Huimauksen välitilinpäätöstä

Kävin eilen taas keskarilla korvapolilla huimausta ihmettelemässä. Oli vähän turhauttava reissu, niin kuin ovat tässä nyt tavanneet olla. Sairaalalle on meiltä kävelymatkaa yhteen suuntaan n. 1 h 15 min. Se on tietysti  edes-takas käveltynä ihan kiva reipas lenkki, mutta 5 min vastaanottoa varten aavistuksen turhauttava napata pois yrittäjän työpäivästä. Eilen nousi kapinamieli. Vastaanotto meni just niin kuin on mennyt tähänkin  asti.

– Mitenkäs huimaus?

– Vielä huimaa.

– Mitenkäs kuulo?

– Edelleen kuuluu hyvin.

– Onko muita korvaoireita?

– Eipä taida edelleenkään olla.

– Pitäisi pysyä liikkeellä.

– Liikun todella paljon.

– Niin. Ei meillä ole sulle oikein enää mitään tarjottavaa…

No eipä ole ei. Kerroin lääkärille, että lopetan mieluummin  kontrollikäynnit kokonaan, kuin hilaudun maksamaan poliklinikkamaksun siitä, että aina käydään tuo sama keskustelu, eikä ole mitään tietoa muutoksesta. Ihan ystävällisesti, tietenkin. Olimme samoilla linjoilla. Jos kerran pitää vain odotella, niin odotella voi ilman 3 h kävelyä ja neljänkympin laskuakin. Nyt siis odotellaan.

Taas sanottiin myös se klassinen loppulause. Oireita ei kuulemma kannata kuunnella, ne siitä pahenevat. Eipä ole tarvinnut toistaiseksi käydä kuuntelemaankaan. Ihan ovat sieltä kiltisti esille kuuntelematta tulleet, milloin missäkin tilanteessa – eilen viimeksi hierontapöydällä meni maailma mullin mallin.

Varmaa diagnoosia ei saatu nytkään, eikä varmaan saada koskaan. Selkeimmin ilmaistuna se on ollut ”jotakin korvaperäistä”. Ja kuitenkin kaikki lääkärit ovat olleet yksimielisiä siitä, että sellaisten vaihtoehtojen (vestibulaarineuroniitti ja hyvänlaatuinen asentohuimaus) olisi pitänyt mennä ohi viikoissa, vähintäänkin kuukausissa, ja ainakin ihan viimeistään puolen vuoden rajapyykin kohdalla. No, ei mennyt.

Paljon helpompi tilanne ilman muuta jo on. Kesästä pitkälle syksyynhän meno päässä oli ihan mielipuolista manaajaa. Nyt ei heitä kuin muutaman kerran päivässä enää, ja kohtaukset ovat lyhyitä. Ne eivät pääse enää yllättämään, joten alussa vaivannut pelko on poissa. Illat ovat pahimpia, kun väsymys ilmeisesti vaikuttaa kompensointimekanismeja höllentävästi. Sama vaikutus on flunssalla, kiihtymisellä ja muilla häiriötekijöillä. Osaan kuitenkin operoida niiden kanssa jo sillä tavoin, että jos tiedän, että pitää päivän aikana saada tehtyä jotakin eritysesti keskittymistä tai kehonhallintaa vaativaa, otan siihen asti iisimmin. Hyvin toimii, ja elän kyllä kokolailla täyttä elämää töineen ja harrastuksineen. En usko, että moni ulkopuolinen edes millään tavalla huomaa, että välillä vintti pimenee. Olen myös haka pitämään sen peitossa, korkeintaan hetkeksi hiljenen.

Reseptinä on yhä liikkua ja tehdä huimalevia asioita. Liikun onneksi paljon käskemättäkin. Olen viikon aikana salilla 3-4 kertaa ja  tanssimassa ja rullaluistimilla kumpaistakin kerran. Sen päälle pitkiä kävelyitä tulee kerta-pari viikkoon, ja vesijuoksua silloin tällöin. Enempiä ei oikein mahdu kalenteriinkaan. Roller derbyä en lääkärin mukaan saa mennä pelaamaan, mutta muita juttuja runsaasti kyllä. Derbystäkin on löytynyt kivoja juttuja valmennuspuolen hommista, joten ei hätää.

