Lapset ovat kohta aikuisia – miten menneisyys elää meissä?

Kuopukseni täytti eilen 16 vuotta. Se tuntuu melkoisen huimalta! Aika on näin äitinä merkillinen juttu. Se toisinaan kiitää ja toisinaan tuntuu matelevan melkoisesti. Nyt, kun molemmat lapset ovat jo ihan aikuisuuden kynnyksellä (esikoiseni täyttää joulukuussa 18, eli hänen kohdallaan kynnys ihan konkreettisesti näkyy jo!) huomaan näiden loppulapsuuden vuosien todella laukkaavan hurjaa vauhtia. Taaperoiden kanssa taas tuntui todella jämähtäneeltä, niin kuin saman mittaiset vuodet olisivat olleet ainakin tuplaten pitkiä.

On huikea juttu, että olen saanut olla äitinä ihan arkisesti kaikki nämä vuodet.

Vietimme kuopuksen synttäreitä rauhallisin elkein, mukavissa merkeissä. Leivoimme yhdessä törkän hyvän Marianne-kakun ja kävimme hommaamassa suuren huonekasvin hänen huoneeseensa. Ensi viikolla kahvitellaan sitten isovanhempien kanssa vielä.

On mahtavaa olla tuollaisen ison lapsen äiti. Hän on viisas ja ihana. Lempeä ja määrätietoinen. Kaunis ja taitava. Rohkea ja oikeudentuntoinen. Ja ihan hirmuisesti kaikkea muutakin. Maailman paras lapsi, niin kuin tuo esikoinenkin. Olen syvästi onnellinen siitä, että meillä on tällaiset sohvapötköttelyn lämpimät välit.

Tänään ilmestyi taas Tunne & Mieli -kolumnini. Se käsittelee sopivaa teemaa. Sitä, millä tavoilla mennyt elää meissä eri ikävaiheissa ja elämäntilanteissa. Aiemmin ilmestyneet kolumnit löytyvät täältä.

Mainokset

Sienihullu hurmiossa

Kävimme muutama viikko sitten toivioretkellä sienimetsällä. Hukkareissu. Ei sienen sientä koko laajalla alueella! Onneksi älysimme lähteä viikonloppuna uudelle kierrokselle, kun syksyn alku toi niin lupaavat sateet. Olipahan ihan eri meininki metsässä!

Nyt löytyi pari kiloa meheviä kantarellia, isoja, kiinteitä herkkutatteja, mustatorvisieniä, kangasrouskuja ja lampaankääpää. Kuva on retken alkumetreiltä. Lopulta koko kori oli täysi ja painava ja muovikassilla vielä jatkettiinkin. Ilta meni iloisesti koko perheen voimin pöydän ääressä perkuuhommissa.

Tatit siivuttelin suoraan kuivuriin, lampaankäävistä tein etikkasäilykettä tällä ohjeella, rouskut suolasi muru sienisalaattia varten ja muut sienet käytin pannulla nesteet luovuttamassa ja pistin pakkaseen odottamaan kastikehommia. AAH! Ilmaista, ihanaa ruokaa!

Olen sieni- ja metsähullu ja tämä on yksi vuoden ihanimmista hetkistä. On pakko mennä pian uudelleen!

 

Aiheeseen yhtään liittymättä: Pistän kohta täällä blogissa pystyyn syksyn kunniaksi alennuskampanjan Kosteusvaurioita-kirjastani, joten jos et vielä ole napannut omaasi, kohta tulee erittäin hyvä tilaisuus!

Alkoholilaki arjen tasolla – kosteiden kotien kokemukset mukaan keskusteluun

Kakkoskirjani alkoholista etenee täällä kivasti kevään laukatessa kohti kesää. Tuo lisääntyvä lämpö ja huikea valo saavat kyllä ihan uuden mittakaavan virrat päälle! Olen viime päivät intoillut uusista löytyneistä lähdekirjoista ja mukaan saaduista mielenkiintoisista haastatteluista.

