Mutta näkyykö se? – Vanhempana Pridesta

Mennään Pride-viikkoa. Tänä vuonna joudun jättämään kulkueen väliin, ja se harmittaa. Haluaisin todella olla siellä. Kulkue on paitsi tosi kiva tapahtuma, myös oleellisen tärkeä näytön paikka. Somepeukuttelun aikana on välttämätöntä seistä myös ihan konkreettisesti arvojensa takana. Nähtävillä. Paikalla. Tukena ja joukkona. Ihmismassana ihmisten asialla.

Jäin eilen miettimään erästä vuosikausia sitten tekemääni haastattelua, joka liittyi vanhempien vapaa-aikaan ja rentoutumiseen. Kaarran tämän takaisin Prideen, älä huoli. Tämä liittyy kyllä. Tuossa jutussa haastattelin viisasta asiantuntijaa, joka totesi, että lapset eivät välttämättä koskaan näe vanhempiaan rentoina. Ajatus pysäytti kunnolla.

Aluksi tyrmäsin ajatuksen. No tietenkin näkevät! Onhan… hetkinen. Voi paska! Niinpä niin! Aika monesti varsinkin pikkulapsiaikaan meni juuri niin, että oma rento hetki koitti lasten nukkumaanmenon jälkeen. Sitä ennen mentiin ja mentiin vain.  Minulle tämä konkretisoitui kerran neuvolassa, kun täti kysyi kuinka usein meillä syödään jäätelöä. ”Melkein joka päivä!”, minä naurahdin, ja lapsi katsoi minua tyrmistyneenä. ”Ei melkein ikinä!”, hän vastasi. Ja silloin sen tajusin: me vanhemmat korkkaamme jädepurkkimme silloin, kun lötkähdämme sohvaan kaksin. Lapset näkevät töistä palaavan kireän kiireisen. Ruokakauppaan juoksevan hikisen hoitavan. Laskupinon ääressä kiroavan kireän. Iltasatuhetkellä pinnistävän uupuneen.

Tajusin, että vanhemmalla voi olla ihan erilainen ajatus itsestään tyyppinä, kuin mitä lapsen ja nuoren silmiin välittyy. Monet aikuisten omat jutut tapahtuvat aikuisten ajalla, jonne lapsi ei ehkä näe juuri lainkaan.

Tuo juttu sai miettimään niin paljon, että aloin tietoisesti raivata joka päivään leppoista ja rentoa jo ennen lasten nukkumaanmenoa. Halusin näyttää, että olen sellainen. Sellainenkin. Nykyisin on tietysti ihan eri meininki, kun nuo ovat isoja ja menossa mukana iltaisin paljon pidempään. He eivät tietenkään myöskään väsytä läheskään samassa mittakaavassa, joten on merkittävästi helpompaa ollakin lunki ja mukava, ja jätskiä ostetaan nyt tuplasti enemmän. Rentoilemme yhdessä.

Tästä se kaarros Prideen. Jäin nimittäin miettimään, mikä muu voi vahingossa jäädä lapsilta näkemättä, kun vanhemmat tekevät asioita lasten ollessa nukkumassa/mummolassa/muualla. Rennon ja hauskan vanhemman lisäksi lapselta voi hujahtaa ohi myös erilaisia arvoihin liittyviä asioita. Kuten vaikka se, mitä mieltä vanhempi on ihmisoikeuksista, rakkaudesta ja tasavertaisuudesta. En tarkoita, etteivätkö arvot (toivottavasti!) tihkuisi jatkuvasti esiin myös arjen lomassa, mutta joskus niitä on syytä ihan kunnolla teroittaa. Etenkin, jos on kyse sellaisia epävarmuuksia helposti herättelevästä aihepiiristä, kuin sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvät teemat lasten ja nuorten mielissä ovat.

Ei riitä, että olettaa lapsen kyllä tietävän, että rakkaus kuuluu kaikille.

Lapseni jakoi eilen kivan kuvan meistä kaksin Prideilla viime vuonna. Tuli tosi hyvä mieli. Hänen sanoistaan ymmärsin yhteisen menemisen merkittävyyden. Hän kyllä tiesi ennenkin, että olen asian takana, mutta konkreettinen toimiminen sen eteen yhdessä oli myös tärkeää. Ajan ottaminen. Lähteminen. Viettäminen.