Maalaismutsi kysyi, miten uskallan tehdä juttuja, jotka heittävät päässä. Tuumin, että on pakko. Olen viettänyt lähivuosina kuukausikaupalla sohvanpohjalla sairauslomilla, enkä ikinä halua siihen tahdottomaan ja toimimattomaan tilaan enää. Jos tämä tulee olemaan tällaista heiluntaa pysyvästi, niin en halua antaa sen leikata pois selaisia tekemisiä, joista nautin. Jos aivot kerran ovat kovia adaptoitumaan, niin haluan tarjoilla niille reippaasti mahdollisuuksia siihen.

Alussa tekeminen oli paljon pelottavampaa, kun kohtaukset veivät mukanaan niin pitkäksi aikaa, ja huone saattoi jäädä koko päiväksi pyörimään. Nyt tiedän, että hetken heittää, ja sitten taas kirkastuu. Hankalammistakin kohtauksista selviän, kun nappaan seinästä kiinni ja seison hetken tasaamassa tunnetta.

Kiva fiilis, että tuo lekureissa ramppaaminen on nyt ohi. Kuluneen 7 kk aikana sitä iloa on ollut tosi riittämiin. On otettu sydänkäyrää, verta, paineita, TT:tä, magneettikuvaa ja erilaista sokkotestiä. On tiputettu korviin kylmää ja kuumaa vettä, puhallettu niihin kovilla tehoilla ilmaa ja laitettu kieppumaan deprivaatiolasit päässä. On kuunneltu piippauksia, seurattu liikkuvia valoja, kaadetu sivuille, taakse ja eteen. On vastailtu samoihin kysymyksiin näännyttävän monta kertaa. On koitettu fyssarilla, hierojalla ja osteopaatilla, ja juostu aika monenlaisilla poliklinikoilla, ensiapuasemalla, kolmella eri lekuriasemalla ja yhdessä sairaalassa. Nyt odotellaan ja ollaan vaan, ja se tuntuu aika paljon mukavammalta, ja tulee halvemmaksi myös.

Tämä on kuulemma tyypillisesti elämän varrella uusiva vaiva. Naureskelen mielessäni sille, että ei se ainakaan vielä voi käydä uusimaan, kun ei ole vielä loppunutkaan. Ihan hyvä tilanne siis! Jos tällaisena säilyy, niin pärjäilen kyllä. Ei mikään optimaali tilanne, mutta eipä tämä ole optimaali kroppa koskaan ollut muutenkaan. Tähän kai se hyvin sopii, se vanha toteamus, että näillä mennään! Maalaismutsille ja muille huippaileville lukijoille toivotan pitkää pinnaa ja helpottavia oloja. Kyllä se sieltä taas kirkastuu!

Mainokset

Manaaja jaksaa yllättää!

Huomenta! Manaaja taisi käväistä lukemassa eilisen postaukseni, jossa tuumin ettei enää pyöri vaan pudottelee. Asia korjaantui, ja heräsin siihen, että pyörii molemmilla puolilla!

Tämä onkin taas uusi jännittävä juttu. Asentohuimaushan tulee tyypillisesti toiselle puolelle, ja minulla se on vahvasti oireillut oikealla. Olen siis oppinut välttelemään visusti kaikkea oikealla, varsinkin takaviistossa, tapahtuvaa aktiviteettia. Kävelen Robocopin letkeydellä. Kun on katsottava jonnekin, koko kakkosnelonen kääntyy. Hence the autoilun mahdottomuus.

No, tänään avasin silmät, taas uskaliaassa aamupissalle lähtemisen hengessä, ja punkesin itseäni ylös vasemmalta puolelta. Turvapuolelta. Varovasti ja hissuksiin, niin kuin kaltaiseni 185-vuotiaan kuuluu. Ja viuh ja huisk! Huone meni ympäri ämpäri hetkessä. Sängystä tuli kelluva lautta. En enää panikoidu, kun kappaleet allani lähtevät liikkeelle. Tartun kiinni laidoista, huokaan vittuuntuneena ja odotan, että rämähdän takaisin alas. Aina sieltä rämähtää. Sitten vaappuu enää vain normaalit vähäsen. Miltähän se tuntuikaan, kun on ihan kiinteää ja stabiilia koko ajan? En muista. En oikesti muista.

Koska vasuri oli Manaajan vallassa, päättelin katteettomalla optimismilla, lähes riehakkaasti, että oikealta pääsen ylös. No paskat pääsin. Käännyin varovasti, nousin muutaman sentin patjan pinnasta ja huisk ja viuh!  Taas oltiin ruotsinlaivan peräaalloissa kumipatjalla. Raikasta! Nyt siis pyörittää kummallekin puolelle.

