Millainen äiti minusta tuli? Perhe vastasi

Olen tämän vuoden aikana saanut tehdä tosi kivaa lasten keskustelusarjaa erääseen lehteen. Sen tiimoilta olen istunut monta monituista tovia kyselemässä 8-12 -vuotiailta lapsilta heidän elämästään. On liikuttavaa, miten samankaltaisina lasten vastaukset toistuivat. Kun kysyn, millaisista jutuista he erityisesti tykkäävät tai tykkäisivät kotona, he puhuvat kuin yhdestä suusta pelihetkistä, iltasadun tärkeydestä ja yleisesti yhteisestä hengailusta vanhempien kanssa.

Näiden haastattelujen jälkeen mietin usein omaa vanhemmuuttani. Miten omat lapseni mahtaisivat hahmotella perhejuttujamme ulkopuoliselle toimittajalle?

Koska haastattelutilannetta ei ollut näköpiirissä, ja lähin toimittaja löytyi peilistä, esitin kysymyksen perheelleni itse. Äitienpäivän kunniaksi kysyin, mikä heidän mielestään on hallitsevin äitiominaisuuteni. (Pyysin pitäytymään positiivisissa.)

18-vuotias esikoiseni vastasin näin: ”Jos asiat menee pieleen, sun reaktio on aina sellainen, että asiat jotenkin järjestyy. Jos oma reaktio on ”voi saaaatana, sun reaktio on usein ”ei hätää”.

16-vuotias kuopus vastasi näin: ”Tää pätee kyllä teihin molempiin. Me saadaan mennä aika vapaasti. Lähtökohtana on se, että meihin luotetaan siihen asti, kunnes jotain sattuu, eikä niin, että pidetään tiukat rajat, ettei vain sattuisi mitään.”

(Tästä vastauksesta tuli hauskasti mieleen se, kun lapsi vastasi alakoulussa koulukyselyyn, ettei meillä ole kotona mitään sääntöjä. Hän oli ilmeisesti kokenut selkeän päivärytmin, toistuvan ruoka-, nukkumaanmeno- ja kotiintuloajan sekä perheenjäsenten huomioivan kohtelun ja käytöstavat ihan itsestään tapahtuviksi asioiksi. Olemme todellisuudessa olleet varsin tiukkojakin kasvattajia, mutta ilmeisesti onnistuneet tekemään sen ihan sujuvalla tavalla. Myös isoilla lapsilla on ollut selvät sopimukset kotitöistä, kotiintuloajoista ja siitä, missä vaiheessa saa olla esimerkiksi yksin kotona, mutta kivaa, että se välittyy lapselle näin mukavassa muodossa. Ja ihan totta onkin, että olemme luottaneet. Ovat sen ansainneetkin.)

Puolisoni vastasi näin: ”Maltti. Olet hirveän hyvä siinä, että sun oma ärsyynnyksesi ei mene lasten kanssa toimimisessa edelle. Ja lasten on hirveän helppo puhua sulle.”

Oman navan ympärillä ei arjessa ehdi juuri pörräillä, mutta tekeepä kyllä hyvää välillä pysähtyä vähän miettimään omaa äitiyttä nimenomaan myönteisen kautta. Nuo perheen palautteet tuntuivat maailman ihanimmilta.

kielomalja.jpg

Jännitin nuorena kovasti sitä, millainen äiti minusta tulisi. Taustastani johtuen pelkäsin roolia aika tavalla ja suhtauduin mahdollisuuksiini kasvaa läsnäolevaksi ja lämpimäksi vanhemmaksi välillä erittäinkin epäluuloisesti. Pamahdin paksuksi 23-vuotiaana, ja siitä se homma sitten alkoi. Vartuin rooliini tilanteiden opettamana. Joka päivä tuo näin 42-vuotiaana edelleen eteen äitiyden saralla uudenlaista mietittävää.

Ihan ihmismäisen keskeneräinen äiti olen ollut, ja olen edelleenkin, mutta verrattoman paljon pelkoja paremmin tässä tuntuu käyneen. Nyt niin kai uskaltaa jo sanoa, kun todistusaineistona on jo yksi aikuinen ja yksi melkein aikuinen. Muutamiin juttuihin olen itseeni äitinä erityisen tyytyväinen. Tärkein on se, että olen ollut oikeasti paikalla, läsnä ja lähellä.

