Paperia rintsikoissa – eli ensimmäistä kertaa kirjailijana kirjamessuilla

Eilen kävin ekaa kertaa Turun Kirjamessuilla. Jännitti, niin kuin tapaavat aina uudet jutut jännitellä, ja samaan aikaan olin tosi innoissani. Ennakkomielikuvani oli jotenkin sellainen, että kivaa, vaikka vähän absurdiakin mennä kirjamessuille kirjailijan ominaisuudessa. Ehkä siellä voisi käydä huikkaamassa kiitoksensa sellaisille kirjailijoille, joiden tuotannosta on nauttinut, ja kuulemassa hyviä puheenvuoroja. Ostaa kirjoja ja pyöriä sellaisissa kulttuurifiiliksissä. Nuohan ovat just mun pitoni, ajattelin. Rakastan kirjoja! Ja sellaisenkin ajatuksen uskalsin ajatella, että voisin tavata ehkä jonkun, joka on lukenut juuri minun kirjani. Huimaa!

Todellisuudessa olin ihan pihalla käytännössä koko ajan. Kävin kuuntelemassa yhden puheenvuoron, Hanna-Reetta Schreckin hienon tuokion Minä maalaan kuin jumala-teoksestaan, ja lopun aikaa pyörin hämmennyksen vallassa keskellä ihmispaljoutta jotenkin ihan irrallani itsestäni.

Näin ihmisvilinässä tuttuja naamoja, mutta ne olivatkin nyt sillä tavalla tuttuja, että olin nähnyt heitä kirjojen selkämyksissä ja telkkariohjelmissa, ja kun siinä sitten satuttiin vieretysten, en saanutkaan sanaa suustani kiittääkseni. Minä, puhumisen ja ihmisten kohtaamisten ammattilainen, menin vain hämilleni ja kuljin ohi.

Omaa puheenvuoroani odotellessa pyörin itsekseni messualueella osaamatta rauhoittua oikein millekään. Kuuntelin muutamia sanoja sieltä täältä ja lähinnä pälyilin ympärilleni ihmeissäni. Tunsin itseni todella vaivautuneeksi nimilappu rintapielessäni vessajonoissa, kahvilla ja kaikkialla. Se tunnelma jotenkin pääsi ruokkimaan kaikkein huonoimpia puolia itsessäni. Kyseenalaistin, vaivaannuin ja häkellyin vähän kaikesta. Hikoilin ja mietin näyttääkö tukka likaiselta, menikö liian kiharalle, näytänkö sopivalla tavalla kirjailijalta ja miltä ne nyt oikein näyttävät edes, tuleeko kukaan kuulemaan puheenvuoroani.

Kävin tosi monta kertaa vessassa, että sain olla vähän aikaa jossain lukkojen takana.

Kun vuoroni puhua Kosteusvaurioita-kirjastani tuli, jännitin taas. Sessio oli mukava ja kuulijoita oli tosi kivasti paikalla, mutta taas oli kumma fiilis. Eksyin hermostuksissani ylipitkien virkkeiden hetteikköihin ja päässä löi tyhjää. Mietin saanko tarjottua kuulijoille sellaista, jota he ovat tulleet kuulemaan, kun ovat valinneet juuri minut näiden 700 esiintyjän joukosta. Mittakaava oli jotenkin niin pimeä. Täällä minä höngin mikkiin messuhallissa.

Kiinnityin välillä turvaan muutamiin kannustaviin kasvoihin – kiitos, te tuntemattomat, jotka hymyilitte, reagoitte ja otitte vastaan. Arvostin sitä enemmän kuin arvaatte! Ja, kirsikkana kaiken hämmennyskakun päällä, kun sitten kesken jonkun tosi pitkän ja polveilevan virkkeen käänsin katseeni takariviin, näin siellä jotenkin tutun oloisen hahmon, ja se tuntui kivalta, turvalliselta jotenkin, kunnes pian tajusin mistä tunnen henkilön. Hän oli presidentti Sauli Niinistö. Miten täydellisen, omituisen epätodellinen hetki! Vuoristoratatunnelma.

Siinä hetkessä jotenkin salamana kirkastui taas mieleen, että kun omassa kammiossa yksin nakuteltu kirja on viimein valmis ja tuolla maailmassa, se todella on siellä. Ihan kaikkien edessä. Siis ihan kaikkien. Se on tosi hieno ja tosi hurja tunne yhtä aikaa, eikä siihen taida oikein mikään valmistaa (vaikka minä sentään olen kosteikon kasvattina ennaltavalmistautumisen raskaan sarjan ammattilainen!). Siinä hulahtaa aika nakuksi ihmisten eteen.

