Turhauttava lääkärireissu vol. 666

Olin taas odotellut seuraavan guru-luokan huimauslääkärin vastaanottoa kuutisen viikkoa, ja eilen se koitti. Tämän piti nyt olla sairaalan messiaanisin ekspertti. Menin jännityksestä maha mutkalla aamuvarhaisella keskussairaalalle, jossa oli ensin nopea lääkärintarkastus, sitten hidas ENG-tutkimus ja sitten taas nopea lääkärin tapaaminen.

Aluksi lääkäri haastatti jo tuttuja juttuja. Hän tarkasti korvia ja silmieni reaktioita. Sitten minun piti taas seisoa aloillani silmät kiinni kädet eteen päin nostettuina (minusta huojuin hitosti, hänestä meni oikein mallikkaasti). Seuraavaksi piti kävellä sillä jenkkien poliisisarjoista tutulla rattijuoppokävelyllä (suoraa viivaa, kantapää toisen jalan varpaisiin jne) ensin silmät auki (heikko, huojuva esitys) sitten silmät kiinni (välitön kaatuminen joka askeleella, kauas on tanssivuosien yhden jalan korkeista pirueteista totisesti tultu).

Sitten oli vuorossa ENG-tutkimus, jossa kuvannetaan silmien liikkeitä erilaisten kallistuskokeiden ym ärsykkeiden aikana. Tosi herkulta kuulosti jo etukäteen, ja tosi herkuksi osoittautuikin.

Sain päähäni sysimustaa pimeyttä, eli aika painavat, täysin tummennetut lasit. Niiden kuva silmistäni välittyi tietokoneella tutkijan katsottavaksi. Ihan ensi alkuun huurustin kalliin laitteen sumeaksi spontaanilla pelkoitkulla. Huoh. Onneksi tutkija oli empaattinen ja ymmärtäväinen.

Testissä seurailin ensin kuvaruudulta erilaisia liikkuvia kuvia lasit päässäni. Sitten taas pimennettiin, ja piti tuijottaa kaukaisuuteen. Seuraavassa vaiheessa menin makuulle, ja minulle tehtiin niitä manaaja-sarjoistani tuttuja kivoja taivutuskokeita. Samaan aikaan piti pitää silmät apposen auki ja tuijottaa mustaan tyhjyyteen. Ei ollut kivaa.

Seuraavassa vaiheessa tärykalvoille suihkutettiin vuoron perään kuumaa ja kylmää ilmaa. Koko suihkutuksen ajan piti taas yrittää rävähtämättä tuijottaa pimeyteen. Oli erinomaisen ikävän tuntuista, etenkin vasemmalla puolella, jossa saatiin hoitajan mukaan ”hyvä” ja minun mielestäni paha hoitovaste, eli voimakas silmävärve. Toinen silmä lähti siis hakkaamaan ärsytyksen johdosta omassa villissä tahdissaan sivusuunnassa nykivää liikettä.

Olo pimeässä pyörityksessä oli kuin huonolla humalaisella avaruusmatkalla. Huone kieppui, sänky kieppui ja minä puristin sängyn laidoista täysillä ja tuijotin pimeään. Erittäin väsyttävää, erittän ikävän tuntuista.  Pelottavaa. Kokeiden jälkeen olo oli aika piesty ja pahoinvoiva. Huojuin siitä vielä lekurin puheille.

En tajunnut lääkärin puheista mitään. Toinen silmä ei ollut reagoinut kokeessa mitenkään ja toinen reagoi voimakkaasti. Ei hajuakaan, mitä se tarkoittaa ja kumpi oli se terve reaktio. Joka tapauksessa lääkäri totesi, että tasapainoelimeni ovat elossa. Jipii ja serpentiiniä tähän, kai.

Muuten vuoropuhelu oli suunnilleen tällainen:

Ani: No onko tässä nyt kyse asentohuimauksesta tämän perusteella?

lääkäri: joo, ei joo, ei joo, ei, ei tiedetä, ehkä.

Ani: No antaako tämä jotain viitettä siihen, voisko kyseessä nyt olla se ms-tauti?

lääkäri: joo ehkä antaa, tai ei anna, joo, ei joo, ei, no voi, no ei.

