Totuus (mun) elämästä vol.6

Katsotaanpa taas Totuutta silmiin. Tällä kertaa varsin konkreettisesti.

Kävin viime kuussa laitattamassa ripsienpidennykset (kyllä kävin, vaikka koko sana kuulostaa ihan pöljältä). Monella kaverillani oli sellaiset, ja ne näyttivät kivoilta. Halusin piristää itseäni. Ja piristyinkin. Räpsyttelin niitä innoissani täälläkin. No, homma kusi melkoisen pian.

Tältähän ne mainoksissa näyttävät.

 

Huoltoa suositellaan 3-4 viikon välein. Silloin paikkaillaan aukkokohdat, siistitään yleisilme.

No terve. Minun ripseni – jotka maksoivat 100 e – olivat viiden päivän jälkeen tämän näköiset.

Huomatkaa synkeä ilme vaikutelmaa tehostamaan!

Että vielä noilla sitten pari-kolme viikkoa? No enpä usko. Näyttää ihan vähän häiriintyneeltä, kun luomesta sojottaa vastakkaisiin ilmansuuntiin viisi ylipitkää karvaa. Toisessa on kai yksi. Eikä niitä auta itse riuhtoa poiskaan, kun lähtevät ne luomukarvat sitten siinä mukana. Se vasta somaa onkin – kaljut luomet. Ripsiväriäkään ei suositella (vaikka sillä ne omat hassut lyhyet karvat saisi sieltä edes jotenkin näkyviin) sillä silloin nuo tekokarvat klimppiintyvät ja vasta karseilta näyttävätkin. Sweet!

Tässä vielä havainnekuva silmät kiinni.

Tämän kirroosinkeltainen sävy ei sentään mene ripsifiaskon piikkiin. Vaan kuvaajan.

Pientä eroa ehkä on havaittavissa tuohon mainoskuvaan.

 

Kävin valittamassa liikkeessä, ja sain hyvin edulliseen hintaan täyden satsin ohuempia ja kevyempiä ripsiä simmuun. Ne näyttivät kivoilta noin viikon. Ajattelin, että edellisessä satsissa oli vain joku virhe. Mutta eivätpä oikein kestä nämäkään. Nyt, kahden viikon kohdalla,  niitä karisee jo naamalle joka päivä. Sojottavat hassusti mikä mihinkin suuntaan. Osa suoraan alaspäinkin. Piikit silmämunaa kohden. Todella glamöröösiä.

Kun juttelin tutun kosmetologin kanssa asiasta, hän totesi että aika monelle on tullut pettymyksiä ripsikaupoissa. Että niitä tehdään nyt melkoisella massahengellä, eikä viitsitä kertoa asiakkaalle, etteivät ne ollenkaan passaa kaikille silmille. Että esim. meikäläisen melko suorat ripset eivät vain jaksa kantaa niitä kaarevia ripsiä kunnolla, vaan tippuvat sitten heti pois.

Harmittaa. Haluaisin ne mainostetut helpot, kauniit ja kestävät ripset. Nämä eivät ainakaan sellaiset ole. Ja ihan joka 5. päivä ei olisi laittaa sitä 100 euroa uuteen satsilliseen. Menisi sellainen kuutisen sataa aina kivasti tekokarvoihin kuussa. Se on 7200 euroa vuodessa. Juu, moi. Ei vissiin ihan mun juttuja.

Mainokset

Pettymys on kaunis sana

Harvapa asia sieppaa yhtä paljon, kuin nuo joulukatalogit. Rumat, urpot läpykät. Tämä on niin kaluttu aihe jo, että liitän sen osaksi laajempaa kasvatusfilosofista märinää. Lapselle tuotettavien pettymysten ihanuutta.

Lyhyesti ensin. Kenen henkilöityneen Perkeleen kynästä nuo katalogit oikein syntyvät? Onko joku, jonka mielestä ne ovat ihan jees?

Vihaan niitä pontevasti.

Kersoillemme selvisi vasta muutaman vuoden viiveellä, että meidänkin kotiin ne kannetaan ihan niin kuin Minnan ja Satunkin. Vaikkei niitä koskaan meillä näy. Että äiti se nakkaa ne suoraan postipojan oranssista loorasta ulkoroskikseen, eivätkä ehdi edes kodin ilmatilaan.

Kaikki ne riistetyt mahdollisuudet? Byhyyy!

Jonakin vuonna annoin lasten nähdä ne. Joku jalouden puuska iski, ja kiinnosti nähdä mitä sieltä ruksittaisiin. Ja kylläpä he ruksivatkin! Mikä saa pienen ihmisen ajattelemaan, että pukki kantaa kotiin kaikki kolmekymmentä seitsemän krääsäistä pukettia?

Saatoin olla vähän karu, kun ilmoitin ykskantaan, ettei meidän pukki paljoa noita lueskele. Että pukki kekkaa kyllä jotain ihan itse ja kivempaa. Ja ettei niitä paketteja tarvitse myöskään odottaa neljääkymmentä. Niitä tulee kaksi per tyttö.

