Mutta näkyykö se? – Vanhempana Pridesta

Mennään Pride-viikkoa. Tänä vuonna joudun jättämään kulkueen väliin, ja se harmittaa. Haluaisin todella olla siellä. Kulkue on paitsi tosi kiva tapahtuma, myös oleellisen tärkeä näytön paikka. Somepeukuttelun aikana on välttämätöntä seistä myös ihan konkreettisesti arvojensa takana. Nähtävillä. Paikalla. Tukena ja joukkona. Ihmismassana ihmisten asialla.

Jäin eilen miettimään erästä vuosikausia sitten tekemääni haastattelua, joka liittyi vanhempien vapaa-aikaan ja rentoutumiseen. Kaarran tämän takaisin Prideen, älä huoli. Tämä liittyy kyllä. Tuossa jutussa haastattelin viisasta asiantuntijaa, joka totesi, että lapset eivät välttämättä koskaan näe vanhempiaan rentoina. Ajatus pysäytti kunnolla.

Aluksi tyrmäsin ajatuksen. No tietenkin näkevät! Onhan… hetkinen. Voi paska! Niinpä niin! Aika monesti varsinkin pikkulapsiaikaan meni juuri niin, että oma rento hetki koitti lasten nukkumaanmenon jälkeen. Sitä ennen mentiin ja mentiin vain.  Minulle tämä konkretisoitui kerran neuvolassa, kun täti kysyi kuinka usein meillä syödään jäätelöä. ”Melkein joka päivä!”, minä naurahdin, ja lapsi katsoi minua tyrmistyneenä. ”Ei melkein ikinä!”, hän vastasi. Ja silloin sen tajusin: me vanhemmat korkkaamme jädepurkkimme silloin, kun lötkähdämme sohvaan kaksin. Lapset näkevät töistä palaavan kireän kiireisen. Ruokakauppaan juoksevan hikisen hoitavan. Laskupinon ääressä kiroavan kireän. Iltasatuhetkellä pinnistävän uupuneen.

Tajusin, että vanhemmalla voi olla ihan erilainen ajatus itsestään tyyppinä, kuin mitä lapsen ja nuoren silmiin välittyy. Monet aikuisten omat jutut tapahtuvat aikuisten ajalla, jonne lapsi ei ehkä näe juuri lainkaan.

Tuo juttu sai miettimään niin paljon, että aloin tietoisesti raivata joka päivään leppoista ja rentoa jo ennen lasten nukkumaanmenoa. Halusin näyttää, että olen sellainen. Sellainenkin. Nykyisin on tietysti ihan eri meininki, kun nuo ovat isoja ja menossa mukana iltaisin paljon pidempään. He eivät tietenkään myöskään väsytä läheskään samassa mittakaavassa, joten on merkittävästi helpompaa ollakin lunki ja mukava, ja jätskiä ostetaan nyt tuplasti enemmän. Rentoilemme yhdessä.

Tästä se kaarros Prideen. Jäin nimittäin miettimään, mikä muu voi vahingossa jäädä lapsilta näkemättä, kun vanhemmat tekevät asioita lasten ollessa nukkumassa/mummolassa/muualla. Rennon ja hauskan vanhemman lisäksi lapselta voi hujahtaa ohi myös erilaisia arvoihin liittyviä asioita. Kuten vaikka se, mitä mieltä vanhempi on ihmisoikeuksista, rakkaudesta ja tasavertaisuudesta. En tarkoita, etteivätkö arvot (toivottavasti!) tihkuisi jatkuvasti esiin myös arjen lomassa, mutta joskus niitä on syytä ihan kunnolla teroittaa. Etenkin, jos on kyse sellaisia epävarmuuksia helposti herättelevästä aihepiiristä, kuin sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvät teemat lasten ja nuorten mielissä ovat.

Ei riitä, että olettaa lapsen kyllä tietävän, että rakkaus kuuluu kaikille.