Meillä on tiivis perheyhteys ja tunnemme toisemme erittäin hyvin. Emme vietä laatuaikaa, vaan ihan vain aikaa. Jokapäiväistä, arkista, hyvää ja paljon. Se ei ole sattumaa tai onnenkantamoista, vaan tietoinen valinta, jonka eteen tehdään hommia jatkuvasti.  Tämä on minulle tärkeää, ja sen täytyy myös näkyä. Helppoa se ei aina ole, varsinkaan yrittäjälle.

Olen aina tiennyt, että haluan olla sekä äiti että ammatillisesti kunnianhimoinen tekijä (ja lukuisia muita asioita, mutta nämä kaksi ovat arjessa useimmin kilpailevat alueet). Tiedän senkin, että jos jommasta kummasta täytyy joustaa, ja usein jonkin verran täytyy, joustan työasioista. Ollakseni läsnä perheelleni ihan oikeasti, en ehdi kaikkialle, kaikkiin tarjottuihin juttuihin, enkä olemaan kaikille kaikenlaista juuri nyt. En pysty tarttumaan kaikkiin kiinnostaviin työtehtäviin enkä vaikkapa matkustamaan pitkäksi aikaa kauas keikoille. Vietän myös vapaa-ajastani ehdottomasti suurimman osan perheeni kanssa. Valkkaan tarkasti iltamenoni. Se ei ole mitään patriarkaatin ikeessä paarustamista (eikä perheen työnjaosta johtuvaakaan. Me olemme täällä kotosalla molemmat yhtä aikaa ja toimimme näin kumpainenkin.), enkä yritä maalata itsestäni mitään pyhimysäitikuvaa. Olen halunnut valita näin, se on onnistunut ja olen siitä iloinen ja ylpeä. Olen myös saanut toteuttaa itseäni ammattilaisena hyvin monipuolisilla tavoilla, vaikken olekaan kimpoillut kaikkialle.

Yksi ihanimmista asioista elämässäni on se, että lapseni valitsevat viettää aikaansa meidän kanssamme, vaikkei se iän puolesta ole enää minkäänlainen itsestäänselvyys. Uskon, että se on isolta osalta myös tulosta meidän vanhempien panostuksesta ja selkeästä viestistä, että haluamme oleilla heidän kanssaan. Olemme toki omissakin puuhissamme, mutta päivittäin tosi paljon myös nelisin. Juttelemme, pelaamme, lueskelemme ja löhöilemme.

kimppu

Yksi äitiysjuttu on jäänyt tältä vuodelta erityisesti mieleen. Kun itselläni on ollut usein mielikuva liiasta kiireestä ja työhön uppoutumisesta, ilahduin kuullessani, miten lapseni kaveripiirissä oli nostettu esiin minun ja kuopukseni yhteinen aamuhetki.

Tämä aamuhetki on ihan tavallinen, jokapäiväinen hetki, jota ei ole suunniteltu, vaan joka on muodostunut omaksi, pieneksi rituaalikseen: minä ja kuopukseni olemme usein olohuoneessa kaksin toisten lähdettyä töihin, tai vasta heräillessä hommiinsa. Minulla on kahvia, kuopuksella teetä, ja siinä sohvalla istuskellen  puhelemme tulevan päivän tapahtumista ja erilaisista mielen päällä olevista jutuista. Ei siihen millään tavalla asetuta tietoisesti jotakin hetkeä viettämään, kunhan ollaan vain.

Minusta tuntui ihanalta, että tämä hetki oli noussut kuopukselle erityiseksi meidän hetkeksemme, sillä se on minustakin oleellinen. Yksi sellaisista jutuista, jota ei osaa ehkä erikseen irrottaa päivän kulusta, mutta jonka poisjäämisen huomaisi heti. Isot jutut ovat joskus aika pieniä.