Ani: No säkö et nyt halua antaa mulle minkäänlaista diagnoosia sitten?

lääkäri: niin, joo. ei. noo. ei. Liiku paljon ja koita olla huomioimatta oireistoa. Nää nyt on tälläsiä tutkimuksia joista ei nyt silleen nönnön nöö nönnöti nöö.

Ani: No liittyykö nää mun muistiongelmat, orientaatiovaikeudet, tunnottomuudet ja väsymys susta tähän samaan nyt jollain lailla?

lääkäri: ei

Ani: ei?

lääkäri: ei. ei liity korvaperäiseen huimaukseen.

Ani: Onko tää siis nyt korvaperäinen huimaus?

lääkäri: no jo, ei joo, ei, joo, ei.

Ani: No voiko nää susta olla sieltä auto-onnettomuudesta koituneita ongelmia, jotka nyt vasta ilmenee?

lääkäri: No joo vois, ei vois, rankavamma, joo, tavallaan, eiii.

Ani: Eli nytkö mä oottelen taas sitten 6 viikkoa, että pääsen sinne magneettiin?

lääkäri: joo.

Ani: Musta on todella rankkaa odotella jatkuvasti monta viikkoa. Onko siinä mitään mahdollisuutta vähän aikaistaa sitä?

lääkäri: eeeei. Tää on semmoinen poissulkeva vaan ni eii. Siellä on niitä tärkeitä aikaisemmin. Eiii.

Ani: jaaha. Kiitos ja näkemiin.

Eli en tullut yhtään fiksummaksi tällä reissulla. Pahoinvoivemmaksi, surullisemmaksi ja ahdistuneemmaksi kyllä. Nyt odotellaan taas.

Ilta meni pillittäessä pettymystä, turhautumista ja yleistä väsymystä jatkuvaan ravaamiseen, odottamiseen, toiveiden kohoamiseen ja sitten tyhjän päälle joutumiseen. Ikäviin toimenpiteisiin ja tähän jatkuvaan huonoon humalaan. Olin surkea mytty, mutta annoin nyt tulla ulos välillä sitäkin puolta sitten.

Eli ei kun oottelemaan sitten joulukuuta jälleen. Siellä onkin tuplariemut edessä, kun viikon välein on aivokuvaa ja mammografiaa. Saiskohan sinne sairaalanmäelle jonkun huoneen, niin ei tarttis koko ajan siirtyillä?

Sillä välin business as (if) normal. Paljon sitä liikuntaa. Se kyllä sopiikin mulle hyvin. Tää muu vähän huonommin, mutta eipä pääse näemmä valitsemaan.

Mainokset

Manaaja Hämeenlinnasta tässä moi – eli huimausdiagnoosi saapui viimeinkin

Huimauksen alkamisen viisiviikkoispäivän kunniaksi sain eilen viimein diagnoosin, joka todennäköisimmin on myös oikea. Oireyhtymän nimi on hyvänlaatuinen asentohuimaus. Ihan heti kärkeen voin sanoa, että tässä ei jumalauta ole kyllä MITÄÄN hyvänlaatuista!

Oireyhtymä iskee yhtäkkiä yllättäin, ja kuuluu (minulle varsin tuttuun) kategoriaan paska tsägä. Koska en ole lääkäri, lainaan TYKSiltä:

Miten hyvänlaatuinen asentohuimaus ilmenee?

Hyvänlaatuisessa asentohuimauksessa tulee tyypillisesti 20-60 sekunnin mittaisia kiertohuimauskohtauksia joihinkin asentoihin liittyen. Usein kohtauksen laukaisee makuulle toiselle kyljelle asettuminen tai kääntyminen maatessa. Huimaus  uusiutuu usein, kun sama liike toistetaan, mutta oire tulee toistettaessa lievempänä.

Hyvänlaatuisen asentohuimauksen oireet voivat olla hyvin voimakkaat, ja potilas saattaa esim. oksentaa, mutta nimensä mukaisesti tauti on hyvänlaatuinen, eikä sillä ole yhteyttä aivoveritulppiin tai kasvaimiin.

