Ensitreffit alttarilla – ajatuksia parisuhteesta

Katselen kuopukseni kanssa Ensitreffit alttarilla -ohjelmaa. Suhteeni ohjelmaan on ollut takinkääntöä täynnä. Kun puffit ja parien haku käynnistyi aikanaan, olin nopeasti ärsyyntynyt. Olin just se tyyppi, joka tuhahteli, miten realityt menevät vain urpompaan suuntaan, ja kuinka tärkeästä suhteesta banalisoidaan karseaa viihdettä.

Kun sitten aloin seurata sarjaa, ylimielisellä ennakkoasenteella vähän nenänvartta pitkin, olinkin jo ekan jakson jälkeen sitä mieltä, että onpas kivalla tavalla koottu konsepti, aidon ja välittömän oloisia tyyppejä ja oikeastaan aika tärkeää sanottavaa ihmissuhteista. Ohjelma sai aidosti olemaan parien puolella. Olen samaa mieltä toisenkin kauden alussa.

On mielenkiintoista ja aika opettavaistakin kurkkia toisten ihmisten parisuhteeseen semminkin, kun itselläni on kokemusta vain tästä yhdestä. Olen lyöttäytynyt puolisoni kanssa yhteen juuri 16 vuotta täytettyäni, lukion ekaluokkalaisena, ja nyt olemme parin viikon päästä 39 -vuotiaita kahden teinin vanhempia. Liitto oli odottamaton vahinko. Emme juuri ehtineet shoppailla suhderintamalla, ja siltä näyttäisi, ettei juuri ehditä jatkossakaan.

Ohjelma tarjoilee pitkänmatkalaisellekin pohdittavaa. Se on minusta onnistunut, humaani ja kivalla, verkkaisella rytmillä toteutettu. Katselen mielelläni. Funtsailen sen aikana omaa suhdettani ja ajatuksiani ihmissuhteista ylipäätään. Jotkut jutut siinä mietityttävät ihan erityisesti.

Ajattelen, että parisuhde vaatii aika tavalla aina. Ainakin, jos sen meinaa saada jatkumaan pidempään kuin muutaman kuukauden mittaisen telkkariohjelman ajan. Silloinkin, kun takana on alun kolmattakymmenettä vuotta, täytyy melko tihein syklein tehdä rehtiä inventaariota siitä, missä mennään ja mitä tuumitaan. Vähintään parin-kolmen vuoden välein meillä ainakin nostetaan puheeksi se, vieläkö jatketaan yhdessä, vai olisimmeko onnellisempia erillämme. Jos on kerran menty yhteen ja ihan avioonkin asti, se ei tarkoita, että juna puksuttaisi samoilla raiteillaan hautakuoppaan saakka. Ihmiset muuttuvat, mielet muuttuvat ja tunteet muuttuvat, eivätkä ne aina tapahdu samassa rytmissä tai samaan suuntaan. Toistaiseksi olemme aina halunneet jatkaa, vaikka on niitäkin vuosia ollut, jolloin ollaan puhuttu vakavammilla äänenpainoilla.

Ohjelmassa minua jatkuvasti oudoksuttaa se, miten pieniin, arkisiin asioihin toisessa äkämystytään. Monet mietteistä tuntuvat tosi vierailta. Olin kuvitellut, että esimerkiksi vessanpöntön renkaan jättäminen jompaan kumpaan asentoon oli vain kärjistetty läppä ihmisten puheissa, mutta niin sekin seikka vain nousee alvariinsa esiin ohjelman melkein jokaisessa jaksossa. Tajuan, että minulla ei ole mitään mielikuvaa siitä, kumpaan asentoon pönttömme rinkula useammin mahtaa jäädä. En ole lainkaan ajatellut asiaa.

Kun puhuin tätä kuopuksen kanssa, hän totesi ääneen sen, mitä itsekin olin miettinyt: että jäähän se rinkula väärään asentoon sille miehellekin naisen jäljiltä. Miksi sen jättäminen ylös miehen jäljiltä olisi niin väkevä loukkaus naisen tunteita kohtaan?  En kykene ymmärtämään, miten tuommoisella seikalla millään laatua voisi olla jonkinlainen merkitys suhteessa oikeasti. Edes alkuvaiheessa. Edes televisio-ohjelmassa. Sarjakuvassa nyt ehkä korkeintaan.

Toki käsikirjoittajana ymmärrän leikkauksen, rajausten ja erilaisten syötettyjen petausten merkitykset nähdyssä lopputuloksessa, mutta silti. Kun pariskunnista alkujuonnossa sanotaan, että he ovat ”tehneet kaikkensa” löytääkseen itselleen kumppanin, niin mietin mielessäni, että voisikohan tuollaisista vaatimuksista ainakin joustaa, jos ihan todella haluaa parisuhteeseen toisen, elävän ihmisen kanssa? Tai siitä, että toinen haluaa kaupasta kalaa tänään, ja sinä kyllä ottaisit lihaa. Tai siitä, missä toinen haluaa säilyttää kesäkenkänsä, vaikka se olisi ihan tosi eri paikka, kuin missä sinä. Ja sotkisi sisustuksen.

Mietin, miten helposti se unohtuu, että parisuhteessa on kaksi henkilöä. Ihan tasavertaista, elävää ja hengittävää tunteineen ja tarpeineen. Ei vain joku, joka on olemassa minulle silloin, kun sille minusta on tilaa, vaan kaikkineen siinä, hiomassa kulmia kanssani yhteisen olemisen löytämiseksi. Täsmälleen yhtä tärkeä tarpeineen ja toiveineen, tilan kaipuineen. Aikuinen, jota minä en voi käskyttää ja ojentaa.

Että toinen ei ole mikään kulutushyödyke.