Yksi toinenkin sivulauseesta poimittu äitiyspalaute tuntui tosi hyvältä. Lapseni totesi eräänä päivänä, että en ole vielä kysynyt, miten päivä meni, joten hän kertoisi sen nyt. Lause ei ollut moite, vaan keskustelun avaus, ja kantoi mukanaan palan arvokasta: huomion siitä, että hän on tottunut siihen, että kysyn joka päivä, miten päivä on mennyt. Taas jotakin sellaista, jota ei itse huomaa ennen kuin se jää pois. Tuonakin päivänä kysymykseni oli tulossa kyllä, mutta selvästi vähän viiveellä. Sellaisella, jonka huomasi, jos oli odottanut sitä palavalla halulla kertoa meneillään olevista mietteistä. Hetki järjestyi siihen paikkaan.

Kun nyt käyn miettimään onnistumisiani, nousee mieleen ainakin tällaisia. Tiedän olevani ainakin äiti, joka:

  • sanoo joka päivä ”huomenta”, ”hyvää koulu- ja työpäivää”, ”miten meni koulussa/töissä” ja ”hyvää yötä”. Usein käytettyjä lauseita ovat myös ”oot rakas”, ”mitä muru?” ja ”oon susta ylpeä”. Lauseita ei lausuta ohjelmallisesti siksi, että niitä kuuluisi lausua, vaan koska ne ovat tärkeitä osia keskinäisiä suhteittamme. Saan samoja myös takaisin joka päivä. Yleisin hymiö perheviestinnässä lienee naurunaaman lisäksi iso sydän.
  • kokkailee päivittäin. Ruoka on välillä nopsaa ja helppoa ja välillä perusteellisemmin veivattua, mutta sitä on joka päivä, ja yhteiselle päivälliselle myös istutaan joka päivä. Poikkeuksia saattaa mahtua kiireiseen viikkoon 1-2. Jos joku puuttuu pöydästä, koko porukka tietää aina missä hän on päivällistään syömässä. Ei siksi, että kyttäilisimme, vaan siksi, että kuuluu perheen rutiineihin, niin aikuisten kuin lastenkin, ilmoittaa asiasta ja tietää toistensa päivien kulusta.
  • on nähnyt lastensa kanssa lukemattoman määrän suoratoistosarjoja viimeisen vuosikymmenen aikana. Katsomme yhdessä telkkaria joka päivä, eikä mikään mahti maailmassa saisi minua sanomaan pahaa sanaa liiallisesta ruutuajasta. Tämä ruutuaika on meidän yhteinen, ihana juttumme. Kun päivällinen on syöty joskus klo: 18-19 maissa, kukin vetäytyy usein omiin oloihinsa. Noin yhdeksän aikaan alkaa ”aletaanko kattella?” -huhuilu, ja sitten seuraa 30-120 minuuttia yhteistä sarjan katselua. Juuri nyt menee Game of Thrones. Myös tämä on niin vakiintunut iltarutiini, että jos siitä poiketaan, se sovitaan erikseen. Jos joku meinaa olla pois, alkaa yleensä pienimuotoinen jupina tai monipolvinen selvitys siitä, minkä verran yhteistä sarjaa  toiset saavat jonkun poissa ollessa katsoa.
  • ei päästä tai itse mene nukkumaan vihaisena. Kukaan ei painu pehkuihin ennen kuin meneillään olevat melskeet on ainakin säällisellä tavalla selvitetty. Tämän olen aikoinaan oppinut ihanalta puolisoltani. Minä yritin tämän 27-vuotisen suhteemme alkuaikoina tehdä marttyyrimaisia itkien nukahduksia, mutta muru opetti, ettei se tee hyvää. Eikä ikinä teekään. Meillä voi paiskoa ovia, mutta paiskonnan syy ei jää puhumatta auki.

IMG_20180819_154936__01

Millainen äiti sinusta tuli? Kysy vaikka lapsiltasi ja jätä ihmeessä kommentti.

Hyvää huomista äitienpäivää!

 

Mainokset

Täytyykö teinin kaveritkin ruokkia?

Huh, meillä on ruoka-aikaan kolme teiniä kylässä. Pitääkö ne kaikki ruokkia?

