Ensitreffit alttarilla – ajatuksia parisuhteesta

Katselen kuopukseni kanssa Ensitreffit alttarilla -ohjelmaa. Suhteeni ohjelmaan on ollut takinkääntöä täynnä. Kun puffit ja parien haku käynnistyi aikanaan, olin nopeasti ärsyyntynyt. Olin just se tyyppi, joka tuhahteli, miten realityt menevät vain urpompaan suuntaan, ja kuinka tärkeästä suhteesta banalisoidaan karseaa viihdettä.

Kun sitten aloin seurata sarjaa, ylimielisellä ennakkoasenteella vähän nenänvartta pitkin, olinkin jo ekan jakson jälkeen sitä mieltä, että onpas kivalla tavalla koottu konsepti, aidon ja välittömän oloisia tyyppejä ja oikeastaan aika tärkeää sanottavaa ihmissuhteista. Ohjelma sai aidosti olemaan parien puolella. Olen samaa mieltä toisenkin kauden alussa.

On mielenkiintoista ja aika opettavaistakin kurkkia toisten ihmisten parisuhteeseen semminkin, kun itselläni on kokemusta vain tästä yhdestä. Olen lyöttäytynyt puolisoni kanssa yhteen juuri 16 vuotta täytettyäni, lukion ekaluokkalaisena, ja nyt olemme parin viikon päästä 39 -vuotiaita kahden teinin vanhempia. Liitto oli odottamaton vahinko. Emme juuri ehtineet shoppailla suhderintamalla, ja siltä näyttäisi, ettei juuri ehditä jatkossakaan.

Ohjelma tarjoilee pitkänmatkalaisellekin pohdittavaa. Se on minusta onnistunut, humaani ja kivalla, verkkaisella rytmillä toteutettu. Katselen mielelläni. Funtsailen sen aikana omaa suhdettani ja ajatuksiani ihmissuhteista ylipäätään. Jotkut jutut siinä mietityttävät ihan erityisesti.

Ajattelen, että parisuhde vaatii aika tavalla aina. Ainakin, jos sen meinaa saada jatkumaan pidempään kuin muutaman kuukauden mittaisen telkkariohjelman ajan. Silloinkin, kun takana on alun kolmattakymmenettä vuotta, täytyy melko tihein syklein tehdä rehtiä inventaariota siitä, missä mennään ja mitä tuumitaan. Vähintään parin-kolmen vuoden välein meillä ainakin nostetaan puheeksi se, vieläkö jatketaan yhdessä, vai olisimmeko onnellisempia erillämme. Jos on kerran menty yhteen ja ihan avioonkin asti, se ei tarkoita, että juna puksuttaisi samoilla raiteillaan hautakuoppaan saakka. Ihmiset muuttuvat, mielet muuttuvat ja tunteet muuttuvat, eivätkä ne aina tapahdu samassa rytmissä tai samaan suuntaan. Toistaiseksi olemme aina halunneet jatkaa, vaikka on niitäkin vuosia ollut, jolloin ollaan puhuttu vakavammilla äänenpainoilla.

Ohjelmassa minua jatkuvasti oudoksuttaa se, miten pieniin, arkisiin asioihin toisessa äkämystytään. Monet mietteistä tuntuvat tosi vierailta. Olin kuvitellut, että esimerkiksi vessanpöntön renkaan jättäminen jompaan kumpaan asentoon oli vain kärjistetty läppä ihmisten puheissa, mutta niin sekin seikka vain nousee alvariinsa esiin ohjelman melkein jokaisessa jaksossa. Tajuan, että minulla ei ole mitään mielikuvaa siitä, kumpaan asentoon pönttömme rinkula useammin mahtaa jäädä. En ole lainkaan ajatellut asiaa.

Kun puhuin tätä kuopuksen kanssa, hän totesi ääneen sen, mitä itsekin olin miettinyt: että jäähän se rinkula väärään asentoon sille miehellekin naisen jäljiltä. Miksi sen jättäminen ylös miehen jäljiltä olisi niin väkevä loukkaus naisen tunteita kohtaan?  En kykene ymmärtämään, miten tuommoisella seikalla millään laatua voisi olla jonkinlainen merkitys suhteessa oikeasti. Edes alkuvaiheessa. Edes televisio-ohjelmassa. Sarjakuvassa nyt ehkä korkeintaan.

