Älä panttaa kehuja – esikoiskirjailija notkahtaa imelän puolelle

Tämmöiseen esikoiskirjailijuuteen liittyy tosi paljon uusia tilanteita, ihmisiä ja kohtaamisia. Vähän jännittäviä ja paljon ihania. Usein semmoisia, että vähän höhhöilen mielessäni, että tämmöistäkin sitä nyt sitten! Seikkailen ihan täysillä nautiskellen maastoissa, jotka aukeavat eteen nyt ensimmäistä kertaa. Vedän hulluna kokemuksia sieraimista sisään, koska kaiken yllä leijuu sellainen terveen karsea fiilis, että tämä voi oikein hyvin olla ensimmäisen lisäksi myös viimeinen kerta. Siispä koetaan kunnolla!

Meinaan pökrätä, kun tajuan voivani vaikka tavata suosikkikirjailijani, ja tehdä sen vähän kirjailijana itsekin, tai tämmöisenä kirjailijanpoikasena. Se, että on omissa nimissä muutama sata sivua paperia pahvien välissä, tarjoaa hauskasti jonkinlaisen ohituskaistan jännittämisen viereltä. Voi ainakin larpata kokeneempien keskellä semmoista alustavasti osaavaa.

Eilen juhlittiin kustantamoni (tuntuu yhä ihanalta voida tuotakin sanaa käyttää!) Atenan syysjuhlia. Paikalla kalliolaisessa tilassa oli mittava joukko ihmisiä, jotka laittavat sormensa säännöllisesti näppikselle, takovat, lukevat, herppaavat, deletoivat, leijuvat vuoroin messiaanisissa onnistumisen tunnelmissaan ja vuoroin kokoavat kanttinsa rippeet uudelleen pettymysten jälkeen, oksentelevat sähköposteja odotellessaan ja tarjoilevat sitten vereslihaisen itsensä alttiiksi kaikkien arvostelulle. Ja koko se kustantamon pirunmoisen puurtamisen, ammattitaidon, rauhoittelemisen ja kannustamisen, järjestämisen, kielen suvereniteetin, tiedottamisen ja markkinoinnin, taiteellisen ja tieteellisen näkemyksen huippujoukko, joka hioo ihmeitä aikaan hämmästyttävällä sujuvuudella vuosi toisensa perään.

Siellä me olimme, jotenkin vähän vieraina ja tosi tuttuina samaan aikaan. Saman mankelin läpi myllättyinä. Aina uskaltamassa uudelleen. Atenan kustantaja Ville Rauvola puhui kauniisti kaikesta siitä lukijalle näkymättömiin jäävästä myllerryksestä, joka kirjojen tekemiseen littyy. Niistä näkymättömistä langoista, jotka punovat meitä siinä huoneessa toisiimme.

Olin päättänyt etukäteen, että tuolla tapaamisessa käyn kiittämässä jokaista sellaista kirjailijaa, jonka hengentuotteista olen saanut nauttia. Vaikka hävettäisi niin, että naama meinaa taas irrota. Kun nyt kerrankin olivat loukussa samoissa neliöissä! Ja niinpä toteutinkin suunnitelman. Googlasin salaa pöydässä naamat ja nimet varmasti kohdalleen, supisin paikalla oleville tutuille, että ”tiiätkö kuka näistä on se ja tuo?”, ja sitten suunnistin kohti äkkiä, etten ehtisi hannata.

Koputin olkapäähän, tyrkkäsin käden ojoon ja kerroin kuka olen. Sekoilin vähän sanoissani ja punastelin paljon, ja sitten annoin tulla täydeltä laidalta siekailemattomia kehuja. Kaikki totta ja kaikki aiheellisia. Kiitin ihania kuvaamisen tapoja, mehukkaita sanakäänteitä, loistavaa suomennosta ja tarjoiltua tärkeää tietoa. Käytin tilaisuuden udellakseni, mitä seuraavaksi on työn alla ja miltä sen tekeminen tuntuu.

Vaikka miten kehuttu, palstoilla nostettu, myyntitilastoissa keikkunut ja vuosikausia hommia tahkonnut tyyppi, niin perille meni joka sana, ja tarpeeseen. Se ei ollut yhtään mitään ällöttävää egotrippailua tai keskinäisen kehun kerhostelemista, vaan ihmishommia. On tosi tärkeää saada kuulla niitä, oli sitten missä hommissa hyvänsä. Että juuri joku, kasvokkain siinä, elävänä, lihaisana ihmisenä, luki, koki, näki ja tunsi. Että meni sisuksiin saakka, näissä töissä näytöltä nahkoihin.

Jännitin aivan mielipuolisen paljon Kosteusvaurioita-kirjan tekemistä. Kaikkea mahdollista siinä, ja vähän lipesi kai mahdottomankin puolelle. Näissä tilanteissa, joissa nyt saan valmiin kimpaleen kanssa kokea uusia juttuja yksi kerrallaan, olen tolkuttoman hyvilläni siitä, että silti uskalsin. Vaikka ensimmäinen jäisi viimeiseksikin, niin sain ainakin piipahtaa. Hetken viivähdellä näissäkin oloissa. Kysellä oman varjolla toisten tunnelmia ja olla niissä näkymättömissä langoissa yhtenä silmukkana. Siinä ei ole kerrassaan mitään arkipäiväistä.

Eilen sain kuulla senkin, että kirjastani otetaan toinen painos. Otin tiedon vastaan koko tyynellä ammattimaisuudellani, eli aloin ensin itkeä ja sitten kiljua yksin täällä kotosalla. Sitten puuskutin, tuhahtelin, vedin nenä lintassa henkeä syvälle ja yritin päästä tilanteen tasalle. Huonosti onnistui. Olen vieläkin aivan äpönä. Tekee mieli sortua latteuksiin ja taisi tuossa muutama jo mennäkin. Mutta menkööt vaan! Tuntuu niin hiton hyvältä tässä nyt!

Laitetaanpas tähän tämä vanha hyvä.

Mainokset

What goes around comes around – ja pikana!

Haluatteko kuulla hauskan todistuksen sanonnasta what goes around comes around? Minäpä kerron. Enkä tarkoita nyt mitään vetovoiman laki -tyyppisiä henkimaailman juttuja – niistä en innostu yhtään – vaan ihan simppelisti sitä, miten hyvä muistuu mieleen helpommalla, kun on itse hyvän kohteena.

Kävin tänään, ihan just äsken, katsomassa Talvivaarasta kertovan elokuvan Jättiläinen. Se oli loistava. Koska todella nautin alusta loppuun, päätin kertoa sen myös elokuvan käsikirjoittaja Pekko Pesoselle. Noudatin erään viisaan ystäväni elämänohjetta, että aina pitää kiittää, jos on lukenut hyvän kirjan, nähnyt hyvän elokuvan, ohjelman tai näytelmän tms. Tuntemattomia tekijöitä niin kuin tuttujakin. Olen sittemmin noudattanut kehotusta.

Paha palaute kulkee aina. Hyvä harvemmin. Varsinkin, jos tekee julkista työtä, saa ehkä kehut lehden arvostelussa ja kollegoilta, mutta turhan moni lopputuotteesta nauttinut ajattelee, että kyllä se tietää. Että kyllä hyvä tekijä tietää olevansa hyvä, ja tuntuisipa tyhmältä ja jotenkin kiusalliselta olla antamassa palautetta. Olen tosi eri mieltä.

Jokainen, vaikka työssään miten näkyvä, ylistetty ja palkittu, tarvitsee suoraa ja hyvää palautetta – silloin siis, kun aihetta oikeasti on. En tunne ketään, jolle ei tulisi hyvä mieli, kun kohdeyleisö nauttii ja kokee elämyksiä hänen hengentuotteensa äärellä. Enkä ketään sellaistakaan, joka ei kyseenalaistaisi joskus rajustikin omaa osaamistaan, niistä kaikista kehuista huolimatta. Sellaisia ihmiset ovat.

Kiitoksen ei tarvitse olla pitkä ja analyyttinen. Kiitos on itsessään riittävä. Se saa tuntemaan, että se mitä tekee on muidenkin mielestä tekemisen väärtti. Viime viikolla mulle tuli esimerkiksi aivan tolkuttoman hyvä mieli, kun eräs toimittajakollega laittoi fanikirjeen, jossa kehui  sukupuolen moninaisuutta käsittelevää kirjaprojektia, jonka parissa työskentelen pienen työryhmän kanssa parhaillani. Ehkä juuri sen tuoneen hyvän mielen voimin itsekin muistin taas ystävän neuvon, ja päätin pistää hyvän kiertämään.

Kirjoitin Pesoselle vain nopeasti muutaman rivin, seistessäni remonttitarvikekaupan aulassa. Hän löytyi helposti Facebookin kautta, vaikkemme tunnekaan jotakin pikaista moikkausta enempää (Hämeenlinna ei ole mikään metropoli). Koko hommaan meni pari minuuttia. Laitan kiitokseni tähän näkyville, jotta se toimisi myös leffan mainoksena teille. Suosittelen nimittäin katsomista todella lämpimästi!

Katsoin just Jättiläisen ja haluan lähettää fanikirjeen. Aivan älyttömän hyvä, tärkeä, karmea ja samalla viihdyttävä elokuva. Piti kovassa otteessa alusta loppuun ja dialogi on toimivinta aikoihin. Meni helposti parhaiden kotimaisten leffaelämysten kärkikahinoihin. Erinomaista työtä. Kiitos!

Mistä alun sanonta sitten tuli mieleeni? No, tasan 3,5 minuuttia sen jälkeen, kun olin lähettänyt Pekolle fanikirjeen, sain eräältä haastateltavaltani viestin, sinne samaan Facebookin inboxiin, josta juuri olin palautteeni lähettänyt. Näin se kuului:

Heippa! Sain tänään lehden käteeni. Kiitos vielä sulle äärimmäisen hienosta ja kauniisti kirjoitetusta tekstistä ❤ 

Toimipas sanonta nopeasti! Tuli palautteesta ihan älyttömän hyvä mieli.

Haastan kaikki lukijani kokeilemaan ystäväni hienoa ajatusta kiittämisestä. Facebook on esimerkiksi aivan älyttömän helppo ja kätevä kanava pistää hyvä kiertämään. Jos olet lukenut, nähnyt, kuullut, maistanut, tuntenut tai haistanut jonkin hienon, sinuun vaikutuksen tehneen jutun, kerro se tekijälle! Oli ammattikunta sitten mikä hyvänsä, näytä arvostuksesi!