Onko tuttu viikonloppumiete? Aika paljon näitä pohditaan kaveripiirissäni kyllä viikollakin. Tupa on täynnä ja eteisen tennarivuori kohoaa. Moni vanhempi tuskittelee lasten vieraiden kohdalla oikeaa toimintatapaa. Miten pitää toimia, jos oman lapsen kaveriporukka on kylässä ruoka-aikaan? Voiko vain omat kersat huhuilla pöytään? Entä jos ei ole tarpeeksi ruokaa tai on tehnyt jotain nopsaa einesmättöä?

Kysymykseen siitä, pitääkö toistenkin mukelot ruokkia, on minusta tosi helppo vastaus: ei tarvitse, mutta saatat tehdä valtavan palveluksen, jos ruokit. Avaan tässä blogitekstissä ajatusta kosteusvaurionäkökulmasta. Tarkoitan tällä vinkkeliä, joka ottaa huomioon ne lapset, jotka kasvavat ongelmallisesti alkoholia käyttävien vanhempien kanssa.

On nimittäin melkoinen tilastollinen todennäköisyys, että ainakin yhdet eteiseen ilmestyvistä isoista teinitennareista kuuluvat sellaiselle nuorelle. Siitä lisää hiukan tuonnempana.

Jos kutsut ruokapöytään lapsesi kaverin/kaverit, voi olla, että pöytään istuva nuori saa ensimmäisen kunnollisen  lämpimän aterian pitkiin aikoihin. Hän saattaa kyllä saada päivän ainoan ateriansa koulussa, mutta viikonloppuisin pärjäilee millä milloinkin. Voi myös olla, ettei kukaan aikuinen ole kysellyt häneltä kuulumisia  ikiaikoihin. Ja niinkin, ettei hän ole kuukausiin tai vuosiin tuntenut itseään tervetulleeksi minnekään.

Kutsumalla tällainen nuori syömään perheen kanssa saman pöydän ääreen on mahdollista olla se tyyppi, jonka kanssa toinen voi viettää palasen ihan tavallista, leppoisaa ruokahetkeä juuri tänään. Sellaisen hetken arvoa ei voi edes alkaa tajuta ihminen, joka ei ole lapsuudessaan kokenut kosteita oloja, mutta ei tarvitsekaan. Pelkkä ”syömään!” riittää.

Voi olla, että vanhempaa hävettää, jos pöytään on juuri kavereiden kylässä notkumisen päivänä tulossa jotakin vähemmän ravinnerikasta ja fancya. Älä huoli. Se, että pöydässä ylipäätään on ruokaa ja sitä syödään yhdessä koko perheellä, voi olla nuorelle ihan eksoottinen kokemus. Se on ihana hetki, vaikka tämä on ihan tavallinen torstai ja kaikki ovat vähän väsyneitä.

Ehkä ruokaa on varattuna liian vähän? Jos se jaetaan nälkäisten teinien kesken, kaikille jää kiusallinen kökkäre. Eipä hätiä. Valitse toimintatapa tästä:

  • Kipaise nopsa täydennysreissu lähikauppaan tekemättä siitä numeroa.
  • Kyhää nopea salaatti kylkeen.
  • Vaihda suunnitelmaa ja tilaa pino pitsoja. Syökää ne silti kaikki yhdessä pöydän ääressä.
  • Loihdi lämpimiä voileipiä, iso munakas tai keitä kattilallinen puuroa. Tämä ei ole mikään hienostelulaji.
  • Kerro, että ruokaa on vähän niukasti, mutta se saadaan kyllä riittämään, kun jatketaan leivällä ja hedelmällä.
  • Tuumaa ääneen, että ruokaa ei tällä kertaa valitettavasti riitä koko komppanialle, mutta vieraat voivat tehdä itselleen voileipää tai muuta välkkäpalaa ja tulla silti samaan pöytään syömään.

Jokainen näistä vaihtoehdoista on minusta parempi kuin se, ettei vierailla oleville nuorille tarjoa mahdollisuutta ruokaan. Ensiksi toki siksi, että se on ystävällistä ja kohteliasta. On kiva ottaa välillä kontaktia ja tuntumaa lapsen kavereihin. On myös oman nuoren kannalta olennaista, että oma koti on vastaanottavainen ja kaverit tuntevat siellä olevansa tervetulleita. Vanhempana omien mukeloiden kaveripiiriä kannattaa pitää isossa arvossa ja hyvänä. Sen tietää vähintäänkin jokainen joskus yksinäisyydestä kärsinyt. Toinen syy on se, että ulkopuolinen ei voi mitenkään tietää, onko kylässä oleva nuori saanut lämmintä ruokaa tai edes niitä voileipiä aikuisen laittamana viimeksi viikkoja, kuukausia tai jopa vuosia sitten.