Haastoin eilen Facebook-kaverini ja haastan nyt teidät lukijatkin pyytämään omaa lasta kaveriksi Pride-kulkueeseen tänä lauantaina. Se on kiva tapa viettää yhdessä aikaa ja samalla varmistaa, että omat ajatukset rakkaudesta, tasavertaisuudesta ja toisten kunnioittamisesta menevät varmasti jakeluun. Me vanhemmat alleviivaamme hyviä ruokatapoja, kohteliasta tervehtimistä ja muuta tärkeää lapsillemme alvariinsa. Alleviivataan myös jokaisen ihmisen tasavertaista oikeutta rakkauteen. Ei oleteta, vaan varmistetaan, että se näkyy.

Ihanaa Pride-viikkoa ihan jokaiselle!

 

 

Mainokset

Ole tukena transnuorelle – omalle ja kaikille muille myös.

Saimme olla mukana tärkeän viestin välittämisessä Yle Kioskin kanssa. Oo kunnolla, rohkeasti ja täysillä vanhempi. Oo kokonaan lapsen puolella, joka päivä ja näkyvästi. Olit sitten vanhempi, ukki, mummu, muu sukulainen, naapuri, kylänmies, kummi, kaima, ope tai säbävalkku.  Se ei ole mitään erityistä, vaan ihmisyyden tehdasasetus.

Sillä on elintärkeä merkitys.

 

Ensitreffit alttarilla – ajatuksia parisuhteesta

Katselen kuopukseni kanssa Ensitreffit alttarilla -ohjelmaa. Suhteeni ohjelmaan on ollut takinkääntöä täynnä. Kun puffit ja parien haku käynnistyi aikanaan, olin nopeasti ärsyyntynyt. Olin just se tyyppi, joka tuhahteli, miten realityt menevät vain urpompaan suuntaan, ja kuinka tärkeästä suhteesta banalisoidaan karseaa viihdettä.

Kun sitten aloin seurata sarjaa, ylimielisellä ennakkoasenteella vähän nenänvartta pitkin, olinkin jo ekan jakson jälkeen sitä mieltä, että onpas kivalla tavalla koottu konsepti, aidon ja välittömän oloisia tyyppejä ja oikeastaan aika tärkeää sanottavaa ihmissuhteista. Ohjelma sai aidosti olemaan parien puolella. Olen samaa mieltä toisenkin kauden alussa.

On mielenkiintoista ja aika opettavaistakin kurkkia toisten ihmisten parisuhteeseen semminkin, kun itselläni on kokemusta vain tästä yhdestä. Olen lyöttäytynyt puolisoni kanssa yhteen juuri 16 vuotta täytettyäni, lukion ekaluokkalaisena, ja nyt olemme parin viikon päästä 39 -vuotiaita kahden teinin vanhempia. Liitto oli odottamaton vahinko. Emme juuri ehtineet shoppailla suhderintamalla, ja siltä näyttäisi, ettei juuri ehditä jatkossakaan.

Ohjelma tarjoilee pitkänmatkalaisellekin pohdittavaa. Se on minusta onnistunut, humaani ja kivalla, verkkaisella rytmillä toteutettu. Katselen mielelläni. Funtsailen sen aikana omaa suhdettani ja ajatuksiani ihmissuhteista ylipäätään. Jotkut jutut siinä mietityttävät ihan erityisesti.

Ajattelen, että parisuhde vaatii aika tavalla aina. Ainakin, jos sen meinaa saada jatkumaan pidempään kuin muutaman kuukauden mittaisen telkkariohjelman ajan. Silloinkin, kun takana on alun kolmattakymmenettä vuotta, täytyy melko tihein syklein tehdä rehtiä inventaariota siitä, missä mennään ja mitä tuumitaan. Vähintään parin-kolmen vuoden välein meillä ainakin nostetaan puheeksi se, vieläkö jatketaan yhdessä, vai olisimmeko onnellisempia erillämme. Jos on kerran menty yhteen ja ihan avioonkin asti, se ei tarkoita, että juna puksuttaisi samoilla raiteillaan hautakuoppaan saakka. Ihmiset muuttuvat, mielet muuttuvat ja tunteet muuttuvat, eivätkä ne aina tapahdu samassa rytmissä tai samaan suuntaan. Toistaiseksi olemme aina halunneet jatkaa, vaikka on niitäkin vuosia ollut, jolloin ollaan puhuttu vakavammilla äänenpainoilla.