Läpi se kuitenkin meni. Ja vuosien avoin vihaaminen tuottaa nyt tulosta. Enää vihkosia selaillaan vähän ylenkatsoisesti ja naureskellen. Lapsihan pyrkii miellyttämään.

Voi indoktrinoinnin ihanaa voimaa!

Jonkun mielestä riistän nyt lapselta jotakin olennaista joulusta. En muuten riistä. Kyllä se joulu ihan tyystin toisenlaisista asioista koostuu.

Vanhempi on olemassa sitä varten, että hän tuottaa lapselle pettymyksiä.

Yksi pettymysharjoitusten ehdoton areena on karkkihylly. Olen vähän ylpeä siitä, ettei lapsistani kumpikaan ole koskaan heittäytynyt hyllyn eteen kirkumaan, niin kuin kaikissa englantilaisissa kauhukasvatusohjelmissa tapahtuu. He tietävät, ettei paljon kande. Siihen saisivat nimittäin jäädä. Lähtisin kotiin.

On toki ihan selvää, että kahdeksanvuotiaan voi ihan erilailla jättää kauppaan mesomaan kuin kolmevuotiaan. Mutta eivät he kyllä sitä kolmevuotiaanakaan tehneet. Perheemme julmat periaatteet olivat jo nujertaneet protestimielialan.

Oma äitini luotti aikanaan valheen voimaan. Hän siekailematta ilmoitti, ettei lähikaupastamme saa myydä karkkia ulos kuin perjantaisin. Oli siihen juoneen suostutellut myyjänkin mukaan (mitkä huonot kauppiastaidot, tai sitten vain helpolla manipuloitavissa!)

Minä lähestyn asiaa raa’alla rehellisyydellä. Karkkia ei tipu kuin viikonloppuisin, ja niin se vain on. Koska minä sanon niin, ja minä olen teidän vanhempanne. Hän, jonka työnkuvaan nämä päätäntähommat kuuluvat.

Kun on selkeät säännöt, on varaa joustaakin. Tytöt tietävät, että viikolla saattaa käydä flaksi, jos vanhempi on sopivalla tuulella. Silloin asiasta puhutaan rehellisesti ja suoraan: annan teille nyt näitä, koska mua huvittaa.

Mutta se on aina ja absoluuttisesti vanhemman päätös. Tyystin tarpeetonta on ruinia lisäkarkkipäiviä omin päin. Ei riittää silloin vastaukseksi ilman perusteluja.

En ole oikein ikinä tajunnut niitä vanhempia, jotka syövät karkkia lapsiltaan salaa. Siis miksi ihmeessä? Saavathan aikuiset tehdä muutakin lapsilta kiellettyä ihan lainkin suomin valtuuksin. Ja siksihän tässä ollaan käyty läpi koko kivulloinen lapsuus ja nuoruus, että nyt päästään itse kylvämään (koston?) hedelmää. Tulee mieleen tarina jonkun vuoden takaa.

Neuvolalääkäri jututti lasta herkuttelusta. Kyseli karkeista. ”Perjantaista sunnuntaihin”, vastaa lapsi. Hampaiden pesusta. ”Aina illalla ja aamulla jos ehditään” ja sitten vielä jäätelöstä. ”No sitä meillä ei syyä oikeen koskaan”.

Nyt taustalla tukehtuu toppatakkiinsa eräs äiti. Anteeksi kuinka? Meilläkö, jossa jäätelöä menee kokolailla viikoittain? Paljon, paljon enemmän kuin karkkia konsanaan. Älähdän ääneenkin. Virhe. Sitten käy ilmeiseksi, että meillä syödään aika paljon jäätelöä, vanhempien voimin. Tyttöjen mentyä nukkumaan. Tämä tieto uhkaa musertaa lapsen. Mikä petos! Mikä vääryys!

Lapsi toteaa saaneensa jäätelöä edellisen kerran joskus noin puoli vuotta sitten. Nyt jo vähän äidilläkin omatunto vihloo. Kurvaamme kotiin kaupan kautta, ja muistamme siitä lähtien edes kerran kuussa päästä jädepuntuille myös piltit.

On kuitenkin yhä lukuisia päiviä, jolloin jäätelö on vain aikuisille. Lapset ovat tottuneet tähän touhuun. Kun he nukkumaan muka mentyään nousevat vielä vessakierrokselle, niin aika usein siellä telkkarin ääressä jompikumpi tai kumpainenkin vanhemmista viihtyy jonkin herkun äärellä. Lapset saattavat luoda sellaisen Etiopian nälkäänäkevä –katseen, mutta tietävät paremmin. Suorivat siitä sänkyyn hissun kissun.

Aikuisten aika on aikuisten aikaa, ja sillä ajallaan he tekevät mitä ikinä mielivät. Because they’re worth it.