Tosi harva teini, vaikka kovasti nälissäänkin, kehtaa pyytää ruokaa. Lapsi, joka on kasvanut kosteissa oloissa, pyytää todennäköisesti sitäkin harvemmin.

On helppo ajatella, että oman lapsen kaveripiirissä ei kosteikon kasvatteja ole. On ehkä kiva asuinalue, kalliita harrastuksia ja siistit vaatteet. On työssäkäyvät, kivan oloiset vanhemmat ja kaksi autoa. Guess again. Lapsen kurjat kotiolot harvoin näkyvät lainkaan ulospäin. On ihan turha ajatella, että vanhempien päihdeongelma tuottaisi pelkästään ryysyläiskuvastoa. Lapset ovat myös pienestä pitäen todella taitavia piilottamaan hankaluutensa. Tuskin kukaan haluaa, varsinkaan kavereidensa silmissä, saati heidän vanhempiensa edessä, antaa viitettäkään kodin vaikeuksista. Lapsi suojelee vanhempiaan viimeiseen asti, ja sitten vielä sen jälkeenkin.

Jos kurkistettaisiin jokaiseen suomalaiseen luokkahuoneeseen, kustakin löytyisi lapsia, joiden kotona juodaan liikaa. Tilastotietoa on vaikea kerätä, mutta Lasisen lapsuuden mukaan tiedetään, että joka neljäs on kokenut lapsuudessaan haittoja läheisen juomisesta. THL:n tilaston mukaan Suomessa on ainakin 65 – 75 000 sellaista lasta, joiden jompikumpi tai molemmat vanhemmat käyttävät niin paljon päihteitä, että siitä on syntynyt jo viranomaisen rekisterimerkintä. Ja siinä lukemassa näkyy vain pikkuinen jäävuorenhuippu, sillä valtava osa perheissä tapahtuvasta liikajuomisesta jää kokonaan katveeseen. Lapsi itse ja perheen läheiset pitävät tilanteen tehokkaasti salassa häpeän vuoksi.

Aika paljon voi siis tulla huomaamattaankin tehneeksi hyvää, jos ruokkii teinin kaverit silloin, kun he sattuvat ruoka-aikaan kylään (ja uskokaa kun sanon, ettei ajoituskaan välttämättä ole laisinkaan sattumaa…).

Ruokapöydässä ei muuten tarvitse varautua käymään keskusteluja kodin ongelmista.  Anna mieluummin nuoren viettää hetki hengähdystaukoa elämästään. Anna hänen nauttia hetki ihan tavallisesta perhe-elämästä kaikkinen arkisine touhuineen.

Teini, jonka kotona on päihdepulmia, ei kaipaile mitään kiiltävää ja kristallinhohtoista eikä odota sinulta supervanhemmuutta. Ihan tuikitavallinen, vakaa ja turvallinen aikuisuus riittää. Rajat ja rakkaus. Ei hän todennäköisesti edes halua, että kukaan aavistaa mitään hänen huolistaan. Juttele siis niitä näitä. Kerro vaikka päiväsi kulusta ja kysy nuorten päivästä.

Ole se aikuinen, joka kysyy, mitä koulussa tänään puuhattiin. Olet ehkä ainut, joka tekee niin.

Tiedetään, että yksikin hyvä aikuinen on käänteentekevä apu hankalassa paikassa olevalle nuorelle. Ole se.

 

Lapset ovat kohta aikuisia – miten menneisyys elää meissä?

Kuopukseni täytti eilen 16 vuotta. Se tuntuu melkoisen huimalta! Aika on näin äitinä merkillinen juttu. Se toisinaan kiitää ja toisinaan tuntuu matelevan melkoisesti. Nyt, kun molemmat lapset ovat jo ihan aikuisuuden kynnyksellä (esikoiseni täyttää joulukuussa 18, eli hänen kohdallaan kynnys ihan konkreettisesti näkyy jo!) huomaan näiden loppulapsuuden vuosien todella laukkaavan hurjaa vauhtia. Taaperoiden kanssa taas tuntui todella jämähtäneeltä, niin kuin saman mittaiset vuodet olisivat olleet ainakin tuplaten pitkiä.