Lapseni jakoi eilen kivan kuvan meistä kaksin Prideilla viime vuonna. Tuli tosi hyvä mieli. Hänen sanoistaan ymmärsin yhteisen menemisen merkittävyyden. Hän kyllä tiesi ennenkin, että olen asian takana, mutta konkreettinen toimiminen sen eteen yhdessä oli myös tärkeää. Ajan ottaminen. Lähteminen. Viettäminen.

Haastoin eilen Facebook-kaverini ja haastan nyt teidät lukijatkin pyytämään omaa lasta kaveriksi Pride-kulkueeseen tänä lauantaina. Se on kiva tapa viettää yhdessä aikaa ja samalla varmistaa, että omat ajatukset rakkaudesta, tasavertaisuudesta ja toisten kunnioittamisesta menevät varmasti jakeluun. Me vanhemmat alleviivaamme hyviä ruokatapoja, kohteliasta tervehtimistä ja muuta tärkeää lapsillemme alvariinsa. Alleviivataan myös jokaisen ihmisen tasavertaista oikeutta rakkauteen. Ei oleteta, vaan varmistetaan, että se näkyy.

Ihanaa Pride-viikkoa ihan jokaiselle!

 

 

”Olisitpa enemmän huomionkipeä!” Vlogissa puhetta tarvitsevuudesta.

Tänään juttelin Varjomaailman nuorille siitä, miksi on ihan ok tarvita toisia ihmisiä ja toivoa osakseen huomiota. Pohdin sitä, miten toimintahäiriöisissä perheissä lapsen kaikenlainen kuulluksi ja nähdyksi tulemisen toive tulkitaan usein vääräksi, pahaksi ja kielletyksi. Lapselle se voi olla jopa vaarallista.

Moni aikuinenkin pitää vielä tarpeitaan piilossa, koska niille ei ole ollut kotosalla tilaa. Sillä tavalla saa itsensä melkoiseen nyrkkiin.

Jos lähipiirissäsi on lapsia ja nuoria, jotka elävät hankalissa oloissa, olisin iloinen, jos vinkkaisit heitä katsomaan.

Puutu, välitä ja ruoki – Loma on hankalaa aikaa liikaa juovien vanhempien lapsille

Olen keskittynyt taas lomalla kosteissa oloissa kasvamista käsittelevän kirja valmisteluun. Aineisto, ne teidänkin minulle lähettämänne tarinat, on todella laaja ja melkoista luettavaa. Tänään olen keskittynyt puuttumisen teemoihin, ja varsinkin puuttumisen puuttumiseen. Moni tarinansa kertoneista ihmettelee nyt aikuisena, miten kukaan ei puuttunut kamaliin tilanteisiin, jotka näkyivät ja kuuluivat naapurustossa. Meillä helposti suojellaan ihan vääriä tahoja ja ollaan väärillä tavoilla kohteliaita.

Haluaisin jakaa kanssanne muutaman tarinan ja muistuttaa siitä, että jos nyt kesän aikana naapurista kuuluu kovaa tappelua, niin älä sulje siltä korviasi. Tai jos joku lapsesi kavereista toivoo yösijaa luotanne, vaikka vähän ärsyttävän tiuhaankin, niin tarjoa se mahdollisimman usein ja kutsu ruokapöytäänkin. Sellaisella pienellä teolla voi olla arvaamattoman iso merkitys, eikä kotioloja todellakaan aina näe lapsesta ulospäin. Valtaosa minulle tarinansa kertoneista kertoo olleensa lapsena ulospäin juuri niitä reippaita, iloisia, siististi puettuja lapsia. Kulissien pikku ammattilaisia.

Loma-aika on monissa liikaa juovissa kodeissa kaikkein hankalinta, kun ryhtiä ja raameja ei töiden ja muun tavallisen tekemisen muodossa tule pitkään aikaan mistään.

Lastensuojeluilmoituksen voi tehdä kuka vain, joka on huolissaan lapsen hyvinvoinnista. Ilmoituksen tekijän ei itse tarvitse osata arvioida millaista apua perheessä tarvitaan, vaan sen tekee aina ammattilainen. Ilmoituksen voi halutessaan tehdä myös nimettömänä.

