmiin kimpaleen kanssa kokea uusia juttuja yksi kerrallaan, olen tolkuttoman hyvilläni siitä, että silti uskalsin. Vaikka ensimmäinen jäisi viimeiseksikin, niin sain ainakin piipahtaa. Hetken viivähdellä näissäkin oloissa. Kysellä oman varjolla toisten tunnelmia ja olla niissä näkymättömissä langoissa yhtenä silmukkana. Siinä ei ole kerrassaan mitään arkipäiväistä.

Eilen sain kuulla senkin, että kirjastani otetaan toinen painos. Otin tiedon vastaan koko tyynellä ammattimaisuudellani, eli aloin ensin itkeä ja sitten kiljua yksin täällä kotosalla. Sitten puuskutin, tuhahtelin, vedin nenä lintassa henkeä syvälle ja yritin päästä tilanteen tasalle. Huonosti onnistui. Olen vieläkin aivan äpönä. Tekee mieli sortua latteuksiin ja taisi tuossa muutama jo mennäkin. Mutta menkööt vaan! Tuntuu niin hiton hyvältä tässä nyt!

Laitetaanpas tähän tämä vanha hyvä.

Mainokset

Mikä tekee sut onnelliseksi?

Kävin viime viikonloppuna leikkimässä aikuistubettajien kanssa. Kokosin siinä samalla pienen videon isolla sisällöllä. Kysyin nimittäin kultakin paikalla olijalta mistä heidän onnellisuutensa koostuu.

Kun bussissa kotiin editoin kuvattua, tuli ihan älyttömän lämpöinen olo. Vastaukset tiivistivät niin hyvin olennaisen. Ei yhtään natinaa ja nurinaa, vaan lyhyitä, tiiviitä onnen  kimpaleita.  Jos haluat reilun minuutin verran hyvä mieltä, niin ollos hyvä:

 

Mut tekee onnelliseksi just samat asiat. Ja jo mainittujen lisäksi tällainen mahdollisuus oppia uutta ja löytää uusia tyyppejä jakamaan intoilua. Mikä tekee sut onnelliseksi?

Syksy, mikä sua oikein vaivaa? Aka mihin aika oikein menee?

Marraskuuksi sitten meni! Syksy on merkillinen jakso vuotta. Elokuulta siihen jo jotenkin alkaa virittäytyä. Silloin on vielä niin tuore kesäntuntu, lomaolot akuuttina mielessä ja iho ruskeana, että mielikuvat syksystä ovat vahvan villapaitaromanttisia. Kynttilät. Värit. Ah ruska!

Syyskuuta ei käytännössä ole ollenkaan. Se katoaa jonnekin joka vuosi. Whooooooooossszzzh sinne meni. Töitä, orientoitumista, ihmettelyä, koulut jo käynnissä. Villapaita ei riitäkään ja kaikkien takit ovat vuodessa käyneet ahtaiksi. Se arjen ylitsevuotava: ”onko mikään auki enää sunnuntai-iltana?!”

Miten voidaan, jumalauta, olla jo lokakuussa? Mitä! Mutta ei hätää, kyllä se tästä asettuu. Rauhoittuu siksi kynttiläsyksyksi. Nyt niitä villasukkia puikoille ja sassiin. Ja sitten alkaakin putki. Kellomäkeläiset juhlaviikot. Startataan murun synttäreillä, sitten juhlitaan parisuhteen käynnistyspäivää (mielikuva teinibailujen vessasta ja kahdesta huppelipäisestä nuoresta nojaamassa kaverin äidin pyykkikoneeseen tähän. Somen tukkiminen söpöstelyllä kuuluu asiaan, annetaan siis mennä vaan!), sitten on omat synttärit ja oho välissä oli vielä muidenkin sukulaisten. Huh siunaama. Miten nyt ollaankin jo kuun lopussa taas? Tätäkö on vanhuus nyt?

Syöksykiidosta sitten äkkijarrut tähän pisteeseen, jossa alkaa marraskuu. Ja vuosittain toistuva väittely siitä, ollanko nyt jo talvessa vai vieläkö syksyä mennään. Minusta voitasiin keikauttaa tässä jo talvelle. Sehän nyt on mielipuolisen pitkä muutenkin, ja jotenkin rauhoittaisi ajatus siitä että syksyräpisteleminen jo päättyy.

Paitsi ihan valheellinen olisi se rauhoittumisen olo. Ei tässä mikään pääty, päinvastoin. Tämä lienee toiminnallisimpia marraskuita vuosikausiin. Luvassa on aikamoisia uusia aluevaltauksiakin. Olen niistä kovasti innoissani, vaikka jännittäähän myös. Ei ihan vähän.

Jo 9.11. tiedossa on tosi kivaa, kun ihkaensimmäisen oman kirjoituskurssini ilta viimein koittaa! Munakello valmiiksi ja terät lyikkäreihin, kohta mennään! (Virallinen ilmoittautumisaika on jo ummessa, mutta jos nyt tätä lukiessasi tulet siihen ihan oikeaan johtopäätökseen, että hitto oispa pitänyt sittenkin mennä, niin laitapa viestiä niin lisätään sut vielä joukkoon!)