Kalenterissani on vielä 1,5 kuukautta aikaa kiivaasti naputtaa pakettia kustannustoimittajan seuraavaan syyniin, sitten koittaa erittäin kaivattu melkein neljän viikon mittainen loma, jonka jälkeen taas toinen kiihkeä 1,5 kuukauden takomisjakso. Meinaan tällä kertaa raivata heinäkuun ja alun elokuutakin kokonaan kirjan kirjoittamiselle ja pitää hetken taukoa palkkatöistä, mutta se tarkoittaa toki sitä, että juuri nyt on tehtävä rahat sisään sen turvaamiseksi. Tekemistä totisesti riittää!

Vaan kuuluupa sentään muutakin. Pääsin nimittäin viime viikolla vierailemaan Smolnassa, upeassa valtioneuvoston juhlahuoneistossa. Siellä kokoontui 13.4. ensimmäistä kertaa perhe- ja peruspalveluministeri Annika Saarikon kokoon kutsuma alkoholilain kokonaisuudistuksen seurantafoorumi (ALKU), jonka jäseneksi minut kutsuttiin.

smolna

Meitä istuu foorumissa kaksikymmenpäinen joukko. Mukana on puheenjohtajana toimivan ministeri Saarikon lisäksi mm. matkailun, myynnin ja tuottajien väkeä, ministeriöiden edustajia, tutkijoita ja järjestöjen porukkaa esimerkiksi ehkäisevän päihdetyön ja päihdeongelmaisten näkökulmasta. Tarkoituksenamme on kukin osaltamme tuoda pöytään näkökulmia uudistuksen vaikutusten tarkastelemiseksi, koota ja jakaa tietoa sekä käydä yhteistä keskustelua.

Otin tietysti ilolla ja suurella mielenkiinnolla pöydästä paikkani. On tosi tärkeää, että käytännön arjen vinkkeli ja esimerkiksi kosteiden kotien lasten kokemukset eivät katoa pykälä-, tuonti- ja senttilitrapuheen taakse, ja siitä muistutin myös ensimmäisen tapaamisemme esittelyvuorollani. Tätä näkökulmaa haluan pitää esillä tietysti jatkossakin.

Foorumin on tarkoitus kokoontua kesään 2019 asti muutaman kuukauden välein, ja seuraavan kerran istumme pitkän pöydän ääreen syksyllä. Tarkoituksena on silloin pohtia, miten alkoholilakiin tehdyt muutokset vaikuttivat kesään eri näkökulmista katsottuna. Tosi kiinnostavia aikoja edessä siis kaikin puolin!

Mitenkäs kevät etenee ruudun sillä puolen?

Kosteusvaurioita putkahti painosta – pikaiset ensitunnelmat

Kävin tänään postilaatikolla viidesti. Ei paljon tuntunut pisarointi. Vasta viimeisellä reissulla siellä köllötti se, mitä olen hartaudella odottanut saapuvaksi. Kosteusvaurioita-esikoiskirjani on nyt painettu, valmis ja maailmassa!

Huikea tunteiden kimppu samaan aikaan ihon alla. Vähän väliä on avattava kirja, lehteiltävä hiukan ja toivottava, ettei silmiin osu lyöntivirheitä. Kyllä sitä perusteellisuudella pusattiinkin!

Kirja tuntuu käsiin hyvältä. 277 sivua tiukkaa tietoa ja koskettavia elämänkokemuksia. Valkoinen päällys ja punaiset kannet. Olen jättimäisen kiitollinen teille blogin lukijoille, jotka olitte mukana synnyttämässä tätä kirjaa! Toivon, että olen osannut tehdä tarinoillenne oikeutta.

Tiedän ainakin jokusen saaneen jo kirjan tänään postissa. Ilmeisesti Atenan verkkokaupasta kirjansa ennakkotilanneet saivat sen samaan aikaan minun kanssani käsiinsä. Kauppojen ja kirjastojen hyllyille tulokkaan pitäisi päästä ihan tässä lähipäivinä. Nyt hengittelen vähän ja lasken mielessäni kirjan matkalleen. Huh!

 

Mutta näkyykö se? – Vanhempana Pridesta

Mennään Pride-viikkoa. Tänä vuonna joudun jättämään kulkueen väliin, ja se harmittaa. Haluaisin todella olla siellä. Kulkue on paitsi tosi kiva tapahtuma, myös oleellisen tärkeä näytön paikka. Somepeukuttelun aikana on välttämätöntä seistä myös ihan konkreettisesti arvojensa takana. Nähtävillä. Paikalla. Tukena ja joukkona. Ihmismassana ihmisten asialla.