Ollaan aikuisia lapsillemme, omille ja muidenkin.

 

Humalassa vanhempani riitelivät niin rajusti, että myöhemmin sain tietää karjumisen kuuluneen kerrostalossamme kolmanteen kerrokseen asti. Sieltä eräs asukas oli harkinnut tulemista käymään, muttei koskaan tehnyt sitä. Jälkikäteen olen ollut tästä todella vihainen. Miksei kukaan puuttunut siihen, mitä meillä tapahtui, vaikka kaikki tiesivät, että meillä asuu myös lapsia?

Itse seisoin monet kerrat tärisevin käsin puhelin kädessäni soittaakseni hätänumeroon, mutten uskaltanut. Häpeä voitti, en olisi kestänyt sitä, että kaikki olisivat nähneet, että meille tulee poliisi. Mikä huuto ja mahdollisesti lyöminen siitä olisi seurannut!  Ehkä soittamatta jättämisellä yritin välttää lisää ongelmia.

  • Nainen, 37

 

Kinusin kavereiden vanhemmilta lupaa olla yötä ja yleensä se tuli. He vaativat kuitenkin, että käyn lauantaina päivällä kotona. Monesti istuin tunteja kerrostalon kellarissa tai rappukäytävässä, kunnes sain mennä takaisin kaverilleni.

Kerran olin koko viikonlopun yksin. Kävin kavereiden luona syömässä lämpimän ruuan ja muuten söin kotona kaurahiutaleita ja kaakaojauhetta, kun en osannut keittää puuroakaan. Arkena kavereille ei päässyt niin helposti yöksi.

  • nimimerkitön

 

Naapurit tiesivät, mutta eivät puuttuneet, mitä nyt poliiseja soittelivat avuksi. Sukulaiset tiesivät, mutteivät uskoneet. Isä oli niin mukava ja koko perhe niin tervehenkinen harrastuksineen, että luulivat aina, että riidan keskellä liioitellaan. Kaverit saivat tietää aika varhain ja antoivat tukea. Aloin jo aika varhain, 13-vuotiaana, viettää viikonloppuja yksin kotona heidän kanssaan.

  • Nainen, 39

 

Koulussa kyllä tiedettiin ongelmistamme. Äiti ja isä tulivat 6.luokan discoon valvojiksi ympäripäissään. Silloin opettajat puhuivat käytävällä keskenään, niin kuin minua ja siskoani ei olisi ollut olemassakaan. Mitään ilmoitusta ei silloin minnekään tehty.

Kerroin vaikeuksista parille tädilleni molemmin puolin sukua. Toinen ei pitänyt minään, kyllähän sitä aikuiset joskus saavat ottaa. Toinen kävi välillä rukoilemassa ja ajatteli hoituvan sillä. Ensimmäinen kunnon väliintulo tapahtui 7. Luokalla, kun äidin sisko tupsahti kylään toiselta puolelta Suomea. Tulin koulusta ja tavarat oli jo pakattu autoon. Koululle oli ilmoitettu, mutta kukaan ei katsonut tarpeelliseksi kertoa minulle. Sain yhden päivän aikaa asennoitua uuteen elämääni ja niin sitä mentiin. Tulin kuukauden jälkeen lomille kotiin isän luo, enkä palannut takaisin. Sen kuukauden aikana minulle puheeksi murrosikä ja uhma. Eihän minulle mitään rajoja ollut ennen sitä laitettukaan. Täti sanoi silloin tervemenoa.

  • Nainen, 30

 

Äiti saattoi hävitä kahdeksi viikoksi kokonaan. Mietimme siskon kanssa, että kaipa meille joku ilmoittaa, jos jotain sattuu. Sitten äiti palasi kotiin pää ajeltuna. Oli tullut kantapaikassa pää edellä raput alas ja joutunut leikkaukseen. Ei ollut kenellekään tullut mieleen, että lapsille voisi olla hyvä ilmoittaa sellaisesta. Onneksi saimme lapsilisät tilillemme, että ruuassa hyvin pysyimme.

