Nelikymppisyys -Tämän olisin halunnut kuulla nuorempana

Kaverini Facebook-seinällä alkoi hauska ja liikuttavakin keskustelu keski-ikäisyydestä, tai ainakin tästä varhaisesta versiosta, kun tuttavapiiri täyttää lähivuosina 40. Terhi iloitsi siitä, miten helpottavaa ja mahtavaa aikaa juuri tämä on, ja minä pontevasti nyökyttelin monen muun kommentoineen joukossa.

Täytän syksyllä 40. Se tuntuu ihan älyttömän hyvältä! Jäin miettimään, miksi olen ollut siitä niin perin yllättynyt.

Miksi minulle jäi kasvaessani mielikuva, että aikuisuuden rutiinit ovat kamala taakka? Että lapsista on lähinnä riesaa ja ne seisovat esteenä omalle elämälle. Että baarissa yön sydämelle roikkuminen olisi sitä elämän parasta antia, jota sitten julmasti säännöstelee pakko mennä aamulla töihin. Että, saatana, pitää tiskata, pyykätä ja ruokaa laittaa, ja ihminen sellaisessa kerta kaikkiaan nääntyy ja näivettyy. Tai että tavallisessa, rauhallisessa perhearjessa, asuntolainassa ja autossa, olisi jotakin vikaa, halveksittavaa suorastaan.

Miksei kukaan silloin kertonut, miten jumalattoman kivaa on olla nelikymppinen? Että täällä tuntuu viimein siltä, että on oman itsensä tasalla. Teini-ikäisten lasten kanssa on upeaa käydä hienoja keskusteluja elämästä ja seurata, miten he ottavat oman paikkansa maailmassa. Etteivät lapset ensin olekaan vittumaisia, vaativia vauvoja, sitten tahmaisia, terrorisoivia taaperoita ja lopulta hankalia, äyskiviä ja pelottavia, poliisiasemilta alvariinsa lunasteltavia teinejä. Että lapset ovat upeita tyyppejä ja hyvää seuraa, eivätkä vain jokin välttämätön, kaduttava riippa, joka on jotenkin jatkuvasti oman onnen tiellä. Että omassa kropassa on hyvä olla.

Olisin mieluusti kuullut tämänkin, että tässä kohtaa elämää oma ammattitaito on sellaisella asteella, ettei tarvitse häpeillä, väistellä tai jäädä sivusta katselemaan. Että voi avata suunsa ja kertoa oman, fiksun mielipiteensä isoimmistakin asioista. Että tulee kuunnelluksi ja otetuksi kokonaan todesta. Voi kokea tyytyväistä, nöyristelemätöntä onnistumista. Että päivät voivat olla täynnä sellaista jo rutinoitua, miellyttävää ja haastavaa tekemistä, jossa ei tarvitse niin kiivaasti yrittää todistaa omaa pätevyyttään. Ettei tarvitse niin hitosti rimpuilla. Ettei se, että tuntee olevansa salaa ja luvatta tekemässä omaa työtään, ja jää siitä ihan justiinsa kiinni, olekaan pysyvä olotila.

Mietin miksi minulle jäi tästä touhusta ihan toisenlainen kuva. Yksi ilmeinen syy on toki, että oma esimerkkinelikymppiseni kotona oli päihde- ja mielenterveysongelmainen, mutta aika tavalla aikuistumisen ongelmia tuntui olevan monen kaverinkin kotosalla. Isompia ja pienempiä.

Oliko niin, että osalla suuren ikäluokan ihmisistä jäi vähän Woodstock päälle? Oliko omien, sotapolven vanhempien antama esimerkki jättänyt sellaisen jäljen, että Todellisesta Aikuisuudesta tuntui puuttuvan kaikki kiva, kevyt ja vastuuton, ja sitä piti sitten kahmalomäärin annostella vielä pitkälle yli-ikäiseksi? Vai miksi minulle suodattui sellainen maisti tästä ikävaiheesta, että töitä pitää paiskia nääntymykseen asti, mutta vastapainoksi voi sentään dokata, pettää, jättää ja toteuttaa itseään kaikilla mahdollisilla tuhoisilla tavoilla? Ei nyt ihan pelkästään, mutta paljolti. Niin paljon, että jotakin sellaista odottelin väistämättä saapuvan elämään, kun vain tarpeeksi vanhaksi eläisin. Näille main. Että jokin vitutus kyllä laskeutuu.