Jäin eilen miettimään erästä vuosikausia sitten tekemääni haastattelua, joka liittyi vanhempien vapaa-aikaan ja rentoutumiseen. Kaarran tämän takaisin Prideen, älä huoli. Tämä liittyy kyllä. Tuossa jutussa haastattelin viisasta asiantuntijaa, joka totesi, että lapset eivät välttämättä koskaan näe vanhempiaan rentoina. Ajatus pysäytti kunnolla.

Aluksi tyrmäsin ajatuksen. No tietenkin näkevät! Onhan… hetkinen. Voi paska! Niinpä niin! Aika monesti varsinkin pikkulapsiaikaan meni juuri niin, että oma rento hetki koitti lasten nukkumaanmenon jälkeen. Sitä ennen mentiin ja mentiin vain.  Minulle tämä konkretisoitui kerran neuvolassa, kun täti kysyi kuinka usein meillä syödään jäätelöä. ”Melkein joka päivä!”, minä naurahdin, ja lapsi katsoi minua tyrmistyneenä. ”Ei melkein ikinä!”, hän vastasi. Ja silloin sen tajusin: me vanhemmat korkkaamme jädepurkkimme silloin, kun lötkähdämme sohvaan kaksin. Lapset näkevät töistä palaavan kireän kiireisen. Ruokakauppaan juoksevan hikisen hoitavan. Laskupinon ääressä kiroavan kireän. Iltasatuhetkellä pinnistävän uupuneen.

Tajusin, että vanhemmalla voi olla ihan erilainen ajatus itsestään tyyppinä, kuin mitä lapsen ja nuoren silmiin välittyy. Monet aikuisten omat jutut tapahtuvat aikuisten ajalla, jonne lapsi ei ehkä näe juuri lainkaan.

Tuo juttu sai miettimään niin paljon, että aloin tietoisesti raivata joka päivään leppoista ja rentoa jo ennen lasten nukkumaanmenoa. Halusin näyttää, että olen sellainen. Sellainenkin. Nykyisin on tietysti ihan eri meininki, kun nuo ovat isoja ja menossa mukana iltaisin paljon pidempään. He eivät tietenkään myöskään väsytä läheskään samassa mittakaavassa, joten on merkittävästi helpompaa ollakin lunki ja mukava, ja jätskiä ostetaan nyt tuplasti enemmän. Rentoilemme yhdessä.

Tästä se kaarros Prideen. Jäin nimittäin miettimään, mikä muu voi vahingossa jäädä lapsilta näkemättä, kun vanhemmat tekevät asioita lasten ollessa nukkumassa/mummolassa/muualla. Rennon ja hauskan vanhemman lisäksi lapselta voi hujahtaa ohi myös erilaisia arvoihin liittyviä asioita. Kuten vaikka se, mitä mieltä vanhempi on ihmisoikeuksista, rakkaudesta ja tasavertaisuudesta. En tarkoita, etteivätkö arvot (toivottavasti!) tihkuisi jatkuvasti esiin myös arjen lomassa, mutta joskus niitä on syytä ihan kunnolla teroittaa. Etenkin, jos on kyse sellaisia epävarmuuksia helposti herättelevästä aihepiiristä, kuin sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvät teemat lasten ja nuorten mielissä ovat.

Ei riitä, että olettaa lapsen kyllä tietävän, että rakkaus kuuluu kaikille.

Lapseni jakoi eilen kivan kuvan meistä kaksin Prideilla viime vuonna. Tuli tosi hyvä mieli. Hänen sanoistaan ymmärsin yhteisen menemisen merkittävyyden. Hän kyllä tiesi ennenkin, että olen asian takana, mutta konkreettinen toimiminen sen eteen yhdessä oli myös tärkeää. Ajan ottaminen. Lähteminen. Viettäminen.