Ja kun haastatteluni jälkeen sitten kävelimme toistemme ohi, presidentti ja minä, olin niin kertakaikkisen pihalla kaikesta, että en edes iljennyt katsoa päin, hymyillä tai nyökätä vaikka. Minä, ihmisten kohtaamisen ammattilainen, painoin katseen alas ja luikahdin äkkiä ohi. Häh? Miten karkuun itseltään sitä oikein pääseekään?

Olin messuilta kotiin matkatessani jotenkin piripinnassa risteileviä tunteita. Päätä särki kaikesta jännittämisestä ja hälystä, oma epävarmuus ja pälyily vähän hävetti ja samalla oli tietysti upeaa, että olin saanut kokea tuollaisenkin jutun: kirjamessut kirjan kirjoittaneen perspektiivistä. Olin iloinen siitäkin, että menin tilanteeseen niin kuin menen, eli ihan raakana, vaikka jännitinkin, enkä vaikka käynyt rohkaisulasillisella. Tilaisuus totisesti olisi ollut, kun viereisessä hallissa vietettiin Ruoka ja viini -messuja. Nämä kai niitä hetkiä ovat, kun kynnys on erityisen matalalla, mutta haluan kokea nämäkin olot dumppailematta. Olen sen verran monta vuotta elämästäni yrittänyt olla tuntematta aitoja tunteitani, että en tahdo siihen enää.

Jotenkin vaikea integroida näitä kaikkia tunnelmia samoihin nahkoihin. Ei yhtäkkiä olekaan mitään totuttua sapluunaa, jolla tilanteet etenevät, vaan kerta toisensa jälkeen uusia, outoja, jännittäviäkin tapahtumia. Haluisin olla se tyyppi, joka suvereenina kosmopoliittina risteilee ihmispaljoudessa, tervehtii, minglaa ja verkostoituu. Puhuu itsestään ja muista ja tuntee ja tietää juuri oikean tason reagoida. Se, joka tulee kotiin ja on tyytyväinen itseensä ja – hitto soikoon vähintään! – tervehtii presidentin, kun semmoinen kohdalle osuu. Mutta tällainen näköjään olen.

Mitähän muut kirjamessujen esiintyjät mahtoivat tahoillaan miettiä? Oliko joku muukin tunkenut linja-auton heiluvassa vessassa jossain Forssan kohdalla paperia rintsikoihin, ettei hermostuneisuuttaan hikoilisi mekkoaan länteille? Miettikö joku muukin näyttääkö tarpeeksi joltain tai liikaa joltain muulta? Sekosiko joku toinenkin vastauksissaan ja kuunteli itseään ulkoapäin, että tuonnekin se vielä kaarsi ja tuonne, ja miten sieltä mahtaa löytää takaisin vastaukseensa? Entä häkeltyikö joku messuvieras kenties laillani nähdessään minut, eikä siksi tullutkaan moikkaamaan, vaikka oli niin ajatellut? Ei taatusti tiennyt, että olisin ollut niin tolkuttoman helpottunut sellaisesta pakotiestä!

Tulikohan jollekin toisellekin, joka tavallisessa arjessaan on ihan rento ja kiva ja normaali, sellainen olo, että äkkiä pois täältä? Tottuukohan tuollaiseen joskus? Miten tässä hommassa onkin niin monia sellaisia öitä, jolloin uni ei tule, koska seuraavana aamuna taas hypätään jääkylmään, pimeään veteen?

Katselin joitakin rutinoituneen oloisia pitkän uran tehneitä kirjailijoita heidän puheenvuorojensa aikana. Miten he nojautuivat rentoina taaksepäin jalat harallaan ja puhuivat itsestään niin luottavaisin mielin. Ovatko nämä sellaiset kinkerit, joissa he ovat ihan arkisesti, omimmillaan, rennosti? Vai onko tämä heillekin kupla ja leikki, joku rinnakkainen todellisuus, larppi ja läpiselvittävä homma? Riemun, hämmennyksen ja jännityksen paikka?

Nyt kävi niin, että koin nämä messut ihan eri tavalla kuin olin ajatellut. Sekin on ihan ok, vaikka vähän hassua.

Mitä lämpimin kiitos sinulle messuvieras, blogini lukija, joka tulit puheenvuoroni jälkeen tapaamaan ja kertomaan ajatuksistasi. Siinä punastelimme molemmat yhtä jännittyneinä. Se oli minulle tosi oleellinen hetki kaiken sen ihonalaisen hepuloinnin keskellä!