On huikea juttu, että olen saanut olla äitinä ihan arkisesti kaikki nämä vuodet.

Vietimme kuopuksen synttäreitä rauhallisin elkein, mukavissa merkeissä. Leivoimme yhdessä törkän hyvän Marianne-kakun ja kävimme hommaamassa suuren huonekasvin hänen huoneeseensa. Ensi viikolla kahvitellaan sitten isovanhempien kanssa vielä.

On mahtavaa olla tuollaisen ison lapsen äiti. Hän on viisas ja ihana. Lempeä ja määrätietoinen. Kaunis ja taitava. Rohkea ja oikeudentuntoinen. Ja ihan hirmuisesti kaikkea muutakin. Maailman paras lapsi, niin kuin tuo esikoinenkin. Olen syvästi onnellinen siitä, että meillä on tällaiset sohvapötköttelyn lämpimät välit.

Tänään ilmestyi taas Tunne & Mieli -kolumnini. Se käsittelee sopivaa teemaa. Sitä, millä tavoilla mennyt elää meissä eri ikävaiheissa ja elämäntilanteissa. Aiemmin ilmestyneet kolumnit löytyvät täältä.

Sienihullu hurmiossa

Kävimme muutama viikko sitten toivioretkellä sienimetsällä. Hukkareissu. Ei sienen sientä koko laajalla alueella! Onneksi älysimme lähteä viikonloppuna uudelle kierrokselle, kun syksyn alku toi niin lupaavat sateet. Olipahan ihan eri meininki metsässä!

Nyt löytyi pari kiloa meheviä kantarellia, isoja, kiinteitä herkkutatteja, mustatorvisieniä, kangasrouskuja ja lampaankääpää. Kuva on retken alkumetreiltä. Lopulta koko kori oli täysi ja painava ja muovikassilla vielä jatkettiinkin. Ilta meni iloisesti koko perheen voimin pöydän ääressä perkuuhommissa.

Tatit siivuttelin suoraan kuivuriin, lampaankäävistä tein etikkasäilykettä tällä ohjeella, rouskut suolasi muru sienisalaattia varten ja muut sienet käytin pannulla nesteet luovuttamassa ja pistin pakkaseen odottamaan kastikehommia. AAH! Ilmaista, ihanaa ruokaa!

Olen sieni- ja metsähullu ja tämä on yksi vuoden ihanimmista hetkistä. On pakko mennä pian uudelleen!

 

Aiheeseen yhtään liittymättä: Pistän kohta täällä blogissa pystyyn syksyn kunniaksi alennuskampanjan Kosteusvaurioita-kirjastani, joten jos et vielä ole napannut omaasi, kohta tulee erittäin hyvä tilaisuus!

Alkoholilaki arjen tasolla – kosteiden kotien kokemukset mukaan keskusteluun

Kakkoskirjani alkoholista etenee täällä kivasti kevään laukatessa kohti kesää. Tuo lisääntyvä lämpö ja huikea valo saavat kyllä ihan uuden mittakaavan virrat päälle! Olen viime päivät intoillut uusista löytyneistä lähdekirjoista ja mukaan saaduista mielenkiintoisista haastatteluista.

Kalenterissani on vielä 1,5 kuukautta aikaa kiivaasti naputtaa pakettia kustannustoimittajan seuraavaan syyniin, sitten koittaa erittäin kaivattu melkein neljän viikon mittainen loma, jonka jälkeen taas toinen kiihkeä 1,5 kuukauden takomisjakso. Meinaan tällä kertaa raivata heinäkuun ja alun elokuutakin kokonaan kirjan kirjoittamiselle ja pitää hetken taukoa palkkatöistä, mutta se tarkoittaa toki sitä, että juuri nyt on tehtävä rahat sisään sen turvaamiseksi. Tekemistä totisesti riittää!