Kohtuuta voi toki noudattaa. Autossa matkalla mummolaan voisi olla järkeä vailla lappaa karkkia naamaan takapenkin katsellessa peruutuspeilin kautta. (Lapan kyllä, jos he nukkuvat). Enkä menisi yhteiseen iltapalapöytään jäätelöannokseni kanssa katselemaan heidän näkkileipäsulkeisiaan. Mutta en kyllä aikuisen oikeuksiani salailekaan. Ihan käyttökelpoinen on edelleen se lapsena ihan järjettömästi vituttanut:

Sitten kun sinulla on omia lapsia…

Ajattelen niin, että lapsen perusoikeus on saada kokea pettymyksiä ja harjoitella niistä selviämistä mahdollisimman turvallisessa ympäristössä. Se on oleellinen ihmisyyden taito. Vanhemman duuni on tuottaa pettymyksiä ja auttaa pääsemään niistä yli. Että homma toimisi, uskon että on välttämätöntä luoda toimiva, selkeä ja ehdottoman johdonmukainen raamisto kielloille ja myöntymisille. Säännöt on hyvä voida perustella, mutta neuvotella niistä ei tarvitse. Ei ainakaan pienen lapsen kanssa.

Saatan kuulostaa jyrkältä tyypiltä, ja kasvatushommissa olen juuri sitä. Noudatan viisaan isäni ohjetta siitä, että jos alusta pitää vähän tiukempaa liekaa, voi sitten myöhemmin antaa löysiä. Toisinpäin toimittaessa käsissä on murrosikäinen katastrofi.

Kuins muut? Löytyykö muita, jotka nauttivat pettymysten tuottamisesta?

Mitä meistä tuli?

Huomenna on ylä-asteen luokkakokous. Jännittää vähän. Okei. Jännittää paljon. Mietin mitä meistä tuli ja mihin suuntaan kukin lähti. Miten paljon toiveista vielä elää, ja kuinka paljon on kariutunut arjen alle.

Jännittää monella tapaa. Mennä kohdakkain itsenikin kanssa. Olin yläasteikäisenä melkoisen keskeneräinen. Kukapa niistä niin valmis olisikaan. En tiedä haluanko palata niihin tunnelmiin. Epävarmuuksiin, heittelyihin ja myllerryksiin. Mietin reggressoidummeko illan ehtiessä sinne takaisin. Otammeko luontevasti ne 20 vuoden  takaiset roolit, vai osataanko kohdata näine hyvinemme? Tällaisina ja tässä juuri.

Lukion luokkakokoukseen oli ihan erilaista mennä. Menin miehen kanssa yhdessä. Niin, olemme rakastuneet 16-vuotiaina luokkatovereina, 18 vuotta sitten. Hyvä ydinjoukko lukiokavereita on myös pysynyt mukana elämässä noista vuosista. Vaikkei nyt niin usein nähdäkään, niin vuosittain nyt vähimmillään. Siinä on jotakin voimaa. On ihmisiä, jotka tunsivat minut jo sellaisena, raakileena. Ja ovat jatkaneet mukana näihin päiviin. Tykkäävät silti ja siksi.

Ja ylipäätään, onhan ihminen ylä-asteiässä aika eri kuin heti sen jälkeen.  Lukiossa sitä oli jotenkin vähän ihmisempikin jo, vaikka sillä lailla hassusti täynnä omaa viisauttaan ja ylväänä. Yläasteella oli vasta ihan raaka. Kaikki ihan nupullaan. Iso osa minuutta vasta muotoutumassa.

Melkoisesti armollisuutta itseä ja muita kohtaan on sittemmin kertynyt nahan alle. Vaikka aika kesken sitä kai edelleen on

Olen miettinyt tätä kolmikymppisyyttä. Se on samaan aikaan aika kivaa ja karua. Kivaa silloin, jos hommat ovat menneet suunnilleen niin kuin halutti. Jos on saanut elämästä irti niitä asioita, joista nuorempana haaveili. Edes suurin piirtein. Eivät ne kaikille ole samoja. Mutta että niistä omistaan olisi saanut kiinni edes vähän.

Ja sitten jos ei, niin aika alkaa näyttää armottomuutensa. Toki vielä ehtii kouluja käydä, ammattia vaihtaa ja sitä perhettäkin laitella – jos siis sellaisista asioista ylipäänsä on kiinnostunut – mutta ihan eri tavalla se ponnisteluja vaatii. Kokolailla uudet realiteetit raamittavat olemista nyt.

On ehtinyt tulla sitä taakkaa. Ihan jokaiselle. On eroja ja pettymyksiä. Pulmia lasten kanssa tai niiden saamisessa. Työjuttuja ja kaikenlaista tunkkaista lastia. Törmäilyjä ja harha-askeleita. Peruuttamattomiakin päätöksiä.

Teini-ikäinen on ehkä ahdistunut ja näppylöillä, mutta elämä aukeaa eteen melkoisen leveänä. On valtavasti asioita vielä tulollaan ja mahdollisena. Ihan niin ei ole enää koskaan.

Jännittää nähdä, mitä ihmisille kuuluu. Samalla tulee peilattua omaakin olemista. Hui.