Toki käsikirjoittajana ymmärrän leikkauksen, rajausten ja erilaisten syötettyjen petausten merkitykset nähdyssä lopputuloksessa, mutta silti. Kun pariskunnista alkujuonnossa sanotaan, että he ovat ”tehneet kaikkensa” löytääkseen itselleen kumppanin, niin mietin mielessäni, että voisikohan tuollaisista vaatimuksista ainakin joustaa, jos ihan todella haluaa parisuhteeseen toisen, elävän ihmisen kanssa? Tai siitä, että toinen haluaa kaupasta kalaa tänään, ja sinä kyllä ottaisit lihaa. Tai siitä, missä toinen haluaa säilyttää kesäkenkänsä, vaikka se olisi ihan tosi eri paikka, kuin missä sinä. Ja sotkisi sisustuksen.

Mietin, miten helposti se unohtuu, että parisuhteessa on kaksi henkilöä. Ihan tasavertaista, elävää ja hengittävää tunteineen ja tarpeineen. Ei vain joku, joka on olemassa minulle silloin, kun sille minusta on tilaa, vaan kaikkineen siinä, hiomassa kulmia kanssani yhteisen olemisen löytämiseksi. Täsmälleen yhtä tärkeä tarpeineen ja toiveineen, tilan kaipuineen. Aikuinen, jota minä en voi käskyttää ja ojentaa.

Että toinen ei ole mikään kulutushyödyke.

Tiedän varmaksi, että omasta liitostani ei olisi tullut yhtään mitään, jos tuon mittakaavan kysymykset olisivat saaneet pääni kääntymään suhteemme ensimmäisten kuukausien aikana. Jos toisella olikin mielestäni rumat kengät, vähän harottavat hampaat tai joku muu pikkujuttu, niin minulla oli sentään otsatukkapermis. Siihen olisi voinut kaatua ohjelman perusteella kokonainen muuten fantastinen rakkausliitto ennen alkuaan.

Liittomme kaatuisi päivittäin, jos vessan rinkulalla olisi siinä millinkään sijaa.

Mietin välillä, vaikuttiko onnistumiseen se, että olimme ehtineet olla yhdessä vajaan vuoden, kun sain syöpädiagnoosin. Siinä ei pöntönkansia tai hammastahnatuubeja juuri mietiskelty. Tai sitten se oli vain juuri sitä vahinkoa. Onnekasta sattumaa, jonka eteen me molemmat hyvin pian tiesimme olevamme valmiita tekemään lujasti työtä. Ettei kumpikaan kuvitellut, että kahden ihmisen suhde voisi itsestään, ilman panostusta ja ajatusta, olla jotenkin pulmaton.

Ehkä sekin auttoi, että molemmilla oli aika pitkä aikajänne jo valmiiksi. Että hokasimme, ettei tuosta toisesta saa syvemmälti selvää vielä ensimmäisen vuoden aikana, ja paljon ihan uutta paljastuu ihan epäilemättä tuolla seuraavalla, kahdennellakymmenennelläneljännellä.

Tänään meillä on aika monennennet tuhannennet treffit leffassa, kun lapset lähtevät yökylään. Kengät saavat olla missä vain, eikä rinkuloita katsella kertaakaan.

Mainokset

3. JPE

Ajattelin jakaa kanssanne tämän ihastuttavan kuvan kampaajalta.

Now there's a Rixulaismummo for you right there!

Päivä 3 Jälkeen Permanentin (JPE) on meneillään. Kihara on niittänyt mainetta erityisesti vauvojen ja miespuolisten työtovereiden parissa. On kuulemma pakko päästä puristelemaan. Myönnän tämän. Miten ihanaa on olla minä, kun voi puristella ihan rajatta vaikka jatkuvasti! (Tiedän, että jalostatte tämän ajatuksen pidemmälle ilman, että mun tarttee tehdä sitä tässä. Vetoan blogin nimeen.)

Olen saanut melkoisesti lammas -vertauksia. Samoin hieman ristiriitaisia ”Aika 90-luku!” ja ”Ei siis yhtään sellanen 90-luku!” -kommentteja. Jokunen on hiukan järkyttynyt, mutta voittopuolisesti pää kerää kehuja. Itse viihdyn erinomaisesti, vaikka vielä vähän peilaavien pintojen ohi kulkiessa hätkähdyttää.