Tiedän varmaksi, että omasta liitostani ei olisi tullut yhtään mitään, jos tuon mittakaavan kysymykset olisivat saaneet pääni kääntymään suhteemme ensimmäisten kuukausien aikana. Jos toisella olikin mielestäni rumat kengät, vähän harottavat hampaat tai joku muu pikkujuttu, niin minulla oli sentään otsatukkapermis. Siihen olisi voinut kaatua ohjelman perusteella kokonainen muuten fantastinen rakkausliitto ennen alkuaan.

Liittomme kaatuisi päivittäin, jos vessan rinkulalla olisi siinä millinkään sijaa.

Mietin välillä, vaikuttiko onnistumiseen se, että olimme ehtineet olla yhdessä vajaan vuoden, kun sain syöpädiagnoosin. Siinä ei pöntönkansia tai hammastahnatuubeja juuri mietiskelty. Tai sitten se oli vain juuri sitä vahinkoa. Onnekasta sattumaa, jonka eteen me molemmat hyvin pian tiesimme olevamme valmiita tekemään lujasti työtä. Ettei kumpikaan kuvitellut, että kahden ihmisen suhde voisi itsestään, ilman panostusta ja ajatusta, olla jotenkin pulmaton.

Ehkä sekin auttoi, että molemmilla oli aika pitkä aikajänne jo valmiiksi. Että hokasimme, ettei tuosta toisesta saa syvemmälti selvää vielä ensimmäisen vuoden aikana, ja paljon ihan uutta paljastuu ihan epäilemättä tuolla seuraavalla, kahdennellakymmenennelläneljännellä.

Tänään meillä on aika monennennet tuhannennet treffit leffassa, kun lapset lähtevät yökylään. Kengät saavat olla missä vain, eikä rinkuloita katsella kertaakaan.

Mainokset

Kiitosta tunnustuksista

Eka työviikko puhtaasti käsikirjoitushommaa takana. Homman nimi on raskaan kaliiberin Kill Your Darlings – ekan jakson ekan version mitaksi tuli 63 sivua, kun pitäisi päästä maksimissaan parinkymmenen paikkeille. Niin, ja siitä sitten tiivistää vielä leikkurin pöydällä puoleen. Päivän pääteeksi olin huiskinut vesurilla sen verran tarmokkaasti, että tähteelle jäi 39 sivua. Siitä sitten maanataina lisää ruokkoamaan.

Sain tuottajaltani tänään ihanan palautteen. Hän sanoi kovasti pitävänsä siitä, että kerron heti ihan suoraan ja rehellisesti mitä en osaa tehdä. Tuntui tosi hyvältä, koska kiitos oli ihan aito.

Olen kirjoittanut lehtijuttuja nyt 10 vuotta. Tunnen osaavani sen touhun jo melko hyvin. Telkkupuolelle tein ekan työni vasta 2007. Siellä on tosi paljon sellaista, jota en yhtään osaa. Nytkin kirjoitan ensimmäistä juuri tällaista käsikirjoitusta. Ensimmäistä jatkuvaa sarjaa ja ensimmäistä reality-ohjelmaa, ja totta vieköön hommaan liittyy kaikenlaista ihan tuiki vierasta. Alusta asti päätin, että sitten vain kysymään, koska muuten menee ihan hittoja päin. Välillä tuntuu kyllä maailman dorkimmalta keskeyttää kokous vaikka lauseella ”sori, mikähän on tuo tuollainen offline-kässäri?”,  ”onko nämä aikakoodit ne mitä merkkaan, vai onko ne ne toiset?”, ”mikä hitto edes ylipäätään on huntti tai kraana?” tai ”mikä ero olikaan online- ja offline-editoinnilla?” mutta on vähän pakko (varsinkin kun juurikin sen offline-kässärin just minä kirjoitan – tarttee siis tavallaan tietää, tai todellakin jää kiinni).

Just sen dorkafiiliksen vuoksi tuntui tosi kivalta saada tuollainen kiitos. Että se vilpitön pykiminen osoittautuikin oikeaksi tavaksi toimia. Että kysynpä jatkossakin heti, niin ei tartte sitten itsekseen ihmetellä ja hassata kaikkien aikaa. Täytyy luottaa siihen, että sitä mitä osaan on niin paljon, että se kompensoi puuteet. Toivoa, että vielä osaan sen niin hyvin, että kompensoi oikein tukevastikin. Ja hei, tämän projektin jälkeen osaan sitten nuokin.

Ihan älyttömän hyvä työviikko kaikenkaikkiaan. Joka ainut päivä on ollut kiva lähteä töihin, ja joka ainut ilta on ollut sellainen fiilis, että sainpa tämänkin tehdä. Yölläkin on tullut uni silmään, kun homma on kulkenut niin ettei ole tarvinnut pimeinä tunteina murehtia. Aika ihanaa sellainen.

Tiedän kyllä kokemuksesta (sen sentään näistä telkkupuolenkin töistä jo) että se paskakin vielä osuu tuulettimeen. Arvioisin, että joskus syys-lokakuun taitteessa saattaa tulla vähän kriittisempiä äänenpainoja. Silloin todennäköisesti tuntuu siltä, ettei mistään saa mitään otetta, ettei aivo pysy kasassa millään, ja että materiaalia on ihan liikaa ja aikaa aivan liian vähän. Niin se aina menee. Ja silti kuitenkin aina tulee kohta se mulautus uloskin siitä pullonkaulasta.(Jos ei tulisi, niin telkkarissa olisi kai aika paljon vähemmän ohjelmaa). Nytpä siis nautitaan tästä innokkaasta oppimisfiiliksestä.

Kivaa viikonlopun alkua kaikille!

Täällä mietitään ihan muita ”pullonkauloja”, käykääs kommentoimassa.