Vaan kuuluupa sentään muutakin. Pääsin nimittäin viime viikolla vierailemaan Smolnassa, upeassa valtioneuvoston juhlahuoneistossa. Siellä kokoontui 13.4. ensimmäistä kertaa perhe- ja peruspalveluministeri Annika Saarikon kokoon kutsuma alkoholilain kokonaisuudistuksen seurantafoorumi (ALKU), jonka jäseneksi minut kutsuttiin.

smolna

Meitä istuu foorumissa kaksikymmenpäinen joukko. Mukana on puheenjohtajana toimivan ministeri Saarikon lisäksi mm. matkailun, myynnin ja tuottajien väkeä, ministeriöiden edustajia, tutkijoita ja järjestöjen porukkaa esimerkiksi ehkäisevän päihdetyön ja päihdeongelmaisten näkökulmasta. Tarkoituksenamme on kukin osaltamme tuoda pöytään näkökulmia uudistuksen vaikutusten tarkastelemiseksi, koota ja jakaa tietoa sekä käydä yhteistä keskustelua.

Otin tietysti ilolla ja suurella mielenkiinnolla pöydästä paikkani. On tosi tärkeää, että käytännön arjen vinkkeli ja esimerkiksi kosteiden kotien lasten kokemukset eivät katoa pykälä-, tuonti- ja senttilitrapuheen taakse, ja siitä muistutin myös ensimmäisen tapaamisemme esittelyvuorollani. Tätä näkökulmaa haluan pitää esillä tietysti jatkossakin.

Foorumin on tarkoitus kokoontua kesään 2019 asti muutaman kuukauden välein, ja seuraavan kerran istumme pitkän pöydän ääreen syksyllä. Tarkoituksena on silloin pohtia, miten alkoholilakiin tehdyt muutokset vaikuttivat kesään eri näkökulmista katsottuna. Tosi kiinnostavia aikoja edessä siis kaikin puolin!

Mitenkäs kevät etenee ruudun sillä puolen?

Kosteusvaurioita putkahti painosta – pikaiset ensitunnelmat

Kävin tänään postilaatikolla viidesti. Ei paljon tuntunut pisarointi. Vasta viimeisellä reissulla siellä köllötti se, mitä olen hartaudella odottanut saapuvaksi. Kosteusvaurioita-esikoiskirjani on nyt painettu, valmis ja maailmassa!

Huikea tunteiden kimppu samaan aikaan ihon alla. Vähän väliä on avattava kirja, lehteiltävä hiukan ja toivottava, ettei silmiin osu lyöntivirheitä. Kyllä sitä perusteellisuudella pusattiinkin!

Kirja tuntuu käsiin hyvältä. 277 sivua tiukkaa tietoa ja koskettavia elämänkokemuksia. Valkoinen päällys ja punaiset kannet. Olen jättimäisen kiitollinen teille blogin lukijoille, jotka olitte mukana synnyttämässä tätä kirjaa! Toivon, että olen osannut tehdä tarinoillenne oikeutta.

Tiedän ainakin jokusen saaneen jo kirjan tänään postissa. Ilmeisesti Atenan verkkokaupasta kirjansa ennakkotilanneet saivat sen samaan aikaan minun kanssani käsiinsä. Kauppojen ja kirjastojen hyllyille tulokkaan pitäisi päästä ihan tässä lähipäivinä. Nyt hengittelen vähän ja lasken mielessäni kirjan matkalleen. Huh!

 

Mutta näkyykö se? – Vanhempana Pridesta

Mennään Pride-viikkoa. Tänä vuonna joudun jättämään kulkueen väliin, ja se harmittaa. Haluaisin todella olla siellä. Kulkue on paitsi tosi kiva tapahtuma, myös oleellisen tärkeä näytön paikka. Somepeukuttelun aikana on välttämätöntä seistä myös ihan konkreettisesti arvojensa takana. Nähtävillä. Paikalla. Tukena ja joukkona. Ihmismassana ihmisten asialla.

Jäin eilen miettimään erästä vuosikausia sitten tekemääni haastattelua, joka liittyi vanhempien vapaa-aikaan ja rentoutumiseen. Kaarran tämän takaisin Prideen, älä huoli. Tämä liittyy kyllä. Tuossa jutussa haastattelin viisasta asiantuntijaa, joka totesi, että lapset eivät välttämättä koskaan näe vanhempiaan rentoina. Ajatus pysäytti kunnolla.