Nyt muistan taas, miten iisiä onkaan kun voi aamulla vain vähän, niin, puristella – ja mikrofoni asettuu paikalleen vähän itsestään. Tukkaan voi surutta tuupata myös vaikka noin norsunkokoisen ruusukkeen ilman pelkoa (enemmistä) ylilyönneistä.

On myös ollut aika kaivaa esiin parin vuoden takaa varastoihin jääneet kikkaratökötit ja tietty nostalginen diffuuseri hiustenkuivaajaan.

Viikonloppuna meinasin kokeilla, miten tukka taipuu isoille rullille. Tähtäimessä ovat ne Marilyn-kiehkurat. Olen ymmärtänyt, että permispohjan pitäisi luontua mainiosti tällaiseen kääntelyyn, jos sen tekee hyvillä pohja-aineilla ja kosteaan tukkaan. Taas on tietolähteenä joka toimittajan luotettava suosikki – inttärnet lukuisine keskustelupalsta-ammattilaisineen.

Toivottavasti en räjäytä koko tukkaa kokeilulla, tykkään tästä tällaisena tosi paljon!

Aika paljon se muuttaa. Pelkkä kikkura.

Tytöt tekivät silitettävistä Photopearl-helmistä kuvankin:

Kikkaraa

Koska olen tänään jo startannut blogipohdinnat näin syvällisellä linjalla, voin yhtä hyvin jatkaa samalla tyylillä loppuun asti. Mietin tukkahommia.

Tahtoisin taas kiharat. Olin muutama vuosi sitten kampaajakoulun loppukoemallina työkaverille, ja tykästyin permikseen ihan hulluna (vaikka ajatus aluksi lähinnä nauratti). Koskaan ei ole ollut niin helppoa pään kanssa. Kolmisen kuukautta meni niin, että välillä vaan puristeli jotain kikkarakamaa tukkaan, ja taas oli ihan jees. Sitä kaipaan taas, kun olen saanut venytettyä vähän mittaa tukkaan. Olen, ainakin melkein, saanut ylipuhuttua myös kampaaja-Satun kihartelemaan mua lokakuussa (ja koska tiedän Satun ainakin silloin tällöin käyvän täällä kytsimässä, tämä toimikoon samalla vähän niin kuin tulevan suunnittelun pohjana. Moikka Satu :D)

Silloin edelliskerralla kikkara oli tosi tiukkaa. Kokeilin sitä sekä omalla vaalealla värillä, että melkoisen shokkioranssina Venla-gaalan kunniaksi.

Älkää kysykö mistä tuo pose... Tämä on Maria!n takahuoneesta, ja meneillään on joku outous. Leikkasin toiselta puolelta pois Laurin erittäin erikoisen ilmeen, ja takana heilui joku ninja. Sellaista voi sattua.

 

Nyt kaipailen ehkä vähän loivempaa. Kriteerinä olisi, ettei menisi riihimäkeläismummoksi (vaikka mulla onkin mainio mummeli Riihimäellä).

 

Järjettömän hyvät ilmeet vain jatkuvat.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

En siis tahtoisi homman menevän vaikka näin:

Mutta tässä olisi muutamia kivoja ehdokkaita mun tukan pituuteen.



 

Tää on mun ehdoton suosikkini.

 

Ja joo, tiedän ettei kiharalla saa samanlaista naamaa kuin kuvissa.

Mitäs tuumitte? Mikä on teistä kivoin? Onko koko ajatus kiharasta teistä ihan karmiva? Erittäin 80’s?

Permis jakaa aika lailla mielipiteitä. Mäkin olen jo kuullut muutamankin ”et kai nyt sentään?!”-kommentin. Mutta eipä haittaa. Kokeileminen on kivaa. Sitä paitsi olen yllättynyt siitä, miten paljon permisaineet ja tavat tehdä kiharaa ovat muuttuneet sitten ihanan ylä-asteaikani. Silloin mulla oli pitkä tukka ja otsis. Kampaaja kiharsi koko pään, ja oikein panosti siihen otsatukkaan. Olin puudeli otsassa kuukausikaupalla. Hyyyyyyyyhhhhh.