Ohjelmassa minua jatkuvasti oudoksuttaa se, miten pieniin, arkisiin asioihin toisessa äkämystytään. Monet mietteistä tuntuvat tosi vierailta. Olin kuvitellut, että esimerkiksi vessanpöntön renkaan jättäminen jompaan kumpaan asentoon oli vain kärjistetty läppä ihmisten puheissa, mutta niin sekin seikka vain nousee alvariinsa esiin ohjelman melkein jokaisessa jaksossa. Tajuan, että minulla ei ole mitään mielikuvaa siitä, kumpaan asentoon pönttömme rinkula useammin mahtaa jäädä. En ole lainkaan ajatellut asiaa.

Kun puhuin tätä kuopuksen kanssa, hän totesi ääneen sen, mitä itsekin olin miettinyt: että jäähän se rinkula väärään asentoon sille miehellekin naisen jäljiltä. Miksi sen jättäminen ylös miehen jäljiltä olisi niin väkevä loukkaus naisen tunteita kohtaan?  En kykene ymmärtämään, miten tuommoisella seikalla millään laatua voisi olla jonkinlainen merkitys suhteessa oikeasti. Edes alkuvaiheessa. Edes televisio-ohjelmassa. Sarjakuvassa nyt ehkä korkeintaan.

Toki käsikirjoittajana ymmärrän leikkauksen, rajausten ja erilaisten syötettyjen petausten merkitykset nähdyssä lopputuloksessa, mutta silti. Kun pariskunnista alkujuonnossa sanotaan, että he ovat ”tehneet kaikkensa” löytääkseen itselleen kumppanin, niin mietin mielessäni, että voisikohan tuollaisista vaatimuksista ainakin joustaa, jos ihan todella haluaa parisuhteeseen toisen, elävän ihmisen kanssa? Tai siitä, että toinen haluaa kaupasta kalaa tänään, ja sinä kyllä ottaisit lihaa. Tai siitä, missä toinen haluaa säilyttää kesäkenkänsä, vaikka se olisi ihan tosi eri paikka, kuin missä sinä. Ja sotkisi sisustuksen.

Mietin, miten helposti se unohtuu, että parisuhteessa on kaksi henkilöä. Ihan tasavertaista, elävää ja hengittävää tunteineen ja tarpeineen. Ei vain joku, joka on olemassa minulle silloin, kun sille minusta on tilaa, vaan kaikkineen siinä, hiomassa kulmia kanssani yhteisen olemisen löytämiseksi. Täsmälleen yhtä tärkeä tarpeineen ja toiveineen, tilan kaipuineen. Aikuinen, jota minä en voi käskyttää ja ojentaa.

Että toinen ei ole mikään kulutushyödyke.

Tiedän varmaksi, että omasta liitostani ei olisi tullut yhtään mitään, jos tuon mittakaavan kysymykset olisivat saaneet pääni kääntymään suhteemme ensimmäisten kuukausien aikana. Jos toisella olikin mielestäni rumat kengät, vähän harottavat hampaat tai joku muu pikkujuttu, niin minulla oli sentään otsatukkapermis. Siihen olisi voinut kaatua ohjelman perusteella kokonainen muuten fantastinen rakkausliitto ennen alkuaan.

Liittomme kaatuisi päivittäin, jos vessan rinkulalla olisi siinä millinkään sijaa.

Mietin välillä, vaikuttiko onnistumiseen se, että olimme ehtineet olla yhdessä vajaan vuoden, kun sain syöpädiagnoosin. Siinä ei pöntönkansia tai hammastahnatuubeja juuri mietiskelty. Tai sitten se oli vain juuri sitä vahinkoa. Onnekasta sattumaa, jonka eteen me molemmat hyvin pian tiesimme olevamme valmiita tekemään lujasti työtä. Ettei kumpikaan kuvitellut, että kahden ihmisen suhde voisi itsestään, ilman panostusta ja ajatusta, olla jotenkin pulmaton.