Haastoin eilen Facebook-kaverini ja haastan nyt teidät lukijatkin pyytämään omaa lasta kaveriksi Pride-kulkueeseen tänä lauantaina. Se on kiva tapa viettää yhdessä aikaa ja samalla varmistaa, että omat ajatukset rakkaudesta, tasavertaisuudesta ja toisten kunnioittamisesta menevät varmasti jakeluun. Me vanhemmat alleviivaamme hyviä ruokatapoja, kohteliasta tervehtimistä ja muuta tärkeää lapsillemme alvariinsa. Alleviivataan myös jokaisen ihmisen tasavertaista oikeutta rakkauteen. Ei oleteta, vaan varmistetaan, että se näkyy.

Ihanaa Pride-viikkoa ihan jokaiselle!

 

 

”Olisitpa enemmän huomionkipeä!” Vlogissa puhetta tarvitsevuudesta.

Tänään juttelin Varjomaailman nuorille siitä, miksi on ihan ok tarvita toisia ihmisiä ja toivoa osakseen huomiota. Pohdin sitä, miten toimintahäiriöisissä perheissä lapsen kaikenlainen kuulluksi ja nähdyksi tulemisen toive tulkitaan usein vääräksi, pahaksi ja kielletyksi. Lapselle se voi olla jopa vaarallista.

Moni aikuinenkin pitää vielä tarpeitaan piilossa, koska niille ei ole ollut kotosalla tilaa. Sillä tavalla saa itsensä melkoiseen nyrkkiin.

Jos lähipiirissäsi on lapsia ja nuoria, jotka elävät hankalissa oloissa, olisin iloinen, jos vinkkaisit heitä katsomaan.

Puutu, välitä ja ruoki – Loma on hankalaa aikaa liikaa juovien vanhempien lapsille

Olen keskittynyt taas lomalla kosteissa oloissa kasvamista käsittelevän kirja valmisteluun. Aineisto, ne teidänkin minulle lähettämänne tarinat, on todella laaja ja melkoista luettavaa. Tänään olen keskittynyt puuttumisen teemoihin, ja varsinkin puuttumisen puuttumiseen. Moni tarinansa kertoneista ihmettelee nyt aikuisena, miten kukaan ei puuttunut kamaliin tilanteisiin, jotka näkyivät ja kuuluivat naapurustossa. Meillä helposti suojellaan ihan vääriä tahoja ja ollaan väärillä tavoilla kohteliaita.

Haluaisin jakaa kanssanne muutaman tarinan ja muistuttaa siitä, että jos nyt kesän aikana naapurista kuuluu kovaa tappelua, niin älä sulje siltä korviasi. Tai jos joku lapsesi kavereista toivoo yösijaa luotanne, vaikka vähän ärsyttävän tiuhaankin, niin tarjoa se mahdollisimman usein ja kutsu ruokapöytäänkin. Sellaisella pienellä teolla voi olla arvaamattoman iso merkitys, eikä kotioloja todellakaan aina näe lapsesta ulospäin. Valtaosa minulle tarinansa kertoneista kertoo olleensa lapsena ulospäin juuri niitä reippaita, iloisia, siististi puettuja lapsia. Kulissien pikku ammattilaisia.

Loma-aika on monissa liikaa juovissa kodeissa kaikkein hankalinta, kun ryhtiä ja raameja ei töiden ja muun tavallisen tekemisen muodossa tule pitkään aikaan mistään.

Lastensuojeluilmoituksen voi tehdä kuka vain, joka on huolissaan lapsen hyvinvoinnista. Ilmoituksen tekijän ei itse tarvitse osata arvioida millaista apua perheessä tarvitaan, vaan sen tekee aina ammattilainen. Ilmoituksen voi halutessaan tehdä myös nimettömänä.

Ollaan aikuisia lapsillemme, omille ja muidenkin.

 

Humalassa vanhempani riitelivät niin rajusti, että myöhemmin sain tietää karjumisen kuuluneen kerrostalossamme kolmanteen kerrokseen asti. Sieltä eräs asukas oli harkinnut tulemista käymään, muttei koskaan tehnyt sitä. Jälkikäteen olen ollut tästä todella vihainen. Miksei kukaan puuttunut siihen, mitä meillä tapahtui, vaikka kaikki tiesivät, että meillä asuu myös lapsia?

Itse seisoin monet kerrat tärisevin käsin puhelin kädessäni soittaakseni hätänumeroon, mutten uskaltanut. Häpeä voitti, en olisi kestänyt sitä, että kaikki olisivat nähneet, että meille tulee poliisi. Mikä huuto ja mahdollisesti lyöminen siitä olisi seurannut!  Ehkä soittamatta jättämisellä yritin välttää lisää ongelmia.

  • Nainen, 37

 

Kinusin kavereiden vanhemmilta lupaa olla yötä ja yleensä se tuli. He vaativat kuitenkin, että käyn lauantaina päivällä kotona. Monesti istuin tunteja kerrostalon kellarissa tai rappukäytävässä, kunnes sain mennä takaisin kaverilleni.

Kerran olin koko viikonlopun yksin. Kävin kavereiden luona syömässä lämpimän ruuan ja muuten söin kotona kaurahiutaleita ja kaakaojauhetta, kun en osannut keittää puuroakaan. Arkena kavereille ei päässyt niin helposti yöksi.

  • nimimerkitön

 

Naapurit tiesivät, mutta eivät puuttuneet, mitä nyt poliiseja soittelivat avuksi. Sukulaiset tiesivät, mutteivät uskoneet. Isä oli niin mukava ja koko perhe niin tervehenkinen harrastuksineen, että luulivat aina, että riidan keskellä liioitellaan. Kaverit saivat tietää aika varhain ja antoivat tukea. Aloin jo aika varhain, 13-vuotiaana, viettää viikonloppuja yksin kotona heidän kanssaan.

  • Nainen, 39

 

Koulussa kyllä tiedettiin ongelmistamme. Äiti ja isä tulivat 6.luokan discoon valvojiksi ympäripäissään. Silloin opettajat puhuivat käytävällä keskenään, niin kuin minua ja siskoani ei olisi ollut olemassakaan. Mitään ilmoitusta ei silloin minnekään tehty.

Kerroin vaikeuksista parille tädilleni molemmin puolin sukua. Toinen ei pitänyt minään, kyllähän sitä aikuiset joskus saavat ottaa. Toinen kävi välillä rukoilemassa ja ajatteli hoituvan sillä. Ensimmäinen kunnon väliintulo tapahtui 7. Luokalla, kun äidin sisko tupsahti kylään toiselta puolelta Suomea. Tulin koulusta ja tavarat oli jo pakattu autoon. Koululle oli ilmoitettu, mutta kukaan ei katsonut tarpeelliseksi kertoa minulle. Sain yhden päivän aikaa asennoitua uuteen elämääni ja niin sitä mentiin. Tulin kuukauden jälkeen lomille kotiin isän luo, enkä palannut takaisin. Sen kuukauden aikana minulle puheeksi murrosikä ja uhma. Eihän minulle mitään rajoja ollut ennen sitä laitettukaan. Täti sanoi silloin tervemenoa.

  • Nainen, 30

 

Äiti saattoi hävitä kahdeksi viikoksi kokonaan. Mietimme siskon kanssa, että kaipa meille joku ilmoittaa, jos jotain sattuu. Sitten äiti palasi kotiin pää ajeltuna. Oli tullut kantapaikassa pää edellä raput alas ja joutunut leikkaukseen. Ei ollut kenellekään tullut mieleen, että lapsille voisi olla hyvä ilmoittaa sellaisesta. Onneksi saimme lapsilisät tilillemme, että ruuassa hyvin pysyimme.

  • Nainen, 30

 

Toisinaan heiteltiin astioita, useimmiten äitiä lyötiin. Toisinaan – luojan kiitos – naapurimme soittivat poliisit, toisinaan minä juoksin rappukäytävään ja soitin jokaisen ovikelloa. Toisinaan makasin aivan kiinni seinässä, tyyny korvan päällä, sormet korvissa ja pehmolelu painettuna minun ja seinän väliin, mutta silti kuulin joka sanan. Äidin hakattuaan isäpuoleni meni kuuntelemaan musiikkia ja verinen äiti kömpi minun sänkyyni nukkumaan. Minä käperryin korituoliin yöksi. 

  • nimimerkitön