Kuun lopussa on Helsingin messujen vuoro. Onkohan se samanlaista?

Mainokset

Mitä jos pelkäät turhaan?

Sain eilen osallistua synttärijuhlille, joilla esiintyi muutaman kappaleen verran Samuli Putro. Kuuntelin totaalisen riemun, hämmennyksen ja oivallusten sarjan hauskassa hurrikaanissa tätä biisiä. Tämä taitaa sopia kosteikon kasvateista aika monelle. Kiitos Samuli, meinaan ottaa pontevasti opiksi.

Kosteusvaurioita: Tikkurila-reaktio

Tähän en totu. Miten järjettömän ärsyttävää! Tikkurilan asemalla taannun jonnekin menneeseen. En ole se sama, joka eilen puhui parille sadalle vieraalle Päihdetiedotusseminaarissa. En ole se ammattilainen, joka tuntia aikaisemmin tänäänkin käveli haastattelemaan ventovierasta ihmistä arkeologisesta muinaiskohteeta ja nautti siitä. En ole se kurssien pitäjä, luentojen järjestäjä, juontaja ja ilopilleri, joka usein nähdään.

Olen joku muu. Se sama, joka pelkäsi täällä. Se, jonka yli vyöryttiin kerta toisensa perään. Se onneton, nuhjuinen rukka, jota kenenkään ei pitänyt pystyä koskaan rakastamaan. Se tyystin lapsi toisten armoilla. Inhoan sitä tunnetta.

Pelkkä Tikkurilan ohi ajaminen ärsyttää. Näen lapsuuden maisemat ja katson mieluummin muualle. Mutta siihen joudun niin usein, etten enää tunne pientä epämukavuutta enempää. Hetken korkeintaan kadehdin vähän heitä, jotka ohittavat lapsuudenkotinsa mukavin mielikuvin. Pysähtyminen täällä, käveleminen täällä, odottaminen ja suoranainen viipyily täällä sen sijaan on tuskallista. Ei yhtään sama. Ei yhtään sama kuin millään muulla asemalla. Täällä pelkään.

Nyt, kun työkeikalla matkustamiseen tuli mutka, ja lähtöpaikaksi valikoitui Tikkurila, jouduin tähän taas. Näihin keloihin. Kun on odotettava asemalla 40 minuuttia, jouduin pyyhkäistyksi yhtäkkiä taas muihin mietteisiin. Koko keho reagoi siihen. Menin nyrkkiin.

File 10.6.2016 17.39.21.jpeg

Pelkään törmääväni äitiin. Pelkään yhtäkkiä astuvani hänen tielleen. Istuvani hänen viereensä. Olevani jumissa siinä. Pelkään, että luhistun. Että käyn itkemään. Että hän huutaa minulle. Pelkään kummalla, itselleni epätyypillisellä tavalla. Pelkään lapsen tunnerekisterillä, koska niin me teemme näissä hetkissä. Inhoan sitä.

Koettakaa ymmärtää. Kosteikkojen lapset eivät pidä yllätyksistä. Moni meistä on niin kylvetetty pelottavilla, uhkaavilla, arvaamattomilla tai muuten kivuliailla yllätyksillä jo lapsuudessaan, ettei oikein osaa suhtautua ensimmäiseenkään odottamattomaan tapahtumaan aikuisenakaan. Moni meistä harjoittelee peilin edessä sitä, miltä erilaiset tunteet näyttävät ilmeinä, jos sattuisi jokin erityinen tilanne vastaan. Näin yllätyn! Nyt ilahduin! Meistä moni on  niin kertakaikkisen harjaantumattomia tunnistamaan tunteitaan. Valmistaudumme reagoimaan oikein, nähkääs,  kun tarve vaatii. Näyttämään normaaleilta. Eikö olekin outoa? Moni kirjoittaa helpoimmankin puhelinkeskustelun vuorosanat etukäteen valmiiksi, ja silti sydän hakkaa soittaessa. Me haluamme olla valmistautuneita. Tuttujenkin kanssa usein. Nämä ovat niitä, mitä ei tee mieli muille puhella. Kuulostavat niin typeriltä. Lapsellisilta. Riisuvat meidät, muussa elämässämme ihan pätevät, liian ihmismäisiksi ihmisiksi kenties. Minä sanon sen täällä, koska tiedän, etten ole yksin.