Olisin mielelläni kuullut vähän alle parikymppisenä, että täällä on näin kivaa. En tiedä, olisinko sitä uskonut tietenkään, mutta kuullut kumminkin. Sen sijaan kuulin lauseita, kuten ”älä koskaan tee lapsia. Niistä ei ole kuin harmia!” Tai ”toivon, että bussi ajaisi minut kuoliaaksi työmatkalla.” Aikuisuus ei näyttäytynyt kovin haluttavana ja viehättävänä aikana. Näytti pahasti siltä, että kaikki kolmenkympin jälkeen on silkkaa selviytymistä.

Onneksi olin ihan hiton väärässä. Onneksi voi itse kokeilla, ja sitten vasta päättää. Onneksi ei tarvitsekaan antaa kotiesimerkin sanella, mihin pystyy, mistä nauttii ja millaisia ratkaisuja elämässään tekee. Onneksi ketjuja saa katki. Siihen ketjun katkaisemiseen kuuluu sekin, että muistaa näyttää ja kertoa omalle jälkikasvulleen, että aikuisuudesta voi myös täysin palkein nauttia. Että tavallinen, vakaa ja kiva on todella jees ja arjesta voi tehdä niin mukavaa, ettei sitä tarvitse paeta sumeisiin eskapistisiin hetkiin. Että kotona voi olla niin kivaa, ettei tarvitse alvariinsa miettiä keinoja päästä sieltä karkuun.

Eivät kosteissa oloissa tai muuten toimintahäiriöisissä perheissä varttuneet ole tässä ihan yksin. Aikuisuus voi näyttäytyä kamalana ikävaiheena muistakin syistä. Ihan silkkaa kiirettä tai ajattelemattomuuttakin. Lapsi poimii jänniä juttuja.

Eräs nuortenpsykiatri sanoi kerran tekemässäni haastattelussa, että osa lapsista ja nuorista näkee vanhempansa ainoastaan stressaantuneina ja kireinä. Että vanhemmat tulevat töistä nääntyneinä ja alkavat sitten siivota tai pestä pyykkiä, ja rentoutuvat sohvalla jäätelöineen  vasta sitten, kun lapset ovat menneet jo nukkumaan, eivätkä ole todistamassa sitä. Tai lähtevät aina kodin ulkopuolelle nauttimaan. Että lapset eivät sillä tavalla ehkä koskaan opi, että aikuisetkin nauttivat, relaavat ja ottavat ihan iisisti. Ettei koti ole jatkuva maanisen puuhaamisen paikka. Se jäi mietityttämään. No, nyt me olemme tässä, nelikymppisyydessä. On meidän vuoromme näyttää seuraaville tulokkaille, että täällä on kivaa.

Toivon omien lasteni hokaavaan, ettei kiva mystisesti lopu jonkin kymppiluvun vaihtuessa synttärikortissa. Että ei ole niin valtava kiire polttaa itseään loppuun parikymppisenä, koska elämä on – jos hyvin käy – pitkänmatkanlaji. Ettei teinihommiin tai parikymppisyyteen tarvitse jäädä roikkumaan, koska tulossa on muuta hyvää, kun uskaltaa siirtyä sinne. Että lapset ovat mahtavia ja on valtavasti muitakin upeita tapoja nauttia elämästä ihan aikuisena. Että vaikka iän karttuessa vastuut ja erilaiset elämään kuuluvat yllättävätkin stressitekijät ehkä lisääntyvät ja painavatkin, on toisessa vaakakupissa vuosien mukana kertynyttä rohkeutta, taitoa, viisautta ja kokemuksen tuomaa perspektiiviä ammennettavaksi.

Että täällä ihan oikeassa aikuisuudessa on, hitto soikoon, ihan älyttömän kivaa! Ettei tämä olekaan mikään luovuttaneiden uupeloiden jäähdyttelyjakso, jota pitää yrittää jotenkin sietää, vaan tosi hyvää, nautinnollista elämää. Ettei tätä tarvitse yrittää kynsin hampain välttää, koska tänne suorastaan kannattaa tulla.

Ohhoh, mikä aikuisuuden ylistys! Mitäs sinä tuumit, kanssanelikymppinen? Entä muun ikäiset lukijat? Millaista sinä ajattelit/ajattelet olevan aikuisuudessa? Kenen/keiden antamaan esimerkkiin sinun kuvasi perustuvat?