Aluksi tyrmäsin ajatuksen. No tietenkin näkevät! Onhan… hetkinen. Voi paska! Niinpä niin! Aika monesti varsinkin pikkulapsiaikaan meni juuri niin, että oma rento hetki koitti lasten nukkumaanmenon jälkeen. Sitä ennen mentiin ja mentiin vain.  Minulle tämä konkretisoitui kerran neuvolassa, kun täti kysyi kuinka usein meillä syödään jäätelöä. ”Melkein joka päivä!”, minä naurahdin, ja lapsi katsoi minua tyrmistyneenä. ”Ei melkein ikinä!”, hän vastasi. Ja silloin sen tajusin: me vanhemmat korkkaamme jädepurkkimme silloin, kun lötkähdämme sohvaan kaksin. Lapset näkevät töistä palaavan kireän kiireisen. Ruokakauppaan juoksevan hikisen hoitavan. Laskupinon ääressä kiroavan kireän. Iltasatuhetkellä pinnistävän uupuneen.

Tajusin, että vanhemmalla voi olla ihan erilainen ajatus itsestään tyyppinä, kuin mitä lapsen ja nuoren silmiin välittyy. Monet aikuisten omat jutut tapahtuvat aikuisten ajalla, jonne lapsi ei ehkä näe juuri lainkaan.

Tuo juttu sai miettimään niin paljon, että aloin tietoisesti raivata joka päivään leppoista ja rentoa jo ennen lasten nukkumaanmenoa. Halusin näyttää, että olen sellainen. Sellainenkin. Nykyisin on tietysti ihan eri meininki, kun nuo ovat isoja ja menossa mukana iltaisin paljon pidempään. He eivät tietenkään myöskään väsytä läheskään samassa mittakaavassa, joten on merkittävästi helpompaa ollakin lunki ja mukava, ja jätskiä ostetaan nyt tuplasti enemmän. Rentoilemme yhdessä.

Tästä se kaarros Prideen. Jäin nimittäin miettimään, mikä muu voi vahingossa jäädä lapsilta näkemättä, kun vanhemmat tekevät asioita lasten ollessa nukkumassa/mummolassa/muualla. Rennon ja hauskan vanhemman lisäksi lapselta voi hujahtaa ohi myös erilaisia arvoihin liittyviä asioita. Kuten vaikka se, mitä mieltä vanhempi on ihmisoikeuksista, rakkaudesta ja tasavertaisuudesta. En tarkoita, etteivätkö arvot (toivottavasti!) tihkuisi jatkuvasti esiin myös arjen lomassa, mutta joskus niitä on syytä ihan kunnolla teroittaa. Etenkin, jos on kyse sellaisia epävarmuuksia helposti herättelevästä aihepiiristä, kuin sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvät teemat lasten ja nuorten mielissä ovat.

Ei riitä, että olettaa lapsen kyllä tietävän, että rakkaus kuuluu kaikille.

Lapseni jakoi eilen kivan kuvan meistä kaksin Prideilla viime vuonna. Tuli tosi hyvä mieli. Hänen sanoistaan ymmärsin yhteisen menemisen merkittävyyden. Hän kyllä tiesi ennenkin, että olen asian takana, mutta konkreettinen toimiminen sen eteen yhdessä oli myös tärkeää. Ajan ottaminen. Lähteminen. Viettäminen.

Haastoin eilen Facebook-kaverini ja haastan nyt teidät lukijatkin pyytämään omaa lasta kaveriksi Pride-kulkueeseen tänä lauantaina. Se on kiva tapa viettää yhdessä aikaa ja samalla varmistaa, että omat ajatukset rakkaudesta, tasavertaisuudesta ja toisten kunnioittamisesta menevät varmasti jakeluun. Me vanhemmat alleviivaamme hyviä ruokatapoja, kohteliasta tervehtimistä ja muuta tärkeää lapsillemme alvariinsa. Alleviivataan myös jokaisen ihmisen tasavertaista oikeutta rakkauteen. Ei oleteta, vaan varmistetaan, että se näkyy.

Ihanaa Pride-viikkoa ihan jokaiselle!