Ymmärtäkää sekin, että nämä jutut eivät helposti näy. Koska me valmistaudumme. Me valmistaudumme niin helvetin hyvin, että olemme kohtaamisissamme usein suvereeneja. Mutta emme halua joutua kohdakkain yllätysten kanssa valmistautumatta, emme usein mukaviinkaan tilanteisiin. Saatikka sitten tällaisiin. Me haluamme olla valmiit. Minusta tuntuisi pökerryttävän kamalalta törmätä äitiin sattumalta, koska en osaa valmistautua siihen. En kertakaikkiaan pysty kuvittelemaan, millaista se olisi. Ja siksi pelkään.

Tiedän tulleeni pitkälle niistä vuosista, kun menneen kokemukset pääsivät ihon alle holtittomasti heittelehtimään. Niistä ajoista, kuin tämän kaltaiset kamalat lapsen olot vielä hallitsivat melkein kaikkea tekemistäni. Nyt ne tulevat vain tässä. Hetkeksi vain, ja sitten helpottaa. Kun astun junaan ja saan kilometrejä väliin, palaan takaisin aikuisiin nahkoihini.

Muutos ei ole tapahtunut itsestään. En olisi pystynyt siihen yksin, ja tämä on tärkeää. Nämä muutokset eivät tapahdu omalla tahtomisella, omin voimin, vaikka me, kaikista ihmisistä juuri me niin luotammekin omavoimaisuuteemme. Siihen tarvittiin intensiivinen kolmen vuoden terapia ja sitten edelleen jatkuva, ehkä lopun ikää jatkuva, viikottainen istuminen vertaistukiryhmässä. Siihen tarvittiin satojen sivujen opiskelemista ja uskallusta kohdata näitä mörköjäni. Ääneen sanomisia. Tätä blogiakin, ja teitä, keskustelevaiset lukijani. Ja tämä osa siitä kaikesta vielä elää. Tämä Tikkurila-reaktio. Tuolla ihon alla. Pätevän, ammattilaisen ja osaavan tyypin ihon alla. Niin kuin elää monen meistä. Kellä missäkin tilanteessa esiin pilkahtava.

Eilisessä Päihdetiedotusseminaarissa todettiin, että Suomessa noin miljoonalla naisella ja noin 700 000 miehellä on ainakin yksi päihdeongelmainen läheinen. Se on valtava joukko ihmisiä, jotka reagoivat niin kuin minä, jossakin heidän kohdassaan. Heidän Tikkurilassaan. Se ajatus pakottaa antamaan armoa niissä tilanteissa, joissa joku ehkä käyttäytyy yllättävällä tavalla. Kiristää poskilihansa tai pingottaa hartiansa. Itkee.

Muistetaanhan se.

 

 

 

Kosteusvaurioita: Veneen keikuttamisesta, draamasta ja tyynemmille vesille pääsemisestä

Huomaan, että kohta tasan vuosi sitten kirjoittamani Pakko saada draamaa -postaus nousee nyt kiihtyvällä tahdilla luentaan. Sitä on luettu vuoden varrella tosi taajaan muutenkin, mutta nyt se on taas ollut se kaikkein isoimmat lukijavirrat tänne ohjaava teksti.

Luin sen itsekin pitkästä aikaa uudelleen. Oli kiinnostavaa katsoa, missä menin mietteineni vuosi sitten. Tämä kulunut on ollut tosi merkityksellinen näiden ajatusten osalta. Aloin loppusyksystä 2014 ensimmäistä kertaa kirjoittaa alkoholismin äärellä elämisestä ja sen jättämistä jäljistä. Silloin tosi arkaillen ja siinä luulossa, että olisin mietteineni yksin. Nyt, vuoden jälkeen, se ajatus vähän naurattaa. Koskaan ei Kokovartalofiiliksessä ole käynyt sellainen huiske, kuin noiden Alkoholistin aikuinen lapsi -sarjan kirjoitusten alettua. Tarve lukea niistä näyttää olevan jättimäinen.

Vähän ennen aiheesta kirjoittamista olin alkanut työskennellä sen kanssa tiiviisti itsekseni. Luin ja kuuntelin äänikirjoina vinon pinon alan teoksia. Aloin käydä AAL-kokouksissa. Mitä enemmän opin, sitä vähemmälle häpeä jäi. Sitä helpommalle tuntui puhua ja kirjoittaa aiheesta, joka aikaisemmin tuntui murskaavan ahdistavalta. Kirja kirjalta ja kokous kokoukselta aloin saada kiinni siitä, miten yleisestä kokemuksesta on kyse, ja miten jännän samankaltaisilla tavoilla lapsuuden kokemukset meissä aikuisina voivatkin näyttäytyä. Ja mitä enemmän te täällä kommentoitte ja luitte, sitä helpottavammalta vielä tuntui. Tuli taju siitä, että näistä ajatuksista on ihan ok puhua ääneen, jopa suotavaakin.