 

Mainokset

Ensitreffit alttarilla – ajatuksia parisuhteesta

Katselen kuopukseni kanssa Ensitreffit alttarilla -ohjelmaa. Suhteeni ohjelmaan on ollut takinkääntöä täynnä. Kun puffit ja parien haku käynnistyi aikanaan, olin nopeasti ärsyyntynyt. Olin just se tyyppi, joka tuhahteli, miten realityt menevät vain urpompaan suuntaan, ja kuinka tärkeästä suhteesta banalisoidaan karseaa viihdettä.

Kun sitten aloin seurata sarjaa, ylimielisellä ennakkoasenteella vähän nenänvartta pitkin, olinkin jo ekan jakson jälkeen sitä mieltä, että onpas kivalla tavalla koottu konsepti, aidon ja välittömän oloisia tyyppejä ja oikeastaan aika tärkeää sanottavaa ihmissuhteista. Ohjelma sai aidosti olemaan parien puolella. Olen samaa mieltä toisenkin kauden alussa.

On mielenkiintoista ja aika opettavaistakin kurkkia toisten ihmisten parisuhteeseen semminkin, kun itselläni on kokemusta vain tästä yhdestä. Olen lyöttäytynyt puolisoni kanssa yhteen juuri 16 vuotta täytettyäni, lukion ekaluokkalaisena, ja nyt olemme parin viikon päästä 39 -vuotiaita kahden teinin vanhempia. Liitto oli odottamaton vahinko. Emme juuri ehtineet shoppailla suhderintamalla, ja siltä näyttäisi, ettei juuri ehditä jatkossakaan.

Ohjelma tarjoilee pitkänmatkalaisellekin pohdittavaa. Se on minusta onnistunut, humaani ja kivalla, verkkaisella rytmillä toteutettu. Katselen mielelläni. Funtsailen sen aikana omaa suhdettani ja ajatuksiani ihmissuhteista ylipäätään. Jotkut jutut siinä mietityttävät ihan erityisesti.

Ajattelen, että parisuhde vaatii aika tavalla aina. Ainakin, jos sen meinaa saada jatkumaan pidempään kuin muutaman kuukauden mittaisen telkkariohjelman ajan. Silloinkin, kun takana on alun kolmattakymmenettä vuotta, täytyy melko tihein syklein tehdä rehtiä inventaariota siitä, missä mennään ja mitä tuumitaan. Vähintään parin-kolmen vuoden välein meillä ainakin nostetaan puheeksi se, vieläkö jatketaan yhdessä, vai olisimmeko onnellisempia erillämme. Jos on kerran menty yhteen ja ihan avioonkin asti, se ei tarkoita, että juna puksuttaisi samoilla raiteillaan hautakuoppaan saakka. Ihmiset muuttuvat, mielet muuttuvat ja tunteet muuttuvat, eivätkä ne aina tapahdu samassa rytmissä tai samaan suuntaan. Toistaiseksi olemme aina halunneet jatkaa, vaikka on niitäkin vuosia ollut, jolloin ollaan puhuttu vakavammilla äänenpainoilla.

Ohjelmassa minua jatkuvasti oudoksuttaa se, miten pieniin, arkisiin asioihin toisessa äkämystytään. Monet mietteistä tuntuvat tosi vierailta. Olin kuvitellut, että esimerkiksi vessanpöntön renkaan jättäminen jompaan kumpaan asentoon oli vain kärjistetty läppä ihmisten puheissa, mutta niin sekin seikka vain nousee alvariinsa esiin ohjelman melkein jokaisessa jaksossa. Tajuan, että minulla ei ole mitään mielikuvaa siitä, kumpaan asentoon pönttömme rinkula useammin mahtaa jäädä. En ole lainkaan ajatellut asiaa.

Kun puhuin tätä kuopuksen kanssa, hän totesi ääneen sen, mitä itsekin olin miettinyt: että jäähän se rinkula väärään asentoon sille miehellekin naisen jäljiltä. Miksi sen jättäminen ylös miehen jäljiltä olisi niin väkevä loukkaus naisen tunteita kohtaan?  En kykene ymmärtämään, miten tuommoisella seikalla millään laatua voisi olla jonkinlainen merkitys suhteessa oikeasti. Edes alkuvaiheessa. Edes televisio-ohjelmassa. Sarjakuvassa nyt ehkä korkeintaan.