  • Nainen, 30

 

Toisinaan heiteltiin astioita, useimmiten äitiä lyötiin. Toisinaan – luojan kiitos – naapurimme soittivat poliisit, toisinaan minä juoksin rappukäytävään ja soitin jokaisen ovikelloa. Toisinaan makasin aivan kiinni seinässä, tyyny korvan päällä, sormet korvissa ja pehmolelu painettuna minun ja seinän väliin, mutta silti kuulin joka sanan. Äidin hakattuaan isäpuoleni meni kuuntelemaan musiikkia ja verinen äiti kömpi minun sänkyyni nukkumaan. Minä käperryin korituoliin yöksi. 

  • nimimerkitön

Äitienpäivä – hankalin vuoden päivistä

Äitienpäivän läheisyys tuntuu minussa, vaikka en haluaisi. Suoraan sanoen vituttaa, että se tuntuu vieläkin. Tietysti otan ilolla vastaan valkovuokot ja toivotukset itse äidin ominaisuudessa, mutta oma äitisuhteeni vilkuttelee tässä toukokuun toisella viikolla sellaista punaisen summerin valoa, jota muuten ei enää juuri näy. Pitää taas miettiä, enkä enää oikein jaksaisi.

Eniten inhoan sen miettimistä, että pitäisikö taas yrittää hoitaa tämä suhde kuntoon. Se on monella tavalla älytön ajatus. Ensinnäkin, meillä ei oikein ole suhdetta. Jos mietin, milloin olemme viimeksi kohdanneet sillä tavalla aidosti, ihan selvin päin ja ilman päihteiden tuomaa henkistä painolastia, niin täytyy pakittaa alakouluvuosiin asti, ja minä olin tosi eri tyyppi silloin. Äitikin oli, äiti vasta olikin, mutta en tiedä, onko sitä ihmistä siellä vielä. Mietin miten me kohtaisimme nyt, tässä päivässä. Tarkoittaisiko suhteen hoitaminen kuntoon jonkin aivan uuden suhteen aloittamista? Millainen se sitten mahtaisi olla? En ole ollenkaan varma, että jaksaisin lähteä tutustumaan ihan uudelleen. Vuosia, hitto vuosikymmeniä jo, alkaa olla liikaa välissä. Siitä olen ihan varma ainakin, että sellaisena, kuin suhteemme oli vuosikaudet ennen totaalista välirikkoa, en suhdetta takaisin tahdo. Epävakaana, kivuliaana, julmana ja rempoilevana. En suostu sellaiseen nyt aikuisena, kun saan itse päättää.

Toiseksi mietin sitä, miksi paikkaamisen, tai edes jonkinlaisen yrityksen, pitäisi tälläkin kertaa olla minun velvollisuuteni. Mikä minusta tekee vastuullisen hoitamaan sellaisia juttuja kuntoon, jotka toinen on tyrinyt? Minua ei isommin kiinnosta tavoitella mitään paremman ihmisen sädekehiä tässä, koska olen monessa mielessä kaikkea muuta. Olen kitkerän vihainen, tosi surullinen ja melkoisen katkerakin juuri tästä asiasta, enkä muuta yritä väittää. Olen ihminen. En minä tällaisia osaa.

Ja miksi minä näitä vielä ylipäätään kelaan, joka kevät, nelikymppinen nainen? Turhauttaa.

Kai äitienpäiväkortit ja ne värssyt saavat aina näitä miettimään. ”Äideistä parhaimman sain”. Mitä minä edes korttiin kirjoittaisin? ”Äidin sain”? Ja siinäkin on vähän liian positiivinen pohjavire. Sain hetkeksi. Hetkiksi aina kerrallaan. Silloin kun sattui sopimaan. Siitäkö sitten kiittämään? Entä pelkkä napakka ”Kiitos!”? Mistä? Vai ”onnea!”? Mistä onnittelisin? Että kalenterissa on tällainen päivä? Vaikeaksi menee.