Kävin draamapostia lukiessani miettimään, mitä vuoden aikana on tapahtunut noille ajatuksilleni. Olisi älytöntä ajatella, että lyhyessä ajassa ehtisi tapahtua jokin totaalinen ”parantuminen”. Että mikään menneestä ei enää tuntuisi miltään. En tiedä onko siihen edes syytä pyrkiä tai mitenkään mahdollista koskaan ulottaakaan. Siellä se oli ja tapahtui, ja se kuuluu tähän pakettiin. Paljon on kuitenkin mennyt sielussa suoremmaksi, siltä tuntuu nyt.

Eniten eteenpäin mennyt juttu liittyy varmasti tunnistamiseen. En usko toipumisen tapahtuvan niin, että mikään ei enää tuntuisi miltään, vaan enemmän sitä kautta, että alamme hokata miksi ja miten reagoimme joissakin tilanteissa. Millaiset ihmiset ja tilanteet, joskus pelkät äänenpainot tai hiljaisuudetkin, toimivat sinä sukkulana menneisiin muistoihin. Tiedostan nykyisin hyvin, milloin ihon alla alkaa lepattaa, ja osaan asennoitua siihen. En tule tempaistuksi tunteeseen ja toimintaan itseltäni varkain.

Mitä sitten pitäisi tehdä silloin, kun draamapostin veneenkeikutustunne tai pakokauhu meinaa tulla päälle? Osaan puhua vain omasta puolestani. Minä kohdistan silloin huomioni hyvin vahvasti siihen tunteeseen. Joskus ihan ääneen puhumalla, jos ei meinaa mennä jakeluun. (Sen ei tarvitse olla kovin kaunosieluista. Esimerkiksi ”hei pöljä, mitäs nyt vouhkaat?” toimii ihan hyvin.) Käyn homman läpi. Järki siinä kai puhelee tunteelle.  Vähän niin kuin hyvälle kaverille voi sanoa, jos hän on tekemässä virhearviota: ”Huomasitko, mitä taas tapahtui? Älä mene tuohon vanhaan halpaan”.

Kiinnitän huomiota siihen, mitä oikeasti tapahtui, mitä sanottiin tai tehtiin, ja millaisen tulkinnan minä siitä sain kehitettyä kiihtyäkseni. Puran jännitelankoja, jotka syntyvät rivien välistä lukemisesta. Tämän nimittäin olen oppinut ainakin: älä tulkitse, koska tapaat tulkita päin hittoja, itsellesi kielteisellä tavalla. Katso värittelemättä, mitä oikeasti tapahtui.

Se, että käy tapahtuneen ja sen herättämän tunteen läpi, vie pois sellaista magiaa, joka saa käyrät kimpoilemaan. Vähän, kuin päästäisi simasta pihinät tai puhkaisis jonkun rakon. Ajattelen, että tällainen tunteen pilkkominen ja yksinkertainen kohtaaminen on olennaista siksi, että meille on usein niin vaikea tunnistaa tunteitamme, siis niitä hienovireisempiä kuin raivarit. Ei meille opetettu sitä lapsena, joten pitää opetella aikuisena.

Opettelen tulemaan tutuksi koko kirjon kanssa. Se vaatii joskus aika simppeleitä keinoja. Ihan niin kuin pienelle lapselle osoitetaan kirjasta – kato lehmä, kukka, perhonen, aikuinen voi osoitella itselleen ihan hyvin – kato kateus, mustasukkaisuus, haikeus, yksinäisyys, tarvitsevuus, onni, ilo, pelko. Ahaaaaa tästä siis olikin kyse!

Ihan turha muuten tuntea itseään maailmanluokan pälliksi niin tehdessään. Kaikki me täällä opettelemme elämään ekaa kertaa. Sitä paitsi, ei kukaan huomaa sitä, jos teet sen hiljaa pääsi sisällä. Minusta ehkä huomaa, kun kirjoitan sen tähän, mutta en enää suostu näitä tälläisiä ihmismäisiä juttuja häpeämään. Tälläistähän tämä on, puljaamista ja hokailua.

Draaman tarpeeni on vähentynyt kokolailla olemattomiin. Se on tosi helpottava ja ihana juttu. Suhtautumisistani on poistunut valtavasti painetta aiheen käsittelyn myötä. Eniten se ehkä näkyy ihmissuhteissani. En ripustele itseäni niihin, kuten ennen. Sellainen katastrofiskenaarioiden kehittely on myös kaikonnut hyvällä lailla.