Toki käsikirjoittajana ymmärrän leikkauksen, rajausten ja erilaisten syötettyjen petausten merkitykset nähdyssä lopputuloksessa, mutta silti. Kun pariskunnista alkujuonnossa sanotaan, että he ovat ”tehneet kaikkensa” löytääkseen itselleen kumppanin, niin mietin mielessäni, että voisikohan tuollaisista vaatimuksista ainakin joustaa, jos ihan todella haluaa parisuhteeseen toisen, elävän ihmisen kanssa? Tai siitä, että toinen haluaa kaupasta kalaa tänään, ja sinä kyllä ottaisit lihaa. Tai siitä, missä toinen haluaa säilyttää kesäkenkänsä, vaikka se olisi ihan tosi eri paikka, kuin missä sinä. Ja sotkisi sisustuksen.

Mietin, miten helposti se unohtuu, että parisuhteessa on kaksi henkilöä. Ihan tasavertaista, elävää ja hengittävää tunteineen ja tarpeineen. Ei vain joku, joka on olemassa minulle silloin, kun sille minusta on tilaa, vaan kaikkineen siinä, hiomassa kulmia kanssani yhteisen olemisen löytämiseksi. Täsmälleen yhtä tärkeä tarpeineen ja toiveineen, tilan kaipuineen. Aikuinen, jota minä en voi käskyttää ja ojentaa.

Että toinen ei ole mikään kulutushyödyke.

Tiedän varmaksi, että omasta liitostani ei olisi tullut yhtään mitään, jos tuon mittakaavan kysymykset olisivat saaneet pääni kääntymään suhteemme ensimmäisten kuukausien aikana. Jos toisella olikin mielestäni rumat kengät, vähän harottavat hampaat tai joku muu pikkujuttu, niin minulla oli sentään otsatukkapermis. Siihen olisi voinut kaatua ohjelman perusteella kokonainen muuten fantastinen rakkausliitto ennen alkuaan.

Liittomme kaatuisi päivittäin, jos vessan rinkulalla olisi siinä millinkään sijaa.

Mietin välillä, vaikuttiko onnistumiseen se, että olimme ehtineet olla yhdessä vajaan vuoden, kun sain syöpädiagnoosin. Siinä ei pöntönkansia tai hammastahnatuubeja juuri mietiskelty. Tai sitten se oli vain juuri sitä vahinkoa. Onnekasta sattumaa, jonka eteen me molemmat hyvin pian tiesimme olevamme valmiita tekemään lujasti työtä. Ettei kumpikaan kuvitellut, että kahden ihmisen suhde voisi itsestään, ilman panostusta ja ajatusta, olla jotenkin pulmaton.

Ehkä sekin auttoi, että molemmilla oli aika pitkä aikajänne jo valmiiksi. Että hokasimme, ettei tuosta toisesta saa syvemmälti selvää vielä ensimmäisen vuoden aikana, ja paljon ihan uutta paljastuu ihan epäilemättä tuolla seuraavalla, kahdennellakymmenennelläneljännellä.

Tänään meillä on aika monennennet tuhannennet treffit leffassa, kun lapset lähtevät yökylään. Kengät saavat olla missä vain, eikä rinkuloita katsella kertaakaan.

Rakkaushommia

Tänään juhlin elämäni kirkkaasti hienointa saavutusta. Iltasella tulee kuluneeksi tasan 20 vuotta siitä, kun lukion luokkakaverini Ellun vessassa Tikkurilassa aloin olee Johkun kanssa.

Se alkoi juuri niin. Juuri 16 vuotta täyttänyt Johku kysyi vielä parin päivän ajan 15-vuotiaalta Anilta ”Alaksä olee?” ja Ani mietti, että no okka. Kysyin ”ootko varma?”. Ja taisi se olla. Eikä ihan varmuudella kumpikaan teini siinä ajatellut, että olisi jokus tässä näin. Tässäpä sitä kummiskin ollaan.

Juhlimme tekemällä toisinnon ekoista treffeistämme. Menemme Helsinkiin Keskuskadun Pizza Hutin yläkertaan, ja tilaamme ensin valkosipulileivät supreme ja sitten meatlovers-pizzan. Ja kokista. Varovasti pidellään vähän käsistä pöydän yli, mutta vasta treffien loppupuolella.