Tuntuisi enemmän vittuilulta kirjoittaa nyt joku kortti. Silloinkin menisi pieleen, koska ei minulla ole mitään vittuilun haluja. Kai minä aina tässä kohti vuotta vain jään sellaiseen ympäristön odotusten paineeseen. Siihen ajatukseen, että  ”äiti on kuitenkin aina äiti” tai ”parhaansa meistä jokainen täällä tekee”. Sitäkin pyörittelen. Onko äiti aina äiti, siis riittääkö verenperintö? Onko tyytyminen geenitasolle, jos äitiys muuten noin vain lopetetaan, kun muut jutut vievät mukanaan? Pitäisikö sen riittää? Olenko ahne, kun ei millään tunnu riittävän? Ja tuo toinen sanonta sitten. Voiko ajatella jonkun tehneen parhaansa, jos hän ei edes tuntunut haluavan muuttua? Jos ei minkäänlaista hoitoon pyrkimistä edes ollut? Jos ainut lause siltä sektorilta kuului: ”minä en ala mitään anteeksi pyytelemään!”. Silloinko vielä pitää ajatella, että parhaansa teki? Tosi vaikeaa, myönnän tässä avoimesti.

Mietin, mitä sitten oikein haluaisin. En kaipaa mitään tuoreita dallaspullia päivittäin minulle tarjoilevaa tyyppiä, joka pyrähtää hoitamaan lapset, siivoamaan asuntoni ja nyppimään kuivat kukat puutarhasta samalla keskustellen kanssani sukupolvikokemuksista ja vanhemmuuden syvistä kysymyksistä täynnä lempeyttä, hyväksyntää ja ymmärrystä. Vaikka ainakin tuo loppuosa virkkeestä olisi kyllä tosi ihana (siivoushommista palaisi minulla hihat varmuudella). Mutta ei nyt kurkotella kuusiin.

Olisi ihan jees, jos olisi sellainen mummila, jonne voisi poiketa äitienpäivänä pudottamaan kukkaset lasten kanssa. Semmoisenkin ottaisin, jossa olisi vaikka vähän vaivaannuttavakin tunnelma. Ei haittaisi. Onniteltaisiiin kuitenkin, ja lapset höpöttelisivät kesälomasuunnitelmista. Minä huokaisisin, että no tämmöistähän tämä on, kyllä sä tiedät. Ja hän tietäisi. Juotaisiin vaikka ihan paskatkin kahvit, eikä maitoa nyt sattunut kaupasta, ja sitten jo mentäisiin matkoihimme. Olisi sellainen lapsuudenkoti. Semmoinen, johon poiketessa lapset voisivat nauraa minun huoneelleni. Kaikille niille kasautuneille lapsuus- ja nuoruusvuosille. Mutta minun lapsuudenkotejani on kuusi eri puolilla Vantaata ja Helsinkiä. Ei ole mitään yhtenäistä jatkumoa, johon palata.

Tosiasia on sekin, että kun vielä joskus olimme puheväleissä, oli äitienpäivä ihan yhtä hankala. Ei mummilaan silloinkaan saanut mennä kukkineen tönöttämään. Oli aina jotain. Yleensä oli aina poskiontelontulehdus, jota joko alettiin varmistella monta viikkoa ennen h-hetkeä, tai joka iski paniikissa edellisiltana, ja sitten soitettiin varmistelusoitto, että ei kai vaan mitään ole tulossa. Oli joskus vuosia sitten vielä lyhyt puhelinsoitto, jonka aikana tosi kiusallisesti toivotettiin onnea ja sitten äkkiä lopeteltiin, ettei meinisi liian ilmeiseksi, ja sitten monta monituista vuotta oli vain lyhyt, steriili tekstari. Jos olen joskus lapsuudessanikaan viettänyt sellaista oikeaa äitienpäivää oman äitini kanssa, niin en muista, vaikka miten pinnistän. Aika surullista sekin.