Vinkkeli on nyt vaihtunut myös. Tajuan lunkiudella, että en juuri lainkaan kykene vaikuttamaan toisten ihmisten ajatuksiin tai tunteisiin, edes tai varsinkaan minua koskeviin. Jos joku päättäisi lähteä elämästäni, hän tekee niin minun toiveistani huolimatta, ja sitten oli varmasti ihan hyvä niin. Minun on tyystin tarpeetonta hassata voimiani kiihkeällä rimpuilemisella. Koettamalla ajatusten voimin saada ketään soittamaan, viestimään, pysymään.

Annan paljon enemmän arvoa itselleni. Ei tartte roikuskella turhissa jutuissa, tai mittauttaa itseään toisten tekemisillä.

awesome

Edelleen havahdun kyllä helposti huomaamaan, jos on ns. tavallista. Minua vähän huvittaakin, kun tajuan ajan kuluneen iisin perusarjen puitteissa. Se on vieläkin vähän vieras olotila, mutta siitä on selvästi mahdollista nauttia. Ihan erityisesti olen vuoden varrella tajunnut sen, että juuri se olotila kielii muutoksesta lapsuuden melskeiden ja aikuisuuden välillä. Juuri se, tasainen rauhallinen fiilis on todistusaineisto siitä, että olen osannut luoda ympärilleni hyvän, turvallisen, normaalin, terveen elämänpiirin.  Tyyni vesi nykyisin tuntuu arvokkaalta ja vaalimisen arvoiselta, suoranaista ylpeyttä aiheuttavalta. Annan ilolla siitä itselleni kiitokset, että osasin katkaista ketjun. Tein muutoksen tietoisesti ja työskentelin itseni kanssa. Nyt nautin sen hedelmistä.

Toisten draamat eivät myöskään enää kelpaa minulle polttoaineeksi. Olen karistanut tarpeeni pelastella ihmisiä tai syöksyä mukaan heidän epäterveisiin kuvioihinsa. Se ei tarkoita sitä – ja tämä on tärkeää – että jättäisin läheiseni pyristelemään tuskissaan yksin, etten välittäisi mitä heille kuuluu. Välitän kyllä yhtä paljon edelleen, mutta tajuan, minkä verran voin osallistua heidän surujensa selvittelyyn ja missä terveet rajat kulkevat. En ole ensimmäisenä hyppäämässä lentokoneeseen, jos joku maailman äärellä kohottaa kulmakarvaansa tarvitsevan oloisena. En tarjoudu hoitamaan asioita toisten puolesta tilanteissa, joissa heidän olisi tärkeää voida ne itse hoitaa. Koetan toimintaohjeita mieluummin tarjota kuuntelemista ja läsnäoloa ilman korjaamistarkoitusta.

Ja erityisesti tiedän nyt, että jos joku on pälli ja päästään pahasti pipi, minä voin poistaa itseni kuviosta. Aikuinen valitsee itse, keiden kanssa viettää vähän aikansa.

Nykyisin muuten myöhästynkin vähän vähemmällä paineella. Tämä herättää huumoria kaveripiirissä. Ei ehkä ole vieläkään ollenkaan tavallista, että tulen paikalle viittä yli, mutta siihen suhtaudutaan joka kerta enemmän hyvillään kuin huonona. Olen harjoitellut tätäkin. Alussa oli vastustamaton kiusaus alkaa ennakoida mahdollista viivettä viestein, mutta nykyisin saalin itselleni samat löysät kuin muutkin ihmiset tekevät. Ei ole niin justiinsa.

Vuosi tuntuu siis lunkistaneen aika lailla. Se on kiva huomata. Ei tästä nyt valmista tullut vielä tietenkään. Mutta mikäpä kiire, kun suunta on hyvä. Jännä nähdä, mitä seuraava tuo tullessaan!

Mitä teidän vuoteenne on kuulunut, jotka hyppäsitte lukemaan alkoholiaiheisia kirjoituksia vuosi sitten?  Huomaan ainakin monikymmenpäisen joukon klikkailleen vuoden varrella täältä itsensä AAL-ryhmien sivulle. Muutaman kerran olen ihan kasvokkainkin tavannut jokusen blogin myötä ryhmään lähteneen, ja kuullut muista ryhmistä runsain mitoin samoja kaikuja. Hitto, että olen niistä hyvilläni!

