Ensitreffit alttarilla – ajatuksia parisuhteesta

Katselen kuopukseni kanssa Ensitreffit alttarilla -ohjelmaa. Suhteeni ohjelmaan on ollut takinkääntöä täynnä. Kun puffit ja parien haku käynnistyi aikanaan, olin nopeasti ärsyyntynyt. Olin just se tyyppi, joka tuhahteli, miten realityt menevät vain urpompaan suuntaan, ja kuinka tärkeästä suhteesta banalisoidaan karseaa viihdettä.

Kun sitten aloin seurata sarjaa, ylimielisellä ennakkoasenteella vähän nenänvartta pitkin, olinkin jo ekan jakson jälkeen sitä mieltä, että onpas kivalla tavalla koottu konsepti, aidon ja välittömän oloisia tyyppejä ja oikeastaan aika tärkeää sanottavaa ihmissuhteista. Ohjelma sai aidosti olemaan parien puolella. Olen samaa mieltä toisenkin kauden alussa.

On mielenkiintoista ja aika opettavaistakin kurkkia toisten ihmisten parisuhteeseen semminkin, kun itselläni on kokemusta vain tästä yhdestä. Olen lyöttäytynyt puolisoni kanssa yhteen juuri 16 vuotta täytettyäni, lukion ekaluokkalaisena, ja nyt olemme parin viikon päästä 39 -vuotiaita kahden teinin vanhempia. Liitto oli odottamaton vahinko. Emme juuri ehtineet shoppailla suhderintamalla, ja siltä näyttäisi, ettei juuri ehditä jatkossakaan.

Ohjelma tarjoilee pitkänmatkalaisellekin pohdittavaa. Se on minusta onnistunut, humaani ja kivalla, verkkaisella rytmillä toteutettu. Katselen mielelläni. Funtsailen sen aikana omaa suhdettani ja ajatuksiani ihmissuhteista ylipäätään. Jotkut jutut siinä mietityttävät ihan erityisesti.

Ajattelen, että parisuhde vaatii aika tavalla aina. Ainakin, jos sen meinaa saada jatkumaan pidempään kuin muutaman kuukauden mittaisen telkkariohjelman ajan. Silloinkin, kun takana on alun kolmattakymmenettä vuotta, täytyy melko tihein syklein tehdä rehtiä inventaariota siitä, missä mennään ja mitä tuumitaan. Vähintään parin-kolmen vuoden välein meillä ainakin nostetaan puheeksi se, vieläkö jatketaan yhdessä, vai olisimmeko onnellisempia erillämme. Jos on kerran menty yhteen ja ihan avioonkin asti, se ei tarkoita, että juna puksuttaisi samoilla raiteillaan hautakuoppaan saakka. Ihmiset muuttuvat, mielet muuttuvat ja tunteet muuttuvat, eivätkä ne aina tapahdu samassa rytmissä tai samaan suuntaan. Toistaiseksi olemme aina halunneet jatkaa, vaikka on niitäkin vuosia ollut, jolloin ollaan puhuttu vakavammilla äänenpainoilla.

Ohjelmassa minua jatkuvasti oudoksuttaa se, miten pieniin, arkisiin asioihin toisessa äkämystytään. Monet mietteistä tuntuvat tosi vierailta. Olin kuvitellut, että esimerkiksi vessanpöntön renkaan jättäminen jompaan kumpaan asentoon oli vain kärjistetty läppä ihmisten puheissa, mutta niin sekin seikka vain nousee alvariinsa esiin ohjelman melkein jokaisessa jaksossa. Tajuan, että minulla ei ole mitään mielikuvaa siitä, kumpaan asentoon pönttömme rinkula useammin mahtaa jäädä. En ole lainkaan ajatellut asiaa.

Kun puhuin tätä kuopuksen kanssa, hän totesi ääneen sen, mitä itsekin olin miettinyt: että jäähän se rinkula väärään asentoon sille miehellekin naisen jäljiltä. Miksi sen jättäminen ylös miehen jäljiltä olisi niin väkevä loukkaus naisen tunteita kohtaan?  En kykene ymmärtämään, miten tuommoisella seikalla millään laatua voisi olla jonkinlainen merkitys suhteessa oikeasti. Edes alkuvaiheessa. Edes televisio-ohjelmassa. Sarjakuvassa nyt ehkä korkeintaan.

Toki käsikirjoittajana ymmärrän leikkauksen, rajausten ja erilaisten syötettyjen petausten merkitykset nähdyssä lopputuloksessa, mutta silti. Kun pariskunnista alkujuonnossa sanotaan, että he ovat ”tehneet kaikkensa” löytääkseen itselleen kumppanin, niin mietin mielessäni, että voisikohan tuollaisista vaatimuksista ainakin joustaa, jos ihan todella haluaa parisuhteeseen toisen, elävän ihmisen kanssa? Tai siitä, että toinen haluaa kaupasta kalaa tänään, ja sinä kyllä ottaisit lihaa. Tai siitä, missä toinen haluaa säilyttää kesäkenkänsä, vaikka se olisi ihan tosi eri paikka, kuin missä sinä. Ja sotkisi sisustuksen.

Mietin, miten helposti se unohtuu, että parisuhteessa on kaksi henkilöä. Ihan tasavertaista, elävää ja hengittävää tunteineen ja tarpeineen. Ei vain joku, joka on olemassa minulle silloin, kun sille minusta on tilaa, vaan kaikkineen siinä, hiomassa kulmia kanssani yhteisen olemisen löytämiseksi. Täsmälleen yhtä tärkeä tarpeineen ja toiveineen, tilan kaipuineen. Aikuinen, jota minä en voi käskyttää ja ojentaa.

Että toinen ei ole mikään kulutushyödyke.

Tiedän varmaksi, että omasta liitostani ei olisi tullut yhtään mitään, jos tuon mittakaavan kysymykset olisivat saaneet pääni kääntymään suhteemme ensimmäisten kuukausien aikana. Jos toisella olikin mielestäni rumat kengät, vähän harottavat hampaat tai joku muu pikkujuttu, niin minulla oli sentään otsatukkapermis. Siihen olisi voinut kaatua ohjelman perusteella kokonainen muuten fantastinen rakkausliitto ennen alkuaan.

Liittomme kaatuisi päivittäin, jos vessan rinkulalla olisi siinä millinkään sijaa.

Mietin välillä, vaikuttiko onnistumiseen se, että olimme ehtineet olla yhdessä vajaan vuoden, kun sain syöpädiagnoosin. Siinä ei pöntönkansia tai hammastahnatuubeja juuri mietiskelty. Tai sitten se oli vain juuri sitä vahinkoa. Onnekasta sattumaa, jonka eteen me molemmat hyvin pian tiesimme olevamme valmiita tekemään lujasti työtä. Ettei kumpikaan kuvitellut, että kahden ihmisen suhde voisi itsestään, ilman panostusta ja ajatusta, olla jotenkin pulmaton.

Ehkä sekin auttoi, että molemmilla oli aika pitkä aikajänne jo valmiiksi. Että hokasimme, ettei tuosta toisesta saa syvemmälti selvää vielä ensimmäisen vuoden aikana, ja paljon ihan uutta paljastuu ihan epäilemättä tuolla seuraavalla, kahdennellakymmenennelläneljännellä.

Tänään meillä on aika monennennet tuhannennet treffit leffassa, kun lapset lähtevät yökylään. Kengät saavat olla missä vain, eikä rinkuloita katsella kertaakaan.

Mainokset