Kaipaan siis jotakin sellaista, mitä ei koskaan ole oikein ollut olemassakaan.

Lopettaisin tämän tosi mieluusti johonkin viisaanlempeään loppukaneettiin, joka uhkuu anteeksiantoa ja eteenpäin katsomista. Armollisuutta itseäni ja äitiä kohtaan, kaikkia maailman äitejä ja tyttäriä. Pyöräyttäisin ajatuksen vielä siihen, millainen korjaava kokemus on olla äitinä omille lapsilleni, ja miten sitä kautta äitienpäiväkin on saanut ihan uuden merkityksen  ja tottahan sekin toki on, mutta niin ovat nämäkin mietteet, kaikessa kivulloisuudessaankin. Tämä kohta keväästä surettaa minua aina, enkä ole ihan varma, loppuuko se koskaan.

Juuri nyt, tätä naputellessani, läppärini kalenteri heittää ruudun reunaan tehdasasetuksena säädetyn automaattimuistutuksen ”muista äitienpäivä huomenna!”. Kiitti. Kyllä muistetaan.

 

 

 

Portugaliseikkailu 2014 – päivä 4

Neljänteen matkapäivään ympättiin merielämää ja katufestareita. Aamun aluksi hurautimme metrolla vähän syrjemmälle keskustasta, maailmannäyttelyalueelle.

Siellä oli ensin spontaanisti hokattu todella kökkö ja kallis dinosaurusnäyttely (hyvä esimerkki melkoisesta vaihtelusta museoiden ja näyttelyiden tasossa) ja sitten päivän pääjuttu, aivan järkyttävän hieno Ocenario. Tämä on yksi vahvimmista suosituksistani kaupunkiin matkaajille. Ihan huikean hieno!

IMG_7152

IMG_7140

IMG_7221

IMG_7215

Jättimäistä akvaariota ihmetellessä meni tunti jos toinenkin. Ihana paikka, jonne on laiteltu sinne tänne hämäriä soppia ihan vain ajan viettämistä ja rauhallista ihastelua varten. Kerta kaikkiaan upea! Sattui vielä olemaan väliaikainen näyttely suosikkieläimistäni kilppareista ❤

Kun suorimme lopulta takaisin omille kulmille, oli meneillään täydet hulinat. Kaupunki vietti vuosittaista sardiinijuhlaansa, Santo Antonion päivän aattoa. Kaduilla oli satoja kojuja ruokaa ja juomaa vähän ravintolapäivän henkeen. Musa soi ja joka paikassa tuoksui ihana hiiligrillin ja käristyvän lihan ja kalan, sekä makeiden leivonnaisten tuoksu.

KAIKKI ihmiset olivat ulkona ja hyvällä tuulella.

IMG_7227

IMG_7301

IMG_7277

Juhlaan liittyy myös aina suuri paraati yhtä kaupunkin pääkatua pitkin. Sen aikana eri kaupunginosat kisaavat asuista ja erilaisista tanssi- ja lauluohjelmista ensin tuomariston edessä, ja sitten kaiken kansan edessä marssien. Oli jos jonkinlaista viritystä!

Olemme kerran aiemminkin sattuneet samaan aikaan kaupunkiin. On kyllä hyväntuulinen ja kiva juhla. Homaa leimaa iloisuus ja lunkius. Ei mitään vappuisaa känniörvellystä ollenkaan. Mukana olivat mummut ja vaarit ja nuoret ja vauvat ja teinit ja keski-ikäiset ja ihan kaikki.

Koko kaupunki oli juhlan ansiosta koko loppureissumme koristeltu silkkipaperein.