Antakaahan vähän kuulua kuulumisistanne! Keikkuuko vene yhtään vähemmän? Mitä teet silloin, kun olisi pakko saada draamaa?

Goodman sekoittaa kaupungin

Tänne meille Hämeenlinnaan on kuulkaa tullut kauppakeskus! Ihmiset ovat menneet siitä ihan sekaisin. Porukkaa oli lauantaina paikalla niin paljon, että hyvä että keuhkot mahtuivat paidan alla laajentumaan. Meinasi totaalisesti palaa käpy jo parkkipaikkaa etsiessä, mutta jatkoin perille, kun olin luvannut lapset siellä pyöräyttää.

2014-11-01 14.09.49-2

Tunnustan nyt ihan heti, että inhoan kauppakeskuksia. Inhoan niitä terveenä, ja nyt sairaana varsinkin inhoan ihan tuelta. Aivoni ei ollenkaan kestä sellaista joka puolelta tulevaa ärsykevirtaa ja hälinää, enkä muutenkaan ole luontojani mikään pitkänmatkanshoppailija. Tykkään täsmäostostelusta.

Olin kuitenkin mennyt lupautumaan seuralaiseksi perheen teineille, ja johan se sen verran kuitenkin itseäkin kiinnosti tuollainen paljon kohistu laitos, että matkaan lähdettiin. Ajankohta oli valittu siksi, että piti nähdä Duudsonien show. Nähtiin noin 6,5 senttiä Jarpin päästä. Kuulemma hänen mahaansa heitettiin tikkaa. Huoh.

2014-11-01 14.14.44

Hyvä kai se sinänsä on, että ihmisiä kiinnostaa. Euro jos toinenkin on puljuun pistetty, joten käyttöastetta toivotaan toki korkeaksi. Ainakin alkupäivien perusteella vetoa on.

Ostari pykättiin moottoritien päälle. Hämeenlinnan suunnittelussa on nimittäin tehty aikanaan sellainen hassutus, että motari halkoo kaupungin kokolailla keskeltä. Nyt tämä railo paikattiin. Kauppakeskuksen lisäksi tuli asuintaloja ja parkkitilaa. Sijainti on mainio, koska alta kulkee melkoinen määrä liikennettä Helsinkiin ja Tampereelle. Toivottavasti pysähtyvät ostostelemaankin.

Itse olen pienten kauppojen ystävä. Nyt siis varsinkin, mutta muutenkin. Minua surettaa monen täkäläisen lailla se ajatus, että kauppakeskuksen takia muut keskustan kaupat kuihtuisivat pois. Toivoisin, että Tiiriön kammottava ostoshelvetti kuihtuisi, mutta pelkään, että kuolemia nähdään nimenomaan kävelykadun kauppojen kohdalla.

Optimistisimmat näkevät, että Goodmanin (joka, kyllä vain, on siis nimetty paikallisen Rentun mukaan) suosio piristäisi myös muuta ostosaktiivisuutta alueella, mutta nähtäväksi jää. Tällä hetkellä ydinkeskusta on kyllä melkoisen aneeminen ja kävelykatu kaipaisi merkittävää virkistymistä.

Pari juttua kauppakeskuksessa on jo mietityttänyt paikallisväestöä kurjan kautta. Ensinnäkin, onko Goodman aika juntti nimi? (no kyllä se on, mutta nuoret ovat osanneet sen jo muovata vähemmän hävettävään ”geeeäm”-muotoon) ja toiseksi, mahtaako kauppakeskus romahtaa? Työmaalla oli taannoin onnettomuus, joka on tehnyt melkoisen pr-rypyn paikan maineelle. Ajatus siitä, että koko touhu tipahtaisi alla hurisevalle motarille on aika, no, uncool. Ajattelin olevani ainut vajaamielinen, joka avajaishuumassa kuulosteli, alkaako kuulua murtumisääniä, mutta keskustelu aiheesta paljasti, että en ollut. Jännä, miten ykisttäiset tapahtumat jäävätkin mieleen kytemään.

Penseydestäni (ja vainoharhastakin) huolimatta lupaan antaa paikalle vielä uuden mahdollisuuden, jahka ruuhkaisat alkuhälinät on saatu hulistua. Paikassa nimittäin sijaitsee yksi kauppa, josta minulle tulee heti irlantilaisisoäitini mieleen ja lämpimiä lapsuuden matkailuostostelumuistoja. Marks & Spencer on vain jotenkin ihana. Kävin jo vähän nuuhkuttelemassa teekeksi- ja toffeepurnukoita lauantaina, ja sinne suuntaan uudelleenkin. Haaveenani on englantilaisten teekestien järjestäminen keskelle pimeyskvartaalia.