Anteeksi, missasinko sen memon, jossa sanottiinkin asentohoidon pahentavan oireita? Olen voinut merkittävästi huonommin tämän viikon, jonka olen asentosarjoja tehnyt. Kysyn nyt ihan kaikkein näteimmällä äänelläni, että kuinka pitkään minun pitäisi näitä vielä motivoitua tekemään?

Asentohuimauksessa, anteeksi hyvänlaatuisessa asentohuimauksessa, alkaa tänään viikko 7. Ei niin, että täällä laskisin. 45 päivää.

Huimausta ja mustejuttuja

Juttuni ovat aika saman aihepiirin ympärillä tällä hetkellä, pahoittelen. Sentään jotakin vaihtelua pyörrytysrintamalla! Nyt ei nimittäin mene koko huone ympäri, vaan tulee erilaisia pudotuksia ja tärähdyksiä. Fantastista, eikö?

Oletan muutosten johtuvan siitä, että sakka/kiteet/kivet/ne pienet perkeleet jotka tämän aiheuttavat sisäkorvassani vaihtavat paikkaa asentohoidon seurauksena. Kun käytävän mutka vaihtuu, tulee aivoille taas vähän uudenlaista vitun väärää jännittävää informaatiota siitä, missä suhteessa minä sijaitsen ympäröivään maailmaan. 

Ja menikö tämä asentohoidolla 2-3 päivässä ohi? No arvatkaapa. 

Kun makasin äsken otsa parjassa toiseksiviimeistä käännöstä tehden, humahti patja puoli metriä alaspäin. Ei tietenkään kenekään muun mielestä, mutta kyllä humpsahdin ihan kunnolla omassa kipeässä päässäni. Erikoistunne. Pään käännökset hoitoa tehdessä ovat kaikkein kamalimpia. Niiden kohdalla pitää oikein psyykata itseään uskaltautumaan uusiille vesille. Joka käännöksellä on mahdollista saada ihan uudenlaisia tuntemuksia, ja usein ne iskevät hyvin nopeasti käännöksen alkaessa. On ihan luonnonvastaista tehdä jotakin, jonka tietää pelottavaksi ja epämiellyttäväksi, joten käyn jatkuvia neuvotteluja itseni kanssa (ääneen tai hiljaa, riippuen huoneen miehityksestä) ennen jokaista käännöstä. Pakko ne kuitenkin on tehdä 

Törmäsin työelämähaasteeseenkin. Uudenlaiseen nimittäin. Onhan tässä aikamoista työelämähaastetta nyt muutenkin koko ajan, mutta kirjoittaminen kotona sujuu kuitenkin aika ok, jos otan rauhallisesti. Huomenna on kuitenkin edessä keikka paikkakunnalle, jonne ei meiltä pääse alle kolmessa tunnissa millään julkisella. Koska autolla sinne pääsee reilusti alle tunnissa, on aika hankala yhtälö, jos ei voi ajaa. Ja enhän toki voi (Herra siunaama sitä lentävä auto -simulaattoria, joka siitä seuraisia. Olen ollut pyörivässä autossa jo kerran kunnolla, enkä välitä uusia elämystä). 

Keikalle on pakko päästä, joten suhmuroin ystäväni kuskiksi. Onkin eka kerta, kun pyydän ketään kaveriksi työkeikalle. Onneksi haastattelupaikka on tosi kiva ja ihmiset tuttuja myös kuskille, joten ihan kiva autoretkipäivä varmaan on tiedossa. Mutta täytyy sanoa, että alkaa kunnolla ärsyttää tämä oma raihnaisuus. Eläköön ystäville!

Tällä viikolla on ollut vähän muitakin kuin logistisia hankaluuksia vaivan kanssa. Olen arvioinut jaksamiseni väärin jo muutamana päivänä. En ole osannut ennakoida, miten tappavan paljon väsyn päivän aikana, kun tasapainon ylläpitoon menee niin paljon energiaa. Niinpä sellaiset päivät joihin kuuluu paljon – vaikka kivojakin – askareita ja siirtymisiä, ovat myrkkyä. 

