Äitiyttä riittää – pysyvyydestä

taulu.jpgÄitienpäivä oli paahteinen ja ihana. Haahuilin hellemekossa ilman meikkiä ja vailla tarvetta lähteä yhtään mihinkään. Olimme koko päivän kotosalla nelisin. Välillä yhdessä ja välillä omissa hommissamme. Pihalla ja sisätiloissa. 17- ja 15-vuotiaiden äitinä on niin kertakaikkisen kivaa jo pelkästään sekin, että siinä he ovat vielä. Ihan kaikessa rauhassa.

Sain kahvit sänkyyn, tietenkin. Heräsin aikaisimmin, niin kuin kaikkina kahdeksanatoista äitienpäivänä tähänkin asti, mutta osasin kyllä oman osani: olla hiljaa, mutta ehkä pyöriskellä sen verran, että muru kuuli olohuoneeseen, että on aika. Tämä on niitä ainoita aamuja, kun teinit voi vaatia ylös kahdeksalta ja tulevat mukisematta. Vaikka viiden tunnin euroviisu-unilta.

Sain valkovuokkoja omalta pihalta. Kupin kahvia ja kylkeen kömpivät isot vonkaleet. Kokonaiset isot ihmiset. Esikoisen koulultaan pelastaman vanhan opetustaulun ja kuopuksen ihanan kortin.

Kuopus kysyi, että tuleehan tässä nyt se, kun mietitään montako vuotta on asuttu tässä talossa. Tuli tietenkin. Laskettiin vuosia ja mietittiin ajan kulua. 10 vuotta tässä ja mitä olikaan sitä ennen. Tuumattiin, että esikoinen ehtii ensi äitienpäiväksi aikuiseksi, tai täyteen ikään nyt ainakin. Sittenkin vielä äitiyttä riittää.

Mietimme seuraavia vaiheita, kun olemme täällä jokusen vuoden kolmisin. Ja sitten niitä vuosia, kun laittelen sunnuntaipäivällistä pöytään kotona kyläileville juhlavieraille. Riittää, riittää aina vain.

riippumatto.jpgMuru kokkaili ulkona ruuan ja hoiti teinien kanssa kaikki päivän hommat niin, että minä sain vain maata aurinkotuolissa katselemassa, kuinka kaikki ilmestyy eteen. Kömmimme kuopuksen kanssa vierekkäisiin riippumattoihin, omppupuiden alle. Siinä höpöttelimme niitä näitä, kunnes humpsahdin uneen pyristelemättä.

Onko ihanampaa, kuin herätä kahvikutsuun?

Lueskelin lehtiä. Könysin polvet mullassa maahan daaliat, salaatit ja siemenestä mahtavaksi, kiharaiseksi köynnökseksi venyneen spagettikurpitsantaimen. Lopetin heti, kun ei enää tehnyt mieli. Otin esikoisen kanssa kilpikonnan pihalle kesäkauden ensimmäiselle ulkoilulleen, ikiaikainen naama keltaisena voikukkaa nyhtämään. Katselimme, miten odottamattoman vaaleanpunainen kieli vilahtaa, kun ahnas haukkaus on alkamassa.

taavi.jpgIllalla vielä, ihan läkähtyneinä, ajelimme jätskille Joutsenlammelle tuonne takapihalle, Aulangolle. Muistelimme retkiä pikkulasten kanssa siellä ja katselimme, miten nyt toinen pikkulapsiperhe heitteli leipää linnuille.

Yhdestä olen niin valtavan hyvilläni ja ylpeä: että olen ollut tässä, sitkaasti ja sumeilematta äitinä. Pienille ja isoille yhtä lailla, koko ajan ja järkähtämättä. Kaikki vuodet äitienpäivästä äitienpäivään. Juonut nämä 18 kahvia sängyssä, mutta tuhatmäärin arkisestikin. Vähän repaleisesta pohjasta rakentanut tämmöistä ihanaa, tavallisen uskomatonta ja pysyvää.

Mainokset

Maalaushommissa

Maalaaminen on remppahommista kiitollisin. Jälki näkyy heti. Tämän paahdepäivän puhde oli Johkun nikkaroiman kaiteen maalaaminen. Ja voi perkele vieköön, miten monta kulmaa ja mutkaa siinä olikaan sitten maalattavaksi. Nopsakkaaksi arvioimani homman hoitamiseen meni viisi tuntia!

Edessä on myöhemmin vielä toisen kerroksen maalaaminen, mutta aika tavalla raikastui meininki talossa jo tuolla yhdelläkin. Vai mitä tuumitte:

 

Kuvasta näkyy myös talon tyylikäs kaksivärinen seinäratkaisu… Vanhempi valkoinen korvataan tälleen vähissä erin uudella keltaisella, joka siis on talon ihan alkuperäinen väri vuodelta 1945.

 

Mä ostin eilen Maailma kylässä -hipoista riippumaton, ja meinaankin nyt mennä sinne loppuksesäksi. Moikka!