Päivä 3. Perheenjäsen

Självklart. Johannes, Johku, mun muru. Käsittämättömän hieno tyyppi. Pitkämielinen, hauska ja viisas. Totaalisen kuuma ja monisärmäinen. Syvä ja pysyvä. Puolet minusta jo 19 vuotta. Ilman tätä tyyppiä olisin jotain ihan muuta. En varmastikaan parempaa.

Kuva on Koitereelta viime kesältä, kuukauden eräreissulta. Me nukuimme laavulla ja yöllä alkoi rankkasade. Aamulla koko paikka lainehti.

Mainokset

Eskapistin retkimietteitä

Kävimme eilen nuotioretkellä tässä ihan kotikulmilla. Jos tämä kaupunki on minusta aika ylivertainen noin muutenkin, niin se yhtenä kivoimmista, että retkipaikkoja on ihan vieressä useampiakin. Minulle se on monta kertaa tärkeämpää, kuin urbaanimpien ilojen löytyminen. Niiden perässä voin mennä isoihin kaupunkeihin sen kerran, kun sellaisia täkäläistä tarjontaa isommin kaipaan. Harvoin. Huomenna.

Nyt istuimme tekosaarille Aulangolla. Retkitunnelmaan päästiin kotiovelta aika tarkkaan kahden kilometrin päässä. Ryhtyminen kesti kymmenisen minuuttia. Makkarat kassiin ja huopikkaat jalkaan.

Huijasimme tyttöjä sanomalla, että päivän ohjelmaan kuuluu siivoamista ja nopea autoretki kasvihuoneille kukkia hakemaan. Pakkasimme salaa kampsut, ja patistimme vähän äreinä autoon.

Hurautimme tien pieleen ja siitä jalkaisin nuotiolle.

Oli melko ihana fiilis katsella kodan tulilta jäällä kököttäviä pilkkijöitä. Vähän niin kuin tunnelmaa täydentämään siihen viereen pärähti talvinen ratsukkokin. Hevonen ei olisi millään uskaltanut tulla ohi tuulessa lepattavien tienpielimerkkien, mutta kahdeksannella sitkeällä yrityksellä onnistui viimein.

Paistelimme makkaraa ja muistelimme erilaisia retkiä. Muutama vuosi sitten meloimme miehen kanssa kajakeilla kuutamoretkellä siitä ohi. Satoi vettä niin, etten muista milloin. Kastuimme läpimäriksi siinä pimeydessä, puolen yön aikaan, ja nauroimme ääneen. Kilpaa huhkimme pidemmälle ja pidemmälle, ja sitten jonkun tunnin kuluttua märkinä kotiin peiton alle.

Lasten kanssa tekosaarille on melottu moneen otteeseen. Sellaisella ruotsinlaivan kokoisella kolmen mentävällä kajakillakin, lapset rinnakkain keskireiässä. Tietä pitkin paikalle pääsee suit sait, mutta meloen menee pidempään. Perheretkelle juuri sopivan vajaan tunnin verran leppoista tahtia.

Muistelimme myös kesän Koitere-reissua. Sen täytyy olla yksi hienoimmista kokemuksista. Olen miettinyt sitä viime aikoina taajaan. Katsellut kuvia ja ajatellut majavia ja piisamin viiksinaamaa. Iloinnut siitä, että uskalsin, vaikka pelottikin.

Tytöilläkin on reissusta monenlaisia muistoja. Vesihämähäkit ovat saaneet melko myyttisen mitan, mutta muistavat onneksi mukavampiakin. Kuparivettä ja lettukestejä.

Ensi kesänä on pakko mennä uudestaan.