Toissapäivänä kävelin aamulla bussiasemalle noin puolisen tuntia. Sitten ajelin bussissa tunnin ja kävelin lyhyen etäisyyden Uimastadikalle. Siellä poljin kuntopyörää ja vesijuoksin yhteensä noin tunnin verran. Saunan jälkeen meinasikin sitten vintti pimetä ihan huolella. En tajunnut siinä rauhoittua kunnolla, vaan reissasin vielä syömään ja hoitelemaan asioita kaupungille. Enpä ollut tajunnut, että sellaiset normaalisti helpottavat elementit, kuten rullaportaat, ovat melkoinen haaste aivoille tällä hetkellä! Sitten kävelin vielä reilun 30 min treffaamaan lasta juna-asemalle. Kun pääsin lapsen kanssa anoppilan sohvalle, nukahdin välittömästi. Aivot olivat ihan ylikuumentuneet kaikista erilaisista maastoista ja tekstuureista, ihmisistä, vilinästä ja tekemisestä. 

Terveenä tuo olisi ollut leppoisa lomapäivä, rentouttava ja kiva. Ei juuri mitään ihmeellistä tehtävää. Nyt se oli kyllä kiva, mutta samalla todella raskas henkisesti ja fyysisestikin. Ihmeellinen olet tasapaino, kun kaikkeen vaikutat niin kovasti!

Loppuun mukavuutta. Olen vuoden verran haaveillut uudesta kuvasta käsivarteen. Olin kaavaillut varaavani ajan sen tekoon lokakuulle synttärilahjaksi itselleni. Nyt päätin kuitenkin vähän aikaistaa projektia, ja varasin ajan ensi viikolle. Kun en kerta kuitenkaan pääse treeneihin ja hikoilemaan, voin hyvin hoivata tatskan kuntoon tässä välissä. Kuvan näytän sitten, kun se tuossa komeilee. Se on kannustuskuva itselleni. Onpahan jotakin kivaa kaiken tämän pillittelyn keskelle. En malta odottaa!

 

Aamuinen temppurata Manaajan malliin

Heräsin vessahätään. Niinhän on aamuisin usein. Nyt on kuitenkin jännää tavanomaisenkin äärellä. Ennen kuin pääsee asialleen, on nimittäin selvitettävä jos jonkinlaisia pyöriviä obstaakkeleita. Esimerkiksi joko riiputtava riittävä aika siinä pystyseinässä tai suostuttava höykyytettäväksi aaltoihin heitettävän tynnyrin lailla. Temppurata vaihtelee joka päivä, joten tylsäksi ei käy. Ai niin, tai joku saattaa vain potkaista täysillä pään sisällä takaraivoon. Sanoinhan, vaihtoehtoja riittää!

Yöllä huimaus nukkuu. En näe erityisen merihenkisiä unia, vaikka itse nukahtamisen hetkellä keikunkin riippumatossa. Olen nyt niin tottunut siihen heijaukseen, että välillä jopa nautin siitä hetken. Hyväksymällä on henkisesti helpompaa tyystin epänormaalin kokemuksen keskellä. Visioin itseni vauvaksi kehtoon tai turistiksi palmusaaren rantaan. What ever rocks your boat, right? Pun very much intended.

Hei kun herään, homma alkaa taas. Tai heti, kun vähän liikautan asentoa. Ja nyt ei olla enää mukavassa riippumatossa. Nyt katsellaan taas Manaajaa silmiin. Niinpä olen minimoidakseni mustelmani siirtänyt tyynyn jalkopäähän. Siitä voin tehdä kammottavan asentohoito- ts. karusellisarjan heti ennen ylös nousemista alta pois vain hilaamalla pään roikkumaan sängyn laidan yli. Sitten huristellaan vaihtelevissa määrin sarjaa ympäri kolmen otteeseen, ja kas, vain 10 kivan kieppumisminuutin jälkeen olen vapaa lähtemään aamupissalle!

Sitten vain seinästä kiinni ja hitaasti pystyyn. Olen oma yhden hengen geriatrinen osastoni, laiskiaisvallankumoukseni, hakemuskäsittelyjononi. Mitä näitä nyt on. Sanotaanko vielä yhdessä: hyvänlaatuinen asentohuimaus.

Jälkipotku on yksi jännittävä lisäelementti asentohoidossa. Se  iskee tai on iskemättä täysin arvaamatta noin vartin sisällä hoidon jälkeen. Tuosta noin vain, missä milloinkin. PAM! Napakka potku takaraivoon niin kovasti, että koko pää retkahtaa nopeasti eteen tai sivulle. Ai että. Turha painaa pirulaista unholaan hoitosarjan jälkeen, oh no, täällä yhä ollaan, se sanoo. Tai viestii viehättävällä elekielellään.