Mistä oireet johtuvat?

Hyvänlaatuinen asentohuimaus johtuu ihmisen tasapainoelimen kaarikäytäviin ajautuneesta ”sorasta” eli irrallaan olevista tasapainokivistä. Oireet voidaan saada poistumaan tietynlaisilla liikesarjoilla, joilla irtonainen sora ohjataan pois kaarikäytävistä.

Diagnoosin löytäminen oli hankalaa, koska minulta puuttuivat ensin asentohuimaukseen tyypillisesti kuuluvat silmäoireet (sairaan puolen silmä alkaa kallistuskokeessa vipattaa). Tätähän on pengottu melkoisella lääkärijoukolla viimeisten viiden viikon aikana – niin keskussairaalan neurologisella kuin yksityisellä vastaanotollakin. 

Hankalaa vaivaa on hoidettu niskaperäisenä huimauksena, koska rankani on auto-onnettomuuden jälkeen osteopaatin sanoin virheasennossa, ja niska tasapainoelinten hermotusten kohdalta erittäin lukossa ja krampissa. Niskaa on nyt avattu useiden pitkien hieronta- ja osteopaattisessioiden ajan, mutta helpotusta ei ole tullut (itse huimaukseen, muuhun jäykkyyteen toki). 

Eilen menin sairaalan ohjeistuksesta vielä terveyskeskukseen, ja siellä osui kohdalle aika perehtyneen oloinen kaveri. Hän kuunteli ensin kuviot ja alkoi sitten testailla oloani kaikenlaisin liikesarjoin. Viimeiseksi tuli villein, jossa minun piti istuma-asennosta kaatua lötkönä hänen syliinsä ensi vasemmalle ja sitten oikealle taittaen, ja oikean puolen kaatumisesta hän sitten nappasikin sen silmäoireen. Tunsin sen itsekin selvästi: lähti väpättämään melkoisesti.

Asentohuimaus it is then. Lääkärin mukaan aiempi niskadiagnoosikin pitänee paikkansa, ja pahentaa oireistoa. Sain siis myös 15 kerran fyssarilähetteen rangan oikomiseen. 

Asentohuimaukseen itsessään ei ole varmaa parannuskeinoa. Siitä toipumista pyritään nopeuttamaan asentohoidolla, jossa potilas suorittaa tietyn liikesarjan aamuin ja illoin, useamman kerran peräkkäin. Liikkeiden tarkoitus on saada tasapainokiteet korvassa valumaan takaisin niiden omille paikoilleen. 

Sarja on kammottava. Ja sano tämän nyt lukuisien ärsyttävien ja turhauttavien kuntoutusliikkeiden rintaäänelläni. Kam-mot-ta-va! Se on kylläkin tosi helppo tehdä. Makaan sängyllä, roikotan päätä laidan yli ja käännän päätä eri asentoihin. Välillä vaihdan kylkeä ja lopuksi nousen istumaan. No big deal, right? Paitsi, että liikesarjan tarkoituksena on provosoida huimaus pahimmilleen, ja pahimmillaan se on mallia Manaaja. Jotakin ihan sanoinkuvaamattoman karmaisevaa. 

Kun huimauskohta löytyy, alkaa huone mennä ympäri niin, että ulisen vain sellaista kimeää kauhun ulinaa täysin pidäkkeettä. Puristan kaikin käsivoimin sängyn laidasta, että pysyisin kyydissä. Toisinaan pyörin pääni sisällä 360 astetta noin 200 km tuntinopeudella vaakatasossa, ja toisinaan – ja se on kaikkein kamalinta – menen ympäri ihan holtittomasti niin, että raajat vain sätkivät ilmassa ja koko horisontti kieppuu villisti kuin sellaisessa astronauteille tarkoitetussa painottomuuslaitteessa konsanaan. Toisinaan mennään pikavauhtia ja toisinaan tunnen piinaavan hidastettuna, miten jalkopää lähtee nousemaan ensin kohti kattoa, ja sitten koko matkan ympäri, tai toisinpäin. Linnanmäki gone terribly wrong. 