Jos toisinto olisi täydellinen, olisimme sitä ennen olleet katsomassa Bumerangi-leffan – olleet täynnä melko pakattua jännitystä ja tunnetta lähekkäin pimeässä salissa – mutta kaikkea ei voi rekonstruoida. Sen sijaan kyllä menemme rautatieaseman valokuvauskoppiin ottamaan yhteiskuvat. Niitä on kertynyt treffeiltä kahden vuosikymmenen varrelta moinen nippu.

Tekisin mieli viisastella jotain kuolematonta parisuhteen onnistumisesta, mutten taida osata. Kyse on järkälemäisestä tuurista, yhteensattumasta ja vähän varmaan jostain ihmeestäkin. Mutta aika paljon myös sitkeydestä ja päättäväisyydestäkin. Pitkänkantaman asennoitumisesta.

Markus on kirjoittanut taas hienosti tästä. Allekirjoitan hänen ajatuksensa valinnasta. Me valitsemme yhä edelleen olla toistemme kanssa jatkuvasti. Päätämme olla. Osa valinnoista on sanattomia, mutta hyvin tiuhaan sanomme sen ääneenkin. Usein just ennen nukahtamista pimeässä väsyneenä. ”Ollaan aina yhdessä”. Ällöä tai ei, niin toimii. Se tässä on, että kun on tuntenut toisen 20 vuotta – ollut kauemmin hänen kanssaan yhdessä kuin tässä elämässä olemassa ilman – voi ihan turvassa ällöilläki. Kasvot menettääkseen pitää tehdä melkoisesti raflaavampia vetoja.

Yhteiskilsat tuovat rauhaa. Kun perspektiivi on hamaan hautaan, ei juuri tartte hötkyillä. Jos joku juttu ei just nyt toimi, niin eiköhän se vuoden päästä ole jo kohdillaan. Tai viiden nyt viimeistään.

Annettuna ei auta ottaa. Hetkeäkään. Se on kyllä yks sellainen selkeä juttu. Huomioon tarttee ottaa ja kunnioittaa. Ihailla toista ja arvostaa. Muistaa aina uudelleen ja uudelleen, että tämä on häneltäkin valinta. Hän valitsee minut. Vapaaehtoisesti aina vain. Kaikista ihmisistä minut. Joka päivä. Ei ole pikkujuttu.

Pitkä suhde herättää kyllä ihmetystä. Meitä teini-iästä saakka yhdessä pysyneitä on vuosi vuoden jälkeen maisemissa vähemmän ja vähemmän. Sorrun nyt tämän imelletyn romantiikan jälkeen vähän rahvaanomaisemmalle puolelle. Mutta ihmisten asioihin.  Yksi juttua mua nimittäin aina jaksaa huvittaa. Ohhoh, ihmiset huokaavat. Aikamoista. Miten se on mahdollista? Kuulen tätä paljon. Ja näen jo sen kysymyksen heidän silmissään, mutta maltan odottaa. Ja viimeistään kun päästään kolmanteen tuoppiin, he kysyvät sen niillä oikeilla sanoilla. ”Miten kukaan jaksaa harrastaa seksiä saman tyypin kanssa 20 vuotta?”

Hyvin.

Kahvi erottavana ja yhdistävänä tekijänä

Meillä on ajastettava kahvinkeitin. Olemme niin mukavuudenhaluisia, että haluamme välttää ne peiton alla aamuisin käydyt tukahtuneet ”sinäpäs menet” -väittelyt.

Ajastin johtaa siihen, että koneen lataamishommaan joutuu iltaisin se, joka ekana sanoo ”sä laitat kahvin”. On vastaansanomaton fakta, että se laittaa, joka ekana sanotaan. Tästä ei kiistellä. Voi yrittää, mutta vasta-argumentiksi riittää ”mä sanoin ekana”.

Mutta on myös veteen piirrettyä milloin on liian aikaista sanoa tuo lause. Aamulla on selkeästi, alkuiltapäivästä vielä ihan mautonta, kohti iltaa aletaan pelata hermopeliä. Kahdeksaan mennessä jompikumpi sen sanoo (ja toista vituttaa ettei kehdannut äsken jo sanoa).

Kun kahvia sitten aamulla juodaan sohvalla (jossa molemmilla on oma kokopitkä makuupuolikkaansa) käydään seuraava henkien mittelö. Kun kupillinen loppuu, tulee ”antaisitsä kahvia”, riippumatta siitä, kumpi fyysisesti on lähempänä keitintä. Ja kun se kuuluu, pitää antaa.

Isoin vaara joutua kaatamaan on silloin, kun nousee jollekin asialle sohvastaan. Sitä näkee, miten toinen kiihdyttää juomistaan ajoittaakseen pyynnön oikein. Nousija miettii, ehtiikö kiihdyttää askelet niin, että ehtii vähän ohi kun lause kuuluu, ja voi todeta ”mä menin jo”.

Jos nousija ehtii toiseen huoneeseen, on hän turvassa. Sitten pitää kuulostella, milloin toinen nousee hakemaan itse kahvinsa, ja itse voi palata. Muuten sama ilmeinen vaara piilee paluumatkalla. Joskus toinen jaksaa järkyttävän pitkään odottaa, ja toinen ilmiselvän pitkään viivytellä toisessa huoneessa.

Kaikki tapahtuu kolmen neliömetrin alueella. Ei suhteissa ole niin isoista asioista useinkaan kyse.

Joskus kahvi tulee aamulla vuoteeseen. Joskus toinen sanoo jo hyvissä ajoin ”mä laitan”. Joskus sanotaan melkein yhteen ääneen ”joisitsä kulta vielä?”

 

Sulkeiden maailmanennätys ja suurta rakkautta

Eksyin eilen Youtubettamaan klassisen musiikin helmiä. Kaivoin esiin biisejä, joita aikanaan soitin viululla (hyvin keskinkertaisesti), ja niitä vaikeampia, joita vanhempani soittivat minulle pienenä (seikka, josta tajuan vasta nyt olla melkoisen kiitollinen!). Teki mieli luukuttaa niitä lapsillekin. Kuuntelimme yhä pidemmälle. Paistelin kanaa ja mietin, miten järjettömän hienot (vaikka vähän käytössä kuluneetkin) ovat vaikkapa Vivaldin vuodenajat, varsinkin tämä kevät

 

Jatkoimme itkettävän kauniilla Bachin Airilla

Ja fiilistelimme Wagnerin tahtiin

Juttelimme kanojemme äärellä Paganinista ja muista hulluista klassisen musiikin virtuooseista (Agneksen mielestä tarinani katkotuista sormijänteistä ja hulluksi tulemisista menivät överiksi). Miten järjettömän (kirjaimellisestikin) siistiä musiikkia ihmiset saavat aikaan! Eikä se ihan ihme ole, että vähän alkaa vintissä viheltää, jos päässä soi non stop koko partituuri vaikka johonkin tällaiseen:

Pehmeämpiä säveliä on täynnään vaikka tämä:

Ja muuten, aika vakuuttavan näköistä sakkia nuo vanhat peruukkipäät!

Illalla myöhemmin sitten huhkimme miehen kanssa pihan uutta polttopuukuormaa (Herra Isä miten kalliiksi tämä talvi tulee!)  pressujen alle piiloon. Oli sellainen maalaisromanttinen, pakkaskylmä mutta sisältä lämmin, hetki, jolloin talon vanhemmat yhdessä uurastavat pihan perukoilla pesueensa hyvinvoinnin eteen. Koimme syvää yhteenkuuluvuutta ja ääretöntä rakkautta. Olkoon miten ällöä hyvänsä, mutta niin se kuitenkin oli. Syyttäkäämme vaikka noita yleviä säveliä.

Uutta luettavaa

Nyt löytyy lisää luettavaa niille teistä, jotka olette erityisesti tykänneet seurailla kellomäkeläisiä arjen absurditeetteja, ihmissuhdepohdintoja ja perhe-elämän merkillisyyksiä. Vierailkaa ja kommentoikaa sielläkin yhtä uutterasti kuin täällä!

Parisuhdepoliittinen kaaosteoria

On jäänyt vähän vähille tuo perheemme aikuisten kahdenkeskinen ilonpito tässä eskaloituvan remontin, meskaloituvan rouvaihmisen ja kaikenmaailman rankapolemiikkien keskellä. Tuumin raivata kalenteriin ihan perinteisen parisuhdeillan.

Olosuhteet olivat puolellani. Kuopus ilmoitti kaksi viikkoa sitten, että kaverilla on tänä perjantaina pyjamabileet. Yökyläily on nyt kiihkeässä suosiossa kummankin kakaran kaveripiirissä, ja sekös vanhempia ilahduttaa (isäntäperheen osa nasahtaa kohdille riittävän harvoin). Näin parisuhdeillan konkretisoituvan miellyttävän nopeasti, ja diilailin myös esikoisen yökyläsille samalle päivälle.

Puhuin viikon varrella toistuvasti puolisolleni lähestyvästä perjantaista. Miten kivaa saada olla ihan rauhaksiin. Leffaa ja ruokaa ja lempeä. Hän oli yhtä mieltä.

Torstai-iltana kävin sitten teatterissa kummisetäni kanssa. Sivulauseessa hän totesi, miten kivaa olisi seuraavana päivänä nähdä miestänikin pitkästä aikaa pelin merkeissä. Siihen minä, että tokkopa vaan. Me kun muhistelemme rakkausiltaa huomisella. Ei ei, totesi kummi. Tätä on soviteltu jo hyvän aikaa. Kyllä mies on illalla ajamassa Helsinkiin kaverihommiin.

Minä siitä myöhemmin sitten kotiin vähän ihmeissäni. Siellä päivämääräfaktat ovat samaan aikaan uponneet toisen puoleni tajuntaan, ja mies on ehtinyt peruuttaa pelin. Minä taas olen paluumatkallani ehtinyt miettiä, miten vähän mies on päässyt kaverihommiinkaan viime aikoina. Suorastaan on ollut vähän syyllinen olo. Alkaa merkillinen keskustelu tunnustelevin lausein.

Mies pahoittelee sekaannusta ja kertoo heti huomattuaan peruneensa pelin. Siihen minä, että ei kai nyt sentään. Et ole päässyt aikoihin mihinkään. Siihen mies, että ei kun vietetään nyt se yhteinen ilta. Johon minä, että ootko nyt ihan varma? Johon mies että ilman muuta. Johon minä, että harkitse nyt kuitenkin. Peli ja kaikki. Johon mies, että jospa sitten kuitenkin poikien kanssa. Mihin minä, että ilman muuta!

Mies helpottuneena sopimaan pelin uudestaan, ja minä buukkaamaan leffaseuraa serkusta. Valtakunnassa kaikki hyvin.

Muutamaa tuntia ennen elokuvan alkua kotiin tulee kuopus. Minun näkökulmastani hakemaan yöpymiskamojaan. Vaan ei. Puhelu pyjamabilekaverin äidille kirkastaa, ettei sana lasten kekkereistä ole lainkaan kantautunut äidin korviin. Häkeltynyttä naurua molemmissa luureissa.

Minä ynnään mielessäni pikaisesti pari viikkoa kaavailemani parisuhdeillan aktualisoituneet suuntaviivat: mies on hyppäämässä autoon, esikoinen on lähdössä yökylään ja nyt koko paletin eka paikalleen loksahtanut palanen on irronnut, ja  kuopus ja minä olemme keittiössä kaksistaan. Vietän siis rakkauden illasta tyttökaveri-illaksi muuttunutta perjantaitani mitä ilmeisimmin  sittenkin lapsenvahdillisissa merkeissä. Ei mennyt ihan kuin Strömsössä.

Puhelimen päässä kaverin äiti poimii ilmeisesti äänestäni hienoisen pettymyksen (vai orastavan melkoisen vitutuksen?) ja sanoo muitta mutkitta, että tyttö tänne ja äiti vapaalle. Minä tartun tarjoukseen hetkeäkään kursailematta. Pakkaan kakaran yökuntoon ja tuuppaan ovesta.

Lilaa luomiin ja serkustreffeille.

Muutamaa merkittävän kokoista ruoka-annosta ja tarkkaan valikoitua alkoholipitoista juomaa myöhemmin koko kaaos alkaa jo naurattaa. Valittu leffa (Laskettu aika) sen sijaan ei tarjoile odotettua repeilemistä (en ollenkaan suosittele), mutta sen jälkeen ilta jatkuu miellyttävän myöhään kaupungin viihtyisässä ravitsemusliikkeessä käkätellen.

Vuorokauden varhaisimpina tunteina pääkaupunkiekskursioltaan kotiutuva puoliso kurvaa vielä noutamaan hihittävän kaksikon keskustasta kotipuoleen, ja koko lumipalloefektipäivä saadaan tyylillä pulkkaan.

Loppukaneetti: pitkässä parisuhteessa ja lapsiperhearjessa vanhempien keskinäisen ajan järjestäminen on tärkeää. Hyvät hermot ja mahdollisimman minimaalinen muutosvastarinta ne vasta tärkeitä ovatkin.