PS. Täällä on juttua eiliseltä illalta toisenlaisilta kutsuilta, ja papusalaatin resepti.

Tosi Aikuinen Pelko – osa 1

Tässä blogissa oli niin hauska lista peloista, että lanseeraan tällaisen uuden osion. Onpahan jotain niillekin teistä, joita loputtomat matkakertomukset eivät jaksa kiinnostaa.

Juurikin viikonloppuna aihesta tuli juteltua. Siitä, miten pelkään ihan kaikkea, ja miten koitan silti tehdä asioita niin, etten jää pelkojen vangiksi. Jos alkaisin elää pelkojeni ehdoilla, näivettyisin vuorokaudessa omaan kotiini. Olen aiemminkin puhunut näistä.

TOSI AIKUINEN PELKO osa 1.

Pelkään, että hämähäkit palaavat imurista kostamaan. Tähän sisältyy tietysti vihje siitä, että jonkin verran pelkään hämähäkkejä. Tämä pelko liittyy kuitenkin juuri siihen, että imurilla (joka on ainoa oikea menetelmä, koska voi parin metrin varren päästä lähestyä moisia vittumaisia runkkuja) imaistut pedot eivät kuolekaan siellä tuubissa (tai liekeissä, tai missään!), vaan vähän aikaa pökräävät, sitten suuttuvat, teroittavat hampaansa ja saapuvat kostoretkelle.

Pelko johtaa siihen, että hämähäkin imuroituani pidän imuria tosi kauan päällä (pidentää pökräämistä) ja yritän imuroida kaikkea mahdollista terävää ja vaarallista (putkea pitkin marssivan tappajan lävistämistarkoituksessa). Oikeasti haaveilen, että kehtaisin imuroida perään purkillisen nuppineuloja.

Haluaisin keventää, että liioittelen. Vaan en.

 

Kylmä

On selkeästi syksy. Mitä selkeimmin on syksy vanhassa omakotitalossa. Paleltaa, vaikka vetäisi mitä kerrastoa päälle.

Kestän surkeasti kylmää. Kun palalen, minusta karisee hetkessä pois se vähäinenkin uudisraivaajahenki. Menen peiton alle tuplasukat jalassa teetä lipittämään, ja odotan kaikkien tasa-arvoajatusteni vastaisesti puolisoa pikaisesti kotiin palaavaksi.

Pari asiaa on mukavuudenhaluisen ja lämpöhakuisen minuni ja lämpimän kodin välissä.

Ensimmäinen este liittyy yleiseen kyvykkyyteen. Olen suurta retkeiljöiden ja nuotiohifistelijöiden sukua, mutta auttamattoman paska sytyttelijä itse. Eeppisen mittakaavan epäonnistuja. Luotan satoihin tulitikkuihin ja toimittajan perusraaka-aineeseen. Kun lyhyin väliajoin tuuppaa pesään muutaman Kainuullisen sanomalehtipaperitolloja, ni kyllä se siellä palaa. Ainakin jos pitää tuuppaamisvälin todella, todella,  lyhyenä.

Nyt tällä rupeamalla meni niin reippaalla otteella, että pitää laittaa kohta postilaatikkoon sellainen ”ilmaisjakelua, kiitos!” -kyltti.

Toisena esteenä on fauna. Liiterissä on helvetisti hämähäkkejä. Pelkään niitä niin paljon, etten voi tähän edes laittaa kuvaa. Jumalattoman, naurettavan, säälittävän paljon. Ei riitä, että ne pienet penteleet hakeutuvat sisään tänne kotinurkkiinkin kylmän ajamina (eikä mitään jaetun lämpötilakokemuksen innoittamaa toverillista myötätuntoa tähän. Niillä on kitiinit päällä ja selkeä evoluution sanelema ihanan lyhyt elinkaari!) vaan niiden on erityisellä tarmolla leiriydyttävä sinne, jossa ovat pinossa ne juuri haavoittuvaisimman kylmäoloni aikaiset tärkeimmät jutut. Kuka vielä sanoo, etteivät hämähäkit suunnittele? En ole koskaan uskonut moista paskaa.

Tuolla se nyt kumminkin palaa. Saatana sentään. Nyt nakkaan sinne puuta niin paljon kuin uskalsin häkkiviidakosta sisälle kantaa. Ja juon lisää teetä ja laitan kolmannet sukat. Ja vähän enemmän kuin epäilevin mielin suhtaudun lähemmäs hiipivään talveen.