No, tällaista tämä on. Kello on 9.30 ja päivän ekat sankariteot – pissalla käynti – on suoritettu! Voittajaolo. Päässä soi tällainen soundtrack. Kertsi puhuttelee, mutta sitä kohtaa, jossa silmät sulkemalla kaikki tuntuu muuttumattomalta en allekirjoita. Siinä kohtaa pyörii niin perkeleesti. How am I gonna be an optimist about this?

Kas, minulla on pystysänky!

Tänään on asentohuimaushoidon kolmas päivä, ja piti siis lääkärin mukaan saada paalut paikalleen. No heti herätessä oli aika ilmeistä, että näin ei ole. Käännyin nimittäin kyljelleni noustakseni pystyyn, ja saman tien kiepsahti sänky pystyasentoon. Pääni sisällä toki vain, mutta ei sillä oikeastaan ole väliä, koska se tuntui täsmälleen samalta kuin olisi oikeastikin noussut. 

On aika älyvapaa ja melko pelottava tunne, kun sänky nousee pystyyn sinun vielä maatessasi sillä. Tarrasin epätoivon vimmalla ja kaikella voimallani lakanasta ja yritin pysyä kiinni tässä pehmeässä pystyseinässä. Vaikeaa. Juuri ennen kuin luiskahdin lattialle, sänky retkahti takaisin alas ja jatkoi vain normaalia keinuntaansa. Niin, olen ollut nyt tämän viisi viikkoa jatkuvassa riippumattoefektissä sängyissä ja sohvilla. Kai se vauvoista voisi olla tyynnyttävää.

Oli jättimäinen tympeys herätä tuollaiseen oloon. Tekisikö vielä aamun pakolliset asentosarjat ja pyörisi lisää? Joo, hyvä idea!

Tänään on ollut tosi alhaisen taistelumoraalin päivä. Olen pääasiassa niellyt kyyneleitä tai sitten ihan vaan vuolaasti räkäitkenyt menemään. Ärsyynnyn itseeni ja omaan ärsyyntymiseeni. Turhaudun ja ahdistun tähän loppumattomalta tuntuvan pyörimiseen. Inhoan itsessäälistä itseäni. Tahtoisin hetken ihan hiljaista ja tasaista, normaalia olemista. Sitten ehkä jaksaisin taas tätä merisairautta. Mutta nyt en meinaa millää jaksaa. Pakko tunnustaa se näin ääneen, vaikka en haluaisi. Vaihtoehtojakaan ei kyllä ole. Tässä sitä vain heilutaan menemään. En edes muista, miltä tuntuu silloin, kun silmät tarkentavat kunnolla. 

Ihan erityisen paljon ottaa päähän näin perjantaisin, kun kaikki muut ovat pelaamassa roller derbyä. Minä olen viimeksi ollut toukokuun lopussa. Oli pitkät kesäreisut ja nyt sitten viisi tällaista sairasviikkoa. On tietysti selvää, ettei tässä jamassa kävisi mielessäkään nousta luistimille, mutta kylläpä se sylettääkin silti. 

Wäy wäy wää. Pahoittelen tätä lapsellista marmatusasennetta tänään, mutta ei irtoa enempää. Jospa huomenna sitten horisontti taianomaisesti oikenee. Kyllä niin voi käydä. Vissiin. 

 

Manaaja Hämeenlinnasta tässä moi – eli huimausdiagnoosi saapui viimeinkin

Huimauksen alkamisen viisiviikkoispäivän kunniaksi sain eilen viimein diagnoosin, joka todennäköisimmin on myös oikea. Oireyhtymän nimi on hyvänlaatuinen asentohuimaus. Ihan heti kärkeen voin sanoa, että tässä ei jumalauta ole kyllä MITÄÄN hyvänlaatuista!

Oireyhtymä iskee yhtäkkiä yllättäin, ja kuuluu (minulle varsin tuttuun) kategoriaan paska tsägä. Koska en ole lääkäri, lainaan TYKSiltä:

Miten hyvänlaatuinen asentohuimaus ilmenee?