Saman viikon lopussa olen junnuderbyleirillä juttelemassa junioritoiminnasta derbyseurojen väelle. Pitkästä aikaa laitan myös omat luistimet jalkaan ja häärin apuopena aloitteleville.

Seuraavalla viikolla käyn pitämässä luennon messuyleisölle. Whaaaaat?! Kyllä vain. Eka kerta laatuaan sellainenkin kokemus.  En vielä kai saa kertoa mitä ja missä, mutta kuitenkin. Ihan älyttömän kivaa, että pyydettiin!

Sitten vielä pääsen toimimaan juontajana eräässä hienossa hyväntekeväisyystapahtumassa täällä kotipaikkaukunnalla, lempikirkossani vieläpä!

Saanko nyt sanoa tähän ihan suoraan, miten älyttömän onnellinen olen just nyt kaikista näistä uusista jutuista elämässäni? Siis älyttömän! Kun vielä tuossa alkusyksystä olin vähän (helvetisti) siipi maassa sen erään tosi paljon toivomani työmahdollisuuden mentyä mistiin, niin nyt on kyllä todettava ihan vilpittömin mielin, ilman mitään defenssiyrityksiä, että on se kyllä jotenkin totta kun sanotaan uusien ovien aukeavan toisten sulkeutuessa. Silloin ajattelin hetken, ettei mitään kivaa enää ikinä olisi tiedossa ja kaikki vanhakin kiva lakkaisi. Olin niin tosi väärässä!

Yksi mun upea ystäväni linkitti silloin mulle tuon postin lopussa olevan laulun. Ja sen sanoma toteutui!

Uutena juttuna meinaan myös pitää tuota YouTuben videopäiväkirjaa. Päivitän sitä joka päivä ainakin marraskuun ajan. Luvassa jännittynyttä valmistautumista noihin yllämainittuihin juttuihin, ja toivottavasti myös onnelliset helpotuslöpinät niiden päätteeksi. Tilaapas se kanava, niin pääset mukaan bäkkärille. Sinne saa myös mieluusti lähettää terkkuja tai jutustella muuten vaan.

Ja niin, onhan marraskuussa muut perushommat tietty myös. Eihän arki tässäkään kuussa tarkoita vain noita kohokohtia, vaan aika tavalla ihan normiduuneja ja muuta mutapainia. Aika akuutisti mietin, mikä mielipuolinen idis oli imoittautua sekä aikuiskasvatuksen että luovan kirjoittamisen pitkille opinnoille ja ottaa suoritettavaksi vielä arabian kielikurssikin. Mutta niin se täällä menee, vähän lumipallon lailla. Myös niitä hommia päivittelen tuolla vlogissa kuun kuluessa.

Oon valmis marraskuu!

Pehmoa lällyköintiä unen reunamailta

Väsyttää. Kohta painun hetkeksi kirjan äärelle ja sitten ilolla nukkumaan. Se on mun lempi hetkiä. Lakanoihin pujahtaminen. Kiskotteleminen siellä ja kääntyileminen. Nukahtaminen rauhassa. Ulkona on kalsaa, mutta täällä sisällä pehmeä, kiva, kääriytyvä lämpö.

Mieli on jotenkin levollinen ja hyvä. Kiitollinen ja onnellinen ei oikein mistään ihan erikseen, vaan noin ylipäänsä. Tyytyväinen. Mietin taas ystäviä. Ystävyyttä. Tämän sattuman kaupalla just saman ajankohdan jakamista tässä elämässä. Niitä mainioita tyyppejä, jotka osuivat tänne just juurikin tälle kohti ajanlaskua ja vielä mun reitilleni. Mikä iso, iso ilo!

Tällainen pehmo olo. Lällykkä. Just hyvä.

Elämän tarkoitus? – eli kevyttä sunnuntaipohdintaa onnesta

Olen tosi onnellinen. Tässä sohvassani, kahvikupin kanssa. Innokas, energinen ja ihan fiiliksissä. Tuntuu siltä, että kaikki menee nyt hyvin. Ei vain perushyvin, vaan suorastaan superhyvin. Inspiroivia juttuja ja kaikin puolin jokin tosi hyvä virtaus nyt meneillään. Ja sitten tulee se syväprotestanttinen pelko, että tällaisessa ajatuksessa on jotain väärää. Jotain vaarallista ja ainakin nyt jotain niin ylimielistä, että kosto tulee olemaan ei vain pikainen, vaan myös se suloinen.

Mikä tällainen ajatus oikein on? Jos se onkin protestanttinen, niin tiedän kyllä, ettei minun Jumalani ajattele noin. Miksi sitten ulottaisin jonkun muun jumala-ajatuksen koskemaan myös minun mahdollista surkeaa tulevaisuuttani? Ja kenen jumala nyt ylipäänsä noin ajattelee?

Mistä se pelko nousee, että jos nyt on hyvin, niin kohta varmasti ei? Järjellä toki tiedän, että näillä asioilla ei ole yhteyttä. Elämässä tulee kaikille molempia kattauksia ihan varmuudella, eivätkä ne seuraa toisiaan millään ennalta määrätyllä kaavalla. Ja silti. Jotain hiukan epäilyttävää tässä nyt on.

Lähipiirissäni on tapahtunut viimeisen vuoden-parin aikana paljon pahaa. Paljon sellaista surua ja murhetta, jota ei voi edes rakkaiden ihmisten tunteita loukkaamatta sanoiksi latistaa. Epäreiluja, hirvittäviä asioita, joiden äärellä menee ihan pieneksi.

Siitäkö se ajatus tulee?

Tässä on ristiriita. Mutta ehkä yrittämällä saan kiinni jostain haparoivasta yhteydestä. Tavallaan ne kuullut ja nähdyt murheet lisäävät oman onnekkuuden näkemistä. Kirkastavat jotenkin katsomaan. Kaikkien minimurheiden ja arkipaskojensa ääreltä havahtuu huomaamaan, mikä kaikki isommissa kuvioissa on ihan älyttömän kohdillaan. Ei vain hyvin, vaan todella erittäin hyvin. Kontrasteista se syntyy. Onnikin, tai sen tajuaminen.

Ja taas mielessä nousee sellainen vanha ajatus, jota olen täälläkin kai pohdiskellut, että tekee mieli perustella. Tulee pakonomainen tarve huutaa ääneen, että vaikka nyt näytän onnelliselta ja elämäni kulkee helpon oloisesti raiteillaan, niin on ollut muutakin. Että tiedän surusta ja murheesta. En ole vain perusteettoman, katteettoman onnellinen tyyppi, vaan tunnen kääntöpuolenkin. Ikään kuin se jotenkin oikeuttaisi enemmän.

Ja siihen listaan lapsuuden kovat kokemukset, syövät, masennukset, selkätuomio ja kaikki se kurja. Juuri ne minun kurjani. Ja kuitenkin taas järki sanoo, että jokaisella ne kurjansa on, vaikka miltä päällepäin juuri nyt näyttäisi. (Sain tästä muistutuksen melko varhain, joskus viidennen-kuudennen luokan kohdilla. Hyvä ystäväni sanoi minulle, että kanssani on vaikea olla, kun puhun aina vain niin iloisista asioista. Ystäväni ei tiennyt – ja kuinka olisikaan, kun en koskaan hiiskunut asiasta – että läpikävin juuri siihen aikaan melkoisen helvetillistä aikaa elämässäni. Enkä edes teeskennellyt hänen kanssaan iloisena ollessani. En vain halunnut puhua niistä vaikeuksista hänen kanssaan, vaan olla sen hetken verran hyväntuulinen.)

Me näemme toisesta vain sen yhden pinnan juuri tässä. Tämänhetkisen. Jokaiseen mahtuu niin monta muutakin särmää, jotka välttämättä eivät koskaan ulospäin näykään. Vaikka miten likellä oltaisiin.

Ja sitten on vielä se kateuspuoli. Meitä opetetaan johonkin sellaiseen, että kel onni on ja se kätkemiskehotus. Inhoan sitä sanontaa. Että jos on hyvä olo ja mieli, niin ei sitä ainakaan pidä mennä näyttämään. Mihin se sitten liittyy? Tästä on puhuttu ennenkin. Siitä, että sinun hyväsi ei ole minulta pois. Mutta silti.

Minusta on vähän  kieroutunutta, että hyvä mieli ja itsensä onnelliseksi kokeminen käynnistävät tällaisia mietteitä. Että onko nyt lupa ja onkohan tässä nyt jotain väärää. Että itsensä onnelliseksi tunteminen kurjentaisi toisen kurjaa, tai olisi ainakin osoitus myötäelämisen puutteesta. Että seuraako nyt jokin seitsemän vuoden onnettomuusaalto, jos erehdyn toteamaan asioiden olevan nyt hyvin? Ja kuitenkin, äh.

Saatteko kiinni ajatuksesta?

Totean kuitenkin, uskaliaasti vaikka vähän varuillani, että nyt on hyvä. Että tämänhetkisistä murheistani tämä pysyvä selkävamma on pahin, ja sen kanssa opin kyllä olemaan. Se on pikkujuttu kaiken tämän hyvän rinnalla. Ja vaikka miten pelkäisinkin, että menetän tämän onnenhetken, on silti ainut tapa elää eteenpäin uskomalla että en. Että hyvä voi jatkua. Ja ainakin, että tulevat hyvät auttavat menemään yli niistä vääjäämättä tulevista pahoistakin.

Loma ja uuden vuoden alku ovat virittäneet minua kaikenlaisten pohdintojen äärelle. Jos mukana on uusia lukijoita, on syytä varoittaa että näin se jatkossakin menee. Vaikka eilen puhuttiin huulimeikeistä, ollaan tänään onnellisuuden ydintä etsimässä. Kokovartalofiiliksellä