Tasapainon menetys on ihmeellinen asia, koska sitä ei pääse mihinkään karkuun. Oman pään sisällä tapahtuvat tepposet ovat piinaavia. Silmät lähtevät pyörimään holtittomasti, pää nykii voimakkaasti, ja sitten tulee sellaisia iskusarjoja, joissa tuntuu siltä kuin joku asettuisi takaraivon sisäpuolelle ja monottaisi maiharilla kaikilla voimillaan päähän. Kivuttomasti, mutta terävästi kovaa jysähtäen. Nytkähdän silloin ihan näkyvästi paikaltani. Pelottavaa ja oksettavaa. Tuossa tilassa on tosi vaikea luottaa yhtään mihinkään omaan aistimukseen, ja se on hirveä tunne. 

Teen liikesarjat aina niin, että puolisoni on kotona. En uskalla olla silloin yksin, koska koko todellaisuudentaju menee. Miehen tehtävänä on välillä pitää minusta fyysisesti kiinni ja sillä tavalla kirkastaa minulle, että pysyn kyllä oikeasti paikallani. Hän myös hokee pahimman kohdan aikana lauseita, kuten: ”sä oot sohvalla paikallasi. Sä pysyt siinä ihan aloillasi. Ei oo mitään hätää oikeasti.” Olo on kuin vauvalla. 

Huimaukseen liittyy myös se pahoinvointi. Kun kaikki menee villisti ympäri, on tosi vaikea pitää sisäkamppeet sisällä. Kohtaus on myös niin uuvuttava intensiteetissään, että puhkean sarjan lopuksi itkuun silkkaa voimattomuuttani. 

Voin kertoa, että on melkoisen kamalaa, että ainoa hoito hankalaan tilaan on tietoisesti pahentaa sitä kahdesti joka päivä. Ei motivoi suuresti. On vain pakko uskoa, että tämä lähtee tehoamaan. Olen erittäin vähän epätoivoisuuteen vajoaavaa tyyppiä, mutta nyt myönnän kyllä uskon paranemiseen olevan todella koetuksella. 

Omalla kohdallani asentohuimaus on silläkin lailla hankala, että huimaus ei liity pelkästään joihinkin asentoihin, vaan on olemassa koko ajan kaikissa asennoissa. Toiset asennot kyllä provosoivat sen pahemmaksi. Ei ole tällä hetkellä mitään mahtia maailmassa, joka esimerkiksi saisi minut katsomaan jotakin, joka sijaitsee oikealla puolellani takana yläviistossa. Kaatuisin heti, vaikka makaisin sohvalla. 

Koska pahennus huippaan tulee äkkiarvaamatta ja yllättävissä tilanteissa, tulen aika araksi katselemaan ympärilleni. Se tietysti jäykistää koko kroppaa melkoisesti. Ja se taas, kuten tiedetään, on tälle onnettomuusselälle erityisen myrkyllinen tilanne. Siinäpä onkin fyssarilla sitten työnsarkaa taas.

Pakko tämän olisi kohta jo alkaa mennä. Huimaus hankaloittaa arkea ihan älyttömästi. Tulen merisairaaksi koneen äärellä enkä voi ajaa autoa. Kun kävelen, joudun keskittymään tosi tarkkaan, koska maasto heiluu koko ajan niin kuin olisin kuuden tuopin kännissä ruotsinlaivalla myrskyssä. Kun koitan mennä ruokakauppaan, saan helposti täyden paniikin, koska en löydä asioita enkä pysty hahmottamaan ympäristöäni. Arkipäiväisten juttujen tekeminen on hidasta ja pelottavaa. Ärsyynyn, hermostun ja turhaudun tosi nopeasti, koska olen tottunut pärjäämään. 

No, nyt on hommalla kuitenkin siis nimi. Lääkärin mukaan asentohoidon pitäisi tepsiä 2-3 päivässä, eli tänään (ei vielä tunnu siltä ainakaan) tai huomenna. Ja jos ei tepsi, niin ensi viikolla jatketaan tutkimuksia. 

Kaikki raajat pystyyn ja ristiin, että saisin suoran horisontin mahdollisimman pian!