Hyvänlaatuisessa asentohuimauksessa tulee tyypillisesti 20-60 sekunnin mittaisia kiertohuimauskohtauksia joihinkin asentoihin liittyen. Usein kohtauksen laukaisee makuulle toiselle kyljelle asettuminen tai kääntyminen maatessa. Huimaus  uusiutuu usein, kun sama liike toistetaan, mutta oire tulee toistettaessa lievempänä.

Hyvänlaatuisen asentohuimauksen oireet voivat olla hyvin voimakkaat, ja potilas saattaa esim. oksentaa, mutta nimensä mukaisesti tauti on hyvänlaatuinen, eikä sillä ole yhteyttä aivoveritulppiin tai kasvaimiin.

Mistä oireet johtuvat?

Hyvänlaatuinen asentohuimaus johtuu ihmisen tasapainoelimen kaarikäytäviin ajautuneesta ”sorasta” eli irrallaan olevista tasapainokivistä. Oireet voidaan saada poistumaan tietynlaisilla liikesarjoilla, joilla irtonainen sora ohjataan pois kaarikäytävistä.

Diagnoosin löytäminen oli hankalaa, koska minulta puuttuivat ensin asentohuimaukseen tyypillisesti kuuluvat silmäoireet (sairaan puolen silmä alkaa kallistuskokeessa vipattaa). Tätähän on pengottu melkoisella lääkärijoukolla viimeisten viiden viikon aikana – niin keskussairaalan neurologisella kuin yksityisellä vastaanotollakin. 

Hankalaa vaivaa on hoidettu niskaperäisenä huimauksena, koska rankani on auto-onnettomuuden jälkeen osteopaatin sanoin virheasennossa, ja niska tasapainoelinten hermotusten kohdalta erittäin lukossa ja krampissa. Niskaa on nyt avattu useiden pitkien hieronta- ja osteopaattisessioiden ajan, mutta helpotusta ei ole tullut (itse huimaukseen, muuhun jäykkyyteen toki). 

Eilen menin sairaalan ohjeistuksesta vielä terveyskeskukseen, ja siellä osui kohdalle aika perehtyneen oloinen kaveri. Hän kuunteli ensin kuviot ja alkoi sitten testailla oloani kaikenlaisin liikesarjoin. Viimeiseksi tuli villein, jossa minun piti istuma-asennosta kaatua lötkönä hänen syliinsä ensi vasemmalle ja sitten oikealle taittaen, ja oikean puolen kaatumisesta hän sitten nappasikin sen silmäoireen. Tunsin sen itsekin selvästi: lähti väpättämään melkoisesti.

Asentohuimaus it is then. Lääkärin mukaan aiempi niskadiagnoosikin pitänee paikkansa, ja pahentaa oireistoa. Sain siis myös 15 kerran fyssarilähetteen rangan oikomiseen. 

Asentohuimaukseen itsessään ei ole varmaa parannuskeinoa. Siitä toipumista pyritään nopeuttamaan asentohoidolla, jossa potilas suorittaa tietyn liikesarjan aamuin ja illoin, useamman kerran peräkkäin. Liikkeiden tarkoitus on saada tasapainokiteet korvassa valumaan takaisin niiden omille paikoilleen. 

Sarja on kammottava. Ja sano tämän nyt lukuisien ärsyttävien ja turhauttavien kuntoutusliikkeiden rintaäänelläni. Kam-mot-ta-va! Se on kylläkin tosi helppo tehdä. Makaan sängyllä, roikotan päätä laidan yli ja käännän päätä eri asentoihin. Välillä vaihdan kylkeä ja lopuksi nousen istumaan. No big deal, right? Paitsi, että liikesarjan tarkoituksena on provosoida huimaus pahimmilleen, ja pahimmillaan se on mallia Manaaja. Jotakin ihan sanoinkuvaamattoman karmaisevaa. 

Kun huimauskohta löytyy, alkaa huone mennä ympäri niin, että ulisen vain sellaista kimeää kauhun ulinaa täysin pidäkkeettä. Puristan kaikin käsivoimin sängyn laidasta, että pysyisin kyydissä. Toisinaan pyörin pääni sisällä 360 astetta noin 200 km tuntinopeudella vaakatasossa, ja toisinaan – ja se on kaikkein kamalinta – menen ympäri ihan holtittomasti niin, että raajat vain sätkivät ilmassa ja koko horisontti kieppuu villisti kuin sellaisessa astronauteille tarkoitetussa painottomuuslaitteessa konsanaan. Toisinaan mennään pikavauhtia ja toisinaan tunnen piinaavan hidastettuna, miten jalkopää lähtee nousemaan ensin kohti kattoa, ja sitten koko matkan ympäri, tai toisinpäin. Linnanmäki gone terribly wrong. 