IMG_7218

IMG_7457Paikalliset viettivät juhlan jälkeen pitkää viikonloppua vapaalla, ja sardiinikojut ja musiikit viipyilivät kujilla koko sen ajan. Seuraavana päivänä huomasimme, että emme olleet ihan ainokaiset, jotka saivat päähänsä lähteä sunnuntaihommille rantaan…

 

Hyvä viikonloppu

Olipas kiva viikonloppu. Tuli liikuttua ja ulkoiltua tosi paljon, ja vietettyä aikaa rauhassa kotosallakin. Täällä on vähän kummallisenkin rauhallista nyt, kun esikoislapsonen on Japanin reissulla. Hauskaa toisaalta viettää aikaa myös kolmisin, tällaisena pienperheenä.

Sielussa ja ruumiissa on viikonlopun jälkeen hyvä fiilis. Astmalääkäri laittoi siitepölyoireet parempiin aisoihin, ja henki kulkee taas paremmin. Sain myös jo alkuvuodesta odotellun projektin käyntiin, ja olen siitä tosi hyvilläni.

Aurinko paistoi läpi viikonlopun, ja tuli puuhattua pihallakin. Kuopuksen kanssa tehtiin pääsiäishommia. Niin ihana, iso pieni tyttö!

Koska keuhkoissa virtasi taas vaihteeksi happea, pääsin myös molempiin viikonlopun treeneihin. Oli ihanaa. Ihan erityisen hyvältä tuntuivat pikkuisen alavireen jälkeen semmoiset lämpimät, osallistuvat ja ymmärtävät halaukset ja kivat, eteenpäin kannustavat sanat. Ihmiset osaavat olla tosi ihania.

Tällä viikolla on paaaaaaljon hommia. Pitää tehdä sisään kovaa vauhtia lähenevän Irlannin reissun alle jäävät duunihommelit. Onneksi maanantai alkaa kuitenkin lempeimmällä mahdollisella tavalla, kampaajan penkissä,

 

Pohjolaturnee 2011 – takaisin Suomeen

pv 8. +19 C ja tosi kostea keli. Storslett – Kilpisjärvi

Tänään kurvataan takaisin Suomeen. Maisema on yhä täyttä Tolkienia. Kamera ei ehdi koko matkalla laukkuun, hitto, ei edes pois päältä! Sade ja tummat pilvet lisäävät satuvaikutelmaa. Väliin aurinko tekee näyttävän Pilvimuurista valo välähtää -efektin. Huikeaa!

Taukopaikalla tulee kunnolla.

Pääsemme taas rajan yli ilman muodollisuuksia, ja ajelemme Kilpisjärvelle syömään. Täällähän on kalliimpaa kuin Norjassa! Paikka on noussut täyteen luksushuviloita, jotka pieksevät varustelutasoltaan kotimme moninkertaisesti. Löydämme onneksi puskittuneen tien takaa mennen ajan leirintäpaikan, jossa Off-ukko vuokraa meille mökin (45 e / vrk) ja samalla aikamatkan menneeseen loistoon.

Pilkkivä Urkki valvoo retkeläisen unta. Niin kuin vain Urkki voi.

Käymme kaupassa ihmettelemässä norjalaisille suunnattuja liha- ja tupakkavalikoimia. Polot käyvät täällä ruokaturisteina! Ymmärrän taannoisen hampurilaiskokemuksen perusteella varsin hyvin.

Iltapuhteena kapuamme vielä Saanalle noin 6 km mittaisen polun. Matkalla tytöt laskevat 757 porrasta – ensin ylös ja sitten alas. Ylhäältä on ihan huikea näköala!

On ihmeellistä, mitä 10- ja 8-vuotiaat jaksavat, kun vähän suklaapatukalla auttaa. Nämä ovat pirun reippaita tyyppejä! Ei mitään pulmaa koko reissun aikana.

Yöllä on taas ihan valoisaa. Olen kuin elokuvassa, kun pihaan jolkuttelee lauma kellokaulaisia sarvipääporoja. Aika pysähtyy. Huomenna vielä Mallan luonnonpuistoon vikalle päivävaellukselle, ja sitten alkaa matka takaisin kotiin.