Ehkä sekin auttoi, että molemmilla oli aika pitkä aikajänne jo valmiiksi. Että hokasimme, ettei tuosta toisesta saa syvemmälti selvää vielä ensimmäisen vuoden aikana, ja paljon ihan uutta paljastuu ihan epäilemättä tuolla seuraavalla, kahdennellakymmenennelläneljännellä.

Tänään meillä on aika monennennet tuhannennet treffit leffassa, kun lapset lähtevät yökylään. Kengät saavat olla missä vain, eikä rinkuloita katsella kertaakaan.

Vastaisku vihalietteelle

Toissapäivänä kirjoitin avun antamisesta. Eilen eteeni tipahti mahdollisuus kääriä hihat, varsin konkreettisesti. Tuli yllättävä päivä, jonka aikana usko hyvään vahvistui hullun paljon!

Meillä Hämeenlinnassa avattiin juuri pakolaisten vastaanottokeskus. Ihmiset ovat kovasti kyselleet, kuinka sinne saapuvien elämää voisi helpottaa – jopa niin kovasti, että puhelimet Mainiemessä ovat tukossa viranomaispuheluiden tulla. Niimpä avuliaita ihmisiä on käännetty toimimaan SPR:n kautta, juuri niin kuin muissakin kaupungeissa.

Paikallinen Suomen Punaisen Ristin osasto avasi eilisen ajaksi keräyspisteen ihmisten lahjoituksille. Minäkin kävin kaapit läpi, ja löysin vietäväksi muutamia verhoja, mattoja ja lasten pieneksi jääneitä liinavaatteita. Ajattelin nakata ne ovesta sisään, ja jatkaa muille hommilleni. Menikin toisin.

Kun pääsin paikalle, oli kello muutamaa minuuttia yli oven avauksien, ja tilassa näytti jo tältä. Jatkuva ihmisten virta kulki ovesta sisään ja ulos!

tavaraa tulee

Laskin oman kuormani pöydälle ja kysyin saanko liittyä joukkoon. Tässähän se nyt selvästi oli, se minulle sopiva keino olla avuksi!

leluja

Ja siellä me sitten otimme vastaan pussukoita ja nyssyköitä, purkasimme ja lajittelimme, pussitimme ja kannoimme varastoon ja lopulta punaisen pakettiauton kyytiin vastaanottokeskukselle kuljetettavaksi. Ovi kävi niin, ettei se tainnut kiinni kertaakaan ehtiäkään. Tunti toisensa perään.

astioita

Ihmiset toivat astiastoja, mikrouuneja, imureita, mattoja, kirjoja, leluja, toppatakkeja ja välikausihaalareita. Tennareita, saappaita, kelsiturkkeja, kahvinkeittimiä, vauvanvaatteita ja tuttipulloja. Lajittelupöytä peittyi huojuvista torneista ja ihmisten saatesanat liikuttivat. Auttamisen halu tulvi sisään ovista ja ikkunoista.

Tuli teinejä pieneksi jääneiden merkkivaateidensa kanssa. Tuli mummeleita ja pappeleita talvivaatteineen. Tuli äitejä ja isiä lapset mukanaan lahjoittamaan leluja, vaatteita ja käyttötarvikkeita. Tuli vähäpuheisia ukkoja nakkaamaan räsymattorullia. Tuli korkokenkädaameja silkkipaitapussin kanssa. Tuli väkeä ihan jokaisesta porukasta yhteiselle asialle, ja sellaista on tosi kaunis todistaa.

kuorma
Punainen paku täyttyi kuorma toisensa jälkeen. Ensimmäiseksi vietiin pyyhe- ja liinavaatekasseja ja laitetiin matkaan muutamia lelupusseja lapsitulijoita ilahduttamaan. Usein kassit eivät ehtineet edes keräystilaan asti, kun kadulla kulkijat toivat ne suoraan autoon.
Tuntui ihan mielettömän hyvältä olla käytännön hommissa. Ihan mielettömän hyvältä saada väkevää vastapainoa sille somessa kuplivalle vihalietteelle, jota asiallistekin keskustelujen kommenttikentissä kiehuu. Tuntui mielettömän hienolta olla jotenkin erittäin lähimmäisenä lähimmäisten joukossa, sanan kaikkein kauneimmassa merkityksessä. Hyvän ympäröimänä.

Samalla muistui mieleen, että näinhän se hyvä tapahtuu! Että käydään vain toimeen. Että kaikenlaisen klikkailun, jakamisen ja kommentoinnin ulkopuolella on ihan oikea, verevä todellisuus, jossa juostaan portaita ylös ja alas jätesäkki olalla, kumarrutaan nostamaan, viikataan ja hörpätään välillä kahvit. Ja aika usein onkin niin, että tilaisuus siihen tarjoutuu vähän varkain. Ilman suurprojekteja ja viikkojen kaavailua.

Paikalliosaston vanhemmat ihmiset tuumivat, että heiltä puuttuu nuoria (minutkin luettiin heihin vielä!) tekijöitä. Heitä tarvittaisiin juuri näihin ihan hands on -hommiin. Päässäni käynnistyi heti soundtrack, Elviksen A little less conversation a lot more action please. Jospa emme hukkuisi niin sumeilematta sinne someen, vaan tarttuisimme hommiin.

Kun palasin kotiin, soi puhelin. Siellä soitteli mainio kaverini Asmo, joka oli viettänyt samoissa hommissa koko päivän Helsingissä. Hän kyllästyi ahdistukseen ja voimattomuuteen, ja avasi apukeräyksen oman liikkeensä Helnon tiloissa. Puhelun läpi kuulin, kuinka ovi kävi ja ihmiset toivat tavaroitaan. Nyt Asmo kertoi seisovansa itseään korkeamman pyramidin vieressä.

Siinä me äänet liikutuksesta paksuna huokailimme, miten tällaisissa teoissa usko ihmisen hyvään palaa. Miten tärkeää on nähdä tämäkin puoli. Oikeita kasvoja sanomassa kauniita asioita. Näkemässä vaivaa kodeissaan, ajattelemassa hyvällä ihmisiä, joista on nimettömänä ja kasvottomana niin helppo huudella kamaluuksia verkossa.

Jos sua ahdistaa vihapuhe ja kaikenlainen kitkerä huutelu, niin muista myös tämä puoli. Se on vähintään yhtä totta! Ja muista sekin, että on tosi OK auttaa vaikka vain siksi, että siitä tulee itselle ihan hävyttömän hyvä olo. Tai siksi, että saa tuntea itsensä nuoreksi. Tai lähimmäiseksi. Tai vaikka miksi äititeresaksi. Oma ahdistus helpottuu käytännön hommissa. Täällä pääset niihin käsiksi.

Tähän sopisi soundtrackiksi myös Mc Nikke T:n Jos haluu saada on pakko antaa, mutta ollaanhan me – jumaleissön-  näillä leveyspiireillä saatu jo aika tavalla! Siksi tämä:

Aamun hempeät sekalaiset – maitoa ja muuta olennaista elämästä.

Vaaleanpunaisessa Niiskuneiti-mukissa on kahvia punaisella maidolla. Mikä täydellinen yhdistelmä! Kerma on liian paksua, rasvaton on melkein vettä, kevytmaito jotakin epämääräsitä vähän siitä väliltä. Kulutusmaito, joksi sitä ei kai kukaan missään juuri enää sano – ehkä koska sitä ei kuluteta enää läheskään entisissä mitoissa – on parasta kahviin laitettavaa ainetta. Ja kahviin on laitettava ainetta! Eilen juuri oli maito loppu (ja melkein kuristin lapset) ja voi hirveää pimeään aamuun heräämistä, kun piti vielä mustana kahvinsa juoda.

Te kyllä tiedätte, miten tärkeitä nämä kahvimaitokysymykset minulle ovat. Lapset ovat olleet kuristusuhan alla ennenkin. Olen myös kantanut kaupasta purkkeja, joihin olen isosti tussannut oman nimeni. Toinen konsti, ja hyvin toimiva kunnes täydennys unohtuu, on hankkia kaappiin iskukuumennettuja parin desin tetroja, jotka riemastuttavalla tavalla sieltä sukeltavat pelastamaan aamut ja lasteni kaulanseudun.

Maitojauheeseen en lähde. Voikahvi epäilyttää. Kaura-, kookos-, ja mantelimaidot nostattavat vastenmieltä. Punaista ja luomua, niin aamu on aivan hyvä.

Heräsin kuudelta, vaikka seitsemäksi tähtäsin. Selkä vihottelee öisin. Patja on paska. On turhattavaa, että olen kivuton päivän, ja sitten sängyssä sattuu. Turvapaikassa! Sikailua. Haaveilen hyvästä, napakasta petauspatjasta, koska koko settiä ei ole rahaa uusia vielä aikoihin. Valinta vain on vaikeaa, koska selkä alkaa ilmaista inhoaan tai tykkäämistä vasta useamman yön jälkeen. Saa suositella, jos on jostakin hyvän löytänyt! Ei niin, että olisi sitä nyt varaa juuri käydä hankkimaankaan, mutta aina voi vähän etukäteishaavetta virittää.

Varhaisen madon voittopuolet ovat nämä hiljaiset aamut, joita rakastan. Olen sohvan vakosametilla, porovilttiin kääriytyneenä, kahvini lumoissa yksin. Ikkunasta näkyy pelkkää pimeää, mutten vielä raatsi alkaa kirkasvaloille. Josko tämä talvi menisi ilmankin? Sellaiset korvavalot olisivat muuten kovaa kamaa, joissa olisi kuulokkeet samalla! Tajunnanvirta on toisen kahvikupillisen selkeä seuralainen. Nyt alkaa tulla.

Tämä on ollut täyteläinen viikko. Olen sen varrella itkenyt, nauranut, lojunut ja liikkunut. Töitä tehnyt ja rentoillutkin. Olen kuunnellut, lukenut ja suunnitellut kirjoja, ja kokenut monta rakkaudellista kivaa hetkeä.

Top 3 on varmasti tämä, kaikki jaetulla kärkisijalla, tässä aika- ei tärkeysjärjestyksessä siis:

– Tapasin ihanan Outin, jonka olen viimeksi nähnyt joskus – hitto sentään – varmaan vajaa vuosikymmen sitten! Hän oli lämmin ja niin kivalla tavalla läsnä, että oli vähän kuin olisi sanoillaan ottanut syliin.  Ei yhtään lälly, vaan oikea ihminen. Kovaa naurettiinkin! Inspiroiduin ja virkistyin, ja todella tulin kauniilla, en lainkaan synkkämielisellä, tavalla kuunnelluksi. Niitä treffejä, joissa akku latautuu.

– Sain mustalla hetkellä kirkasta ystävyyttä. Pyyteetöntä, suoraa ja tarpeeseen. Kultainen ystäväni hommaili minulle vertaistukityypin, tuosta vain, sillä tavalla nätisti ei yhtään tuputtaen mutta rohkeasti oikeaan suuntaan tuupiskellen, vaikken sellaista ollut osannut ajatellakaan (ei tarvii auttaa!, tiedättehän). Ja sitten uskalsin siihen ajatukseen tarttua. Ekaa kertaa koskaan. Tuntui oudolta, hyvältä ja toiveikkaalta samaan aikaan. Rakkauden tekoja.

– Juttelin isän kanssa. Minun iskäni, tärkeän ja rakkaan. Rehellisesti, kivasti vanhoista aiheista, mutta  jotenkin uudesta tulokulmasta. Muistin taas, että enemmän voisi raotella syvempiäkin juttuja. Uskaliaasti keskustella vain, eikä niin paljon raamittaa arkisiin aiheisiin. Että kohtaamista ja kapasiteettia riittää yllin kyllin kummallakin puolella. Sinne voi ihan hyvin mennä, ilman hukkumisen vaaraa. Hyvä fiilis.

Tällaisia aamukahviajatukset ovat. Sohvan turvasta lausuttuina jotenkin vähän lumpsahtavat melankolian tai paatoksen puolelle. En silti suostu muovailemaan arkisemmiksi. Tällaistakin tämä välillä on.

Kaikki nämä ehdin rauhassa ajatella, ja nyt soivat herätyskellot ja sängyistä täällä kömmitään. Ei tartte kellekään paljastaa, että kahvikin on jo kolmas!

Luukku 3

Vaniljalla maustettu vihreä tee

1,5 tunnin hieronta (jollaisella kaikki maanantait voisivat alkaa)

Tänään täyteen tulleet viisi sokeritonta kuukautta ja – 31,5 cm pläskiä

Vertaistuki

Lapselle riskillä ja sovittamatta ostetun juhlamekon täydellinen sopivuus

Kirkasvalokuulokkeet

Huopatossut

Pönttöuunin pehmyt lämpö