Tasapainon menetys on ihmeellinen asia, koska sitä ei pääse mihinkään karkuun. Oman pään sisällä tapahtuvat tepposet ovat piinaavia. Silmät lähtevät pyörimään holtittomasti, pää nykii voimakkaasti, ja sitten tulee sellaisia iskusarjoja, joissa tuntuu siltä kuin joku asettuisi takaraivon sisäpuolelle ja monottaisi maiharilla kaikilla voimillaan päähän. Kivuttomasti, mutta terävästi kovaa jysähtäen. Nytkähdän silloin ihan näkyvästi paikaltani. Pelottavaa ja oksettavaa. Tuossa tilassa on tosi vaikea luottaa yhtään mihinkään omaan aistimukseen, ja se on hirveä tunne. 

Teen liikesarjat aina niin, että puolisoni on kotona. En uskalla olla silloin yksin, koska koko todellaisuudentaju menee. Miehen tehtävänä on välillä pitää minusta fyysisesti kiinni ja sillä tavalla kirkastaa minulle, että pysyn kyllä oikeasti paikallani. Hän myös hokee pahimman kohdan aikana lauseita, kuten: ”sä oot sohvalla paikallasi. Sä pysyt siinä ihan aloillasi. Ei oo mitään hätää oikeasti.” Olo on kuin vauvalla. 

Huimaukseen liittyy myös se pahoinvointi. Kun kaikki menee villisti ympäri, on tosi vaikea pitää sisäkamppeet sisällä. Kohtaus on myös niin uuvuttava intensiteetissään, että puhkean sarjan lopuksi itkuun silkkaa voimattomuuttani. 

Voin kertoa, että on melkoisen kamalaa, että ainoa hoito hankalaan tilaan on tietoisesti pahentaa sitä kahdesti joka päivä. Ei motivoi suuresti. On vain pakko uskoa, että tämä lähtee tehoamaan. Olen erittäin vähän epätoivoisuuteen vajoaavaa tyyppiä, mutta nyt myönnän kyllä uskon paranemiseen olevan todella koetuksella. 

Omalla kohdallani asentohuimaus on silläkin lailla hankala, että huimaus ei liity pelkästään joihinkin asentoihin, vaan on olemassa koko ajan kaikissa asennoissa. Toiset asennot kyllä provosoivat sen pahemmaksi. Ei ole tällä hetkellä mitään mahtia maailmassa, joka esimerkiksi saisi minut katsomaan jotakin, joka sijaitsee oikealla puolellani takana yläviistossa. Kaatuisin heti, vaikka makaisin sohvalla. 

Koska pahennus huippaan tulee äkkiarvaamatta ja yllättävissä tilanteissa, tulen aika araksi katselemaan ympärilleni. Se tietysti jäykistää koko kroppaa melkoisesti. Ja se taas, kuten tiedetään, on tälle onnettomuusselälle erityisen myrkyllinen tilanne. Siinäpä onkin fyssarilla sitten työnsarkaa taas.

Pakko tämän olisi kohta jo alkaa mennä. Huimaus hankaloittaa arkea ihan älyttömästi. Tulen merisairaaksi koneen äärellä enkä voi ajaa autoa. Kun kävelen, joudun keskittymään tosi tarkkaan, koska maasto heiluu koko ajan niin kuin olisin kuuden tuopin kännissä ruotsinlaivalla myrskyssä. Kun koitan mennä ruokakauppaan, saan helposti täyden paniikin, koska en löydä asioita enkä pysty hahmottamaan ympäristöäni. Arkipäiväisten juttujen tekeminen on hidasta ja pelottavaa. Ärsyynyn, hermostun ja turhaudun tosi nopeasti, koska olen tottunut pärjäämään. 

No, nyt on hommalla kuitenkin siis nimi. Lääkärin mukaan asentohoidon pitäisi tepsiä 2-3 päivässä, eli tänään (ei vielä tunnu siltä ainakaan) tai huomenna. Ja jos ei tepsi, niin ensi viikolla jatketaan tutkimuksia. 

Kaikki raajat pystyyn ja ristiin, että saisin suoran